Höpsöjä sinnittelijöitä

Grönlanti ja Kim Leine eivät päästä helpolla.

romaani 15.11.2019 06:00
Outi hytönen
Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Suom. Katriina Huttunen. 681 s. Tammi, 2019.
Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Suom. Katriina Huttunen. 681 s. Tammi, 2019.

Jos Olli Jalonen ja islantilainen Sjón kirjoittaisivat yhdessä, saattaisi syntyä jotain samantapaista kuin tanskalais-norjalaisen Kim Leinen tiiliskiviromaani Punainen mies, musta mies.

Maagisen, uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan kamppailu yhdistävät sekä Leinen, Sjónin että Jalosen uusimpia romaaneja.

Kaikki kolme ovat kirjoittaneet laajaa miehistä proosaa, uuteen maahan tunkeutuvien valloittajien tarinoita, joissa purjehditaan Atlantilla.

 

Leinen romaani on itsenäinen jatko-osa Ikuisuusvuonojen profeetoille (2014). Lähtöasetelma on jokseenkin sama: pappi muuttaa Tanskasta Grönlantiin 1700-luvun alussa käännyttämään villejä alkuasukkaita. Tällä kertaa perustetaan kokonainen siirtokunta.

Romaanin peruskertomukseksi voidaan kutsua luterilaisen papin Hans Egeden ja manaaja Aappaluttoqin edustamien uskontojen käymää kamppailua uuden siirtokunnan karuissa olosuhteissa.

Grönlantilainen hengenmies Aappaluttoq pystyy liikkumaan kaikkialla ja muistuttaa varsinkin romaanin alussa Sjónin CoDex 1962 -trilogian henkiin herätettyä saviukkoa.

Nälkä, kylmyys ja tartuntataudit verottavat väestöä vauhdilla. Kapina ja riidat haittaavat yhteisön eteenpäin pyrkimistä.

Edellisistä teoksista tuttuun tapaan Leine käyttää laajaa henkilögalleriaa, ja peruskertomukseen on sidottu pieniä elämäntarinoita.

Kertojina toimivat monet siirtokunnan asukkaat vuorollaan. Välillä punainen lanka katoaa moniäänisyyteen. Ihmisiä syntyy ja kuolee (pääasiassa kuolee), rakastetaan ja vihataan, avioidutaan ja vielä enemmän naidaan aviotta, mutta mikä on kerronnan päämäärä?

Loppua kohti kokonaisuus onneksi selkiytyy.

Romaani vetää mukaansa kuin maanvyöry, kiihkeästi uusia näkökulmia tarjoten.

Hans Egede on todellinen historiallinen henkilö, Nuukin kaupungin perustanut norjalainen lähetyssaarnaaja, mutta Leine muistuttaa jälkisanoissa, että kyseessä on fiktiivinen teos.

Kaikki fiktion ja mielikuvituksen aseet ovat kerronnassa käytössä, joten huomautus tuntuu lähinnä tavan vuoksi tehdyltä: todellisuuden ja kaunokirjallisuuden suhdetta kommentoivia alku- tai jälkisanoja kun tuntuu nykyään olevan joka toisessa romaanissa.

Leinen romaani ei ole helppo. Se ansaitsisi hidastelua ja analyyttisen pohdiskelevan lukijan, mutta samalla se vetää mukaansa kuin maanvyöry, kiihkeästi ja aina uusia näkökulmia tarjoillen.

Teos on massiivisuudessaan ja intensiivisyydessään raskas, eikä tarina ole iloinen. Kyseessä ei silti ole lainkaan vakava romaani, sillä kokonaisuutta keventää pirskahteleva huumori.

Kuvernöörin ja komendantin kinastelu on kestänyt kolme vuotta: ”Molemmat tiesivät, että ennen pitkää se hiipuisi. Mutta nyt niin ei käynyt.”

Leinen huumori ei ole pelkästään ohimeneviä hauskuuttavia huomautuksia vaan koko kerronnan läpäisevä ihmisironinen asenne. Miten höpsöjä sinnittelijöitä ihmiset osaavatkaan olla!

Jalosen ja Sjónin kaveriksi taidettaisiin tarvita Teemu Keskisarja, ennen kuin Leineä kuvaava yhdistelmä on valmis.

 

Leinen tekstistä nauttimista on helpottanut – tai pikemminkin sen on kaikille tanskaa taitamattomille mahdollistanut  – Katriina Huttunen.

Kokeneen suomentajan mikään käännösratkaisu ei tökännyt, ja sivuja on sentään 680. Virtuoosimaista työtä, kuten nykyklassikko ansaitseekin.

Kim Leine.

Kim Leine. © Markko Taina

Valinnat
Elokuva

François Ozonin draama ei lipsu sensaatiohakuisuuteen, vaikka kyse on katolisen kirkon seksiskandaalista.

musiikki

Miles Davisin kadonnut klassikko hämmentää.

Dekkarit

Miksi naiset rakastuvat Harry Holeen?

elokuva

Fatih Akin kertoo Hampurin sarjamurhaajasta.

Teatteri

Kartta on näytelmä mystisestä Kaarinasta, jota ilman emme voi olla.

Levytärpit

Konstan, Kustin & Faaraon "savolainen lounge" soi huolettomasti.

Avainsanat
Sisältö