”Nykyisen Venäjän sielunmaisema on hyvin kiinnostava”

Professori Timo Vihavainen arvioi Kanava-palkinnon voittaneen tietokirjan: Valiotason vastauksia Putinin väestä.
Kirjat 30.10.2014 19:30

Presidentti Vladimir Putin vieraili urheilukeskuksessa Sotšissa 23. lokakuuta. © MICHAEL KLIMENTJEV / AFP / Lehtikuva

Toimittaja ja tietokirjailija Kalle Kniivilä on tänään saanut Kanava-palkinnon teoksellaan Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö (Into). Palkintosumma on 10 000 euroa.

Palkintoperusteluiden mukaan Kniivilän teos kertoo paljastavalla mutta kiihkottomalla tavalla, mikä on presidentti Vladimir Putinin suosion salaisuus.

Millaisesta teoksesta on kyse? Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen arvioi tietokirjan Kanava-lehdessä 7/2014. Arvio kokonaisuudessaan alla.

 

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö. Into 2014, 240 sivua.

Samaan aikaan kun Suomeen on muuttanut venäläisiä enemmän kuin koskaan, ovat suomalaiset miltei lakanneet vierailemasta Venäjällä. Samaan aikaan kun verotuloilla toimiva televisio suoltaa kaikilta kanavilta samanlaisia hömppäformaatteja, on se kokonaan lakannut näyttämästä venäläisiä filmejä, saati sarjafilmejä.

Paradoksaalisesti suomalaiset ovat tässä informaatiotulvassa yhä tehokkaammin eristyneet tavallisen venäläisen maailmasta ja ajattelusta. En tarkoita, että sitä olisi kovin hyvin ymmärretty myöskään neuvostoaikana, mutta silloin ainakin kaikille oli tarjona tieto siitä virallisesta maailmankuvasta, johon myös lähes viidennes suomalaisista uskoi tai oli uskovinaan. Sitä paitsi silloin luettiin erittäin paljon venäläistä kaunokirjallisuutta.

Nykyisen Venäjän sielunmaisema on hyvin kiinnostava. Miten on mahdollista, että lähes puolet venäläisistä katsoo, että maa on menossa kohti umpikujaa ja silti 64 prosenttia tukee Putinia? Eikö ole kummallista, että ylivoimainen enemmistö kannattaa ”demokratiaa”, mutta vain neljännekselle kelpaa länsimainen demokratia?

Erikoiselta taitaa kuulostaa suomalaisen korvaan myös se, että 77 prosenttia venäläisistä katsoo, että maassa on vapautta tarpeeksi tai liikaa ja vain 15 prosenttia haluaisi, että sitä olisi enemmänkin.

Nämä ovat asioita, jotka kaipaavat kunnon analyysiä, vieläpä sellaista, joka ei synny pelkästään tutkijankammiossa. Venäjään erikoistunut, nykyään Ruotsissa vaikuttava journalisti Kalle Kniivilä, on tehnyt työn, johon kannattaa tutustua jokaisen, joka on näistä asioista kiinnostunut.

Kniivilä on, paitsi käyttänyt sosiologista tutkimustietoa, joista edellä oli pari näytettä, myös haastatellut alan eksperttiä, Vladimir Gelmania. Aleksanteri-instituutissa parhaillaan vaikuttava Gelman pystyy antamaan noille paradokseille uskottavan selityksen.

Venäjän kansa ei koskaan ole nähnyt sellaista hyvinvointia, joka Putinin aikana on levinnyt laajoihin kansankerroksiin. Se muistaa myös hyvin sen ajan, kun maassa vallitsi dermokratia, jolloin suurin osa kansaa syöstiin kurjuuteen ja rikollisuus kukoisti. Sitä aikaa tuskin kukaan haluaa takaisin.

Sosiologialle tieteenä on syytä antaa kaikki kunnia, mutta vasta tutustuminen konkreettisiin ihmisiin antaa todellisen elävän käsityksen siitä, mitä numeroiden takana on. Tässä Kniivilä on tehnyt hienon työn. Hän on haastatellut eri asemassa olevia ja erilaisilla paikkakunnilla asuvia ihmisiä, useimmiten vanhoja tuttaviaan ja ystä­viään, joiden kanssa on voinut puhua luottamuksellisesti. Tulokset ovat kiinnostavia.

Taannoinen kommunistinen Venäjä on yhtäkkiä muuttunut perin pohjin. Putin, entinen KGB-agentti on nyt ryhtynyt konservatiiviseksi filosofiksi, Venäjä, joka vielä taannoin oli edistyksen etujoukko, on nyt muuttunut sivilisaation viimeiseksi puolustajaksi barbariaa ja normittomuutta vastaan. Mitä uskottavuutta voi olla tällaisilla älyllisillä häränpyllyillä?

Kniivilän ystävät vastaavat kukin puolestaan. Joukossa on sellaisia, jotka eivät oikeastaan pidä Putinista, mutta katsovat, että häneen on syytä turvata, koska vaihtoehto on suurella todennäköisyydellä huonompi. Joku itse asiassa kannattaa Putinia, mutta äänestää oppositiota, koska katsoo, että valtaa on muistutettava kuolevaisuudesta.

Yhtä kaikki, joka ainoan arkipäivä on muuttunut ”dermokratian” ajasta niin paljon paremmaksi, ettei halua olennaisiin muutoksiin ole. Missään tapauksessa ei haluta palata vanhaan, ei edes nostalgisen turvalliseen neuvostoaikaan.

Toisin kuin Suomessa usein kuvitellaan, keskitason venäläinen elää nyt hyvin, ainakin verrattuna siihen, miten hän aina ennen on elänyt. Moskovan kaltaisissa keskuksissa ollaan yltäkylläisyyden keskellä ja olot ovat täysin verrattavissa maailman johtaviin metropoleihin. Myös syrjäseuduilla, jotka olivat viime vuosisadan lopulla jo nääntymässä, on elämä taas virinnyt.

On totta, että koko tämä hyvinvointi on huteralla jalustalla. Kuten kerran Brežnevin aikaan, edessä voidaan kyllä nähdä umpikuja, jos sitä halutaan katsoa. Maan johto ei ole kyennyt uudistuksiin, jotka takaisivat kehityksen jatkumisen dynaamisena. Lama saattaa olla edessä koska tahansa, mistä vuosien 2008–2009 kokemus varoittaa. Tämä jopa ymmärretään, mutta silti maan johtaja Putin nauttii suurta kannatusta. Puolustuksena markkinoitu sota selittää vain osan siitä.

Putinin suosiota voidaan selittää myös tehokkaalla propagandalla. Tässä asiassa Venäjällä voidaan nojata neuvostoajan laajaan kokemukseen ja tuloksia syntyy taas. Kansalla on suuri valmius vastaanottaa kaikenlaisia salaliittoteorioita Venäjän vastaisista juonista ja todettava on, että läntinen Venäjä-propaganda on antanut herkullisia teemoja oman koneiston käyttöön.

Homopropaganda, multikulturalismi, perhepolitiikka ja vastaavat läntiset muotiaatteet toimivat Venäjällä toisin. Siellä niillä lyödään kiilaa suurkaupunkien älymystön ja suuren ”moraalisen enemmistön” väliin. Televisio toistaa toistamistaan tiettyjä teemoja ja herkuttelee lännen epäjohdonmukaisuuksilla ja tekopyhyydellä. Todistustaakka on sillä, joka ajattelee toisin eikä se rooli ole helppo lännessäkään.

Kniivilän kirja kuuluu lajinsa ehdottomiin valioihin. Se on kirjoitettu hyvin ja se antaa vastauksia sille, joka kykenee ennakkoluulottomasti hyväksymään sen tosi­asian, että asiat on mahdollista nähdä usealla eri tavalla olematta silti moraalisesti tai älyllisesti alamittainen ihminen.

 

Kirjoittaja Timo Vihavainen toimii Venäjän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.