Kansainvälisiä satuhetkiä

 Tutkija Satu Apo oikoo näkemyksiä suomalaisista kansansaduista: ne ovatkin eurooppalaista perinnettä.

Satu Apo. © Marjo Tynkkynen

Kuten hyvin tiedämme, Elias Lönnrot, M. A Castrén ja kumppanit kiersivät 1800-luvulla suomalaisissa kylissä, kuuntelivat kertojia ja runonlaulajia. He keräsivät kaiken huolella talteen ja nostattivat samalla suomalaisuuden aatetta.

Siitä lähtien Suomessa on vaalittu käsitystä, että tuon ajan kertojat ja laulajat olivat suora linkki muinaisuuteen.

Mutta hups, päättelyketjuun jäi aukko.

Kerääjien informantit eivät eläneet kuplassa. Kirjapainotaito oli keksitty aikaa sitten, ja kylienkin perukoilla luettiin kirjoja, viihdelukemistoja ja halpoja arkkisatuja.

Suomalaisten kansansatuihin kulkeutui vaikutteita, joiden alkuperä saattoi olla toisella puolella Eurooppaa ja kirjoitetuissa lähteissä.

Siksi suomalaisissakin kansansaduissa kerrotaan Lumikista ja Tuhkimosta, joskin eri nimillä. Ihmesadut olivat tavallaan aikansa viihdettä, jotka levisivät laajalle ja saivat monenlaisia muotoja.

Sisältö