Suomessa on tylsiä roistoja

Kotimaisesta tosielämän rikollisuudesta tuntuu olevan vain vähän kerrottavaa.

tietokirjat
Teksti
Markus Ånäs
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Liekö Jari Aarnion ansiota, että lukeva kansa kohtaa nyt kotimaisia tosielämän rikoksia ruotivien kirjojen tulvan?

Se on joka tapauksessa Aarnion syytä, että tuoreen kirjakolmikon kiinnostavimmaksi muodostuva Kultainen vasikka alkaa valjusti.

Huumepoliisi Aarnion ja uskomattoman elämän viettäneen roistojen muusan ”Saaran” tarina on kerrottu jo niin monta kertaa, että kirjansa lukenut turhautuu, kun kokonaiskatsauksena järjestäytyneeseen rikollisuuteen myyty Kultainen vasikka tuntuu jumittavan vain Pasilan miehessä.

Sitkeys kannattaa, sillä Aarnion rooli perustellaan, ja kun teos lavenee, siitä sukeutuu mainio jatko-osa Mika Mölsän maineikkaalle Prosenttijengit-kirjalle.

Se puolestaan ei ole kirjan kirjoittajien Mikko Gustafssonin ja Janne Huuskosen vika, että Suomessa rikollisuus on vähäisempää kuin Latinalaisessa Amerikassa; Kultainen vasikka ei pääse säpsäyttämään Ioan Grillon Huumesodan tapaan. Silti kirjoittajien olisi toivonut raportoivan astetta syvemmältä. Nyt mukana ovat kuuluisimmat tapaukset, mutta vähänlaisesti arkipäivän nyrkinheilutusta.

Moottoripyörätaustaisten Helvetin enkeleiden tai Bandidosin matkaan Kultainen vasikka ei Prosenttijengit-kirjan vertaa pääse, sillä omia haastatteluita ei ole saatu kuin entisiltä heiloilta tai jo ajat sitten irtaantuneilta jäseniltä.

Vaikka Kultainen vasikka ei pääse avaamaan eri ryhmien tämän päivän toimintaa, niiden historia piirtyy ylätasolla esiin selkeästi paketoituna. Kirjan alussa ilmaan heitetty kysymys itämafian roolista jää silti vaille vastausta – mikä rooli sillä on nyt? Vai voittivatko suomalaiset konnat sodan?

Täyteläisen kuvan muodostumista järjestäytyneen rikoksen maailmasta haittaa se, että paljon jätetään journalistisen harkinnan vuoksi kertomatta.

Miksi Karhuryhmässä ei juuri käydä järjestäytyneen rikollisuuden kimppuun?

Sama vaivaa isommassa mitassa myös murharyhmän pitkäaikaisen tutkijan Juha Rautaheimon Hermo-muistelmia sekä Karhuryhmä-otsikon alla julkaistua Juha Gustafsbergin kirjaa.

Entinen karhuryhmäläinen avaa toiminnallisissa jaksoissa joitain poliisin erikoisjoukkojen kokemuksia, mutta pääosin kirja on kirjoittajansa valmentajantyötä tukeva teos ”mielen suorituskyvystä ja ihmisen henkisistä voimavaroista”.

Kirjan nimen herättämiin kysymyksiin Gustafsberg ei halua vastata – sen ymmärtää, että poliisin taktiikoista vaietaan, mutta mistä lie johtuu, että Karhuryhmässä ei juuri käydä esimerkiksi järjestäytyneen rikollisuuden kimppuun?

Samoin synkästä aiheesta huolimatta yllättävän leppoisa Hermo tuntuu unohtaneen useat ammattirikollisuuden aikaansaamat henkirikokset, joita Helsingissä on väistämättä selvitettäviksi tullut.

Nyt tyypillinen roisto on vain satunnainen mies, joka hermostuu koiransa kouluttamiseen liittyvistä kommenteista, kuten Helsingissä merestä löytyneen pyjamanaisen tapauksessa.

Rikos ratkesi nykyajan tekniikalla. Jos vastaavaa olisi ollut käytössä jo aiemmin, Rautaheimo arvelee, iso osa takavuosien kuuluisista surmamysteereistä olisi pystytty selvittämään.

 

True crime on aina vähemmän elämälle vierasta kuin fiktio: jos kaikki kaunokirjallisuudessa tapetut olisi lahdattu oikeasti, olisi henkensä heittäneitä vähintään saman verran kuin Vantaan Myyrmäessä asukkaita. Tosielämän roistot ovat muuten yllättävän herkkiä: Kultainen vasikka kertoo, että moni United Brotherhoodin veteraani lopetti rikollisen uransa masennuttuaan siitä, että poliisikin rikkoi lakia, vaikkei olisi saanut.