Moi Lontoosta! Päätös on nyt tehty.

Ennen tätä tekstiviestiä kapellimestari Hannu Lintu oli lukenut kahdeksan kuukautta uutta kotimaista kaunokirjallisuutta. Hänelle oli annettu valta valita tämän vuoden Finlandia-voittaja.

Kirjat 25.11.2020 20:05
Teksti Elina Järvinen Kuvat Niclas Mäkelä
Hannu Lintu on Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari.
Hannu Lintu on Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari. © Niclas Mäkelä

Hannu Lintu rakasti Bollaa.

Hän sai kirjan postissa juhannuksena 2019, monta viikkoa ennen kuin se julkaistiin. Kirjailija itse lähetti. He ovat tuttavia, Lintu ja Pajtim Statovci.

Romaani oli tyrmistyttävä. Albaanimies ja serbimies rakastuvat, vaikka eivät saisi. Kosovo luisuu katkeraan sotaan, albaanit tappavat serbejä ja serbit albaaneja. Miehistä tulee toistensa vihollisia, tai itsensä.

Teksti oli kristallinkirkasta. Jokaisessa lauseessa oli substanssia, mitään turhaa kitinää tai ininää ei ollut.

Lintu kirjoitti Statovcille pitkän viestin.

Hän sanoi, että oli viimeisillä sivuilla niin liikuttunut, että koira tuli katsomaan, onko jokin hätänä.

”Kirjassa on monia hetkiä jotka omien kokemusteni valossa tuntuvat sietämättömän tutuilta, ei vähiten Arsimin ristiriita sisäisen maailman ja ulkoisen käytöksen välillä.”

”Kirjastasi tulee menestys.”

Lintu ei ihmetellyt, että Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila valitsi Bollan Finlandia-voittajaksi. Niin hänkin olisi tehnyt.

Mitä muuta voi, jos joku on niin ylivoimainen – ilman että toiset olisivat huonoja.

 

Maaliskuussa Kirjasäätiön pääsihteeri Sanna-Maaria Tornivaara otti yhteyttä Lintuun.

Kirjasäätiö on taho, joka jakaa Finlandia-palkinnot. Suomen Kustannusyhdistys ja opetusministeriö perustivat säätiön 1980-luvulla.

Tornivaara oli puhelimessa muodollinen. Hän kysyi, olisiko Lintu ”käytettävissä Finlandia-palkinnon valitsemisessa”. Käytännössä: voisiko hän päättää, kuka palkinnon tänä vuonna saa.

Finlandia-palkinto on Suomen merkittävin kirjallisuuspalkinto. Voittaja saa 30 000 euroa ja kirja lähes poikkeuksetta hyvät myyntiluvut.

Kategorioita on kolme, tietokirjallisuus, lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä kaunokirjallisuus. Lintu valitsisi kaunokirjan. Hän saisi loppuvuodesta ehdokaslistan, jonka esiraati olisi laatinut. 3–6 kirjaa.

Säätiön hallitus oli päätynyt Lintuun, koska tämä luki paljon. Ja koska tällä oli julkisuusarvoa. Mitä tunnetumpi valitsija, sitä enemmän kuhinaa. Elisabeth Rehn, Hector, Anne Brunila, Tarja Halonen.

Lintu suostui heti. Tosin hänen piti tarkistaa kalenteristaan kaksi asiaa.

Olisiko hän varmasti Suomessa silloin, kun palkinto luovutetaan. Ja olisiko hän poissa silloin, kun ehdokaskirjoja luetaan.

 

Matkoilla ehtii lukea. Lennot ovat usein pitkiä, puolen vuorokauden mittaisia, ”joku Hongkongista Torontoon”.

Paikan päälläkin on aikaa. Päivällä harjoitukset ja illalla konsertti. Ei muuta. Ei kokouksia kuten Helsingissä, ei haastatteluja, koiran ulkoilutusta, ruokaostoksia.

Lintu käy hotellissa kuntosalilla ja lukee orkesteripartituureja – ja kirjoja.

Matkoilleen hän pakkaa kolmenlaista luettavaa. Jonkin vaativan kirjan, jonkin ammatillisen ja yhden ”vähän höhlän”, Komisario Brunette tutkii jääkaappiaan -tyyppisen.

Lintu on ollut Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari kahdeksan vuotta. Hän työskentelee RSO:n kanssa noin kuusitoista viikkoa vuodessa. Muuten hän vierailee ulkomailla.

Lintu on sanonut, että hän on lukijana samanlainen kuin RSO:n keskimääräinen kausikorttilainen kuuntelijana. Klassikot ovat tärkeitä. Kaanon. Tiukka ydin, jonka varaan ”kulttuurihistoria on rakentunut”.

Kun häneltä on kysytty lempikirjoja, hän on maininnut Paavo Haavikon runot ja Marguerite Yourcenarin Hadrianuksen muistelmat. Romaanin, jota Yourcenar kirjoitti 27 vuotta.

Mutta muutakin: Peter Høegia, Stanislaw Lemiä, Michael Cunninghamia.

Kalenteri näytti, että Lintu olisi marraskuussa Euroopassa. Ensin Lissabonissa, sitten Lontoossa.

Esiraati julkistaisi ehdokkaansa marraskuun alussa, ja Linnun vuoro alkaisi. Kaksi ja puoli viikkoa aikaa lukea kirjat ja tehdä päätös.

Kyllä se sopi.

Toukokuussa Lintu tekee huomioita kotimaisesta kirjallisuudesta. Suomalaiset kirjoittavat Suomesta. Ja autofiktiota julkaistaan paljon. ”Se on vaarallinen sävellaji”, Lintu sanoo.

Toukokuu.

Lintu kävelee koira-aitaukseen Sinebrychoffin puistoon.

Hänen koiransa nimi on Shurik, mutta se ei ole mukana. Shurik on pietarilainen katukoira ja näyttää aivan isännältään, tuttavat sanovat.

Lintu istuu tutulle penkille aurinkoon.

Kahvilat ja ravintolat ovat olleet kuukauden kiinni. Koronavirus leviää. Hietalahden torilla on ulkokioski, josta saa kahvia ja virvokkeita. Lintu otti sieltä inkiväärismoothien.

Töitä ei ole. Kaikki kevään konsertit peruttiin muutaman maaliskuun päivän aikana, yli kaksikymmentä tilaisuutta. Eikä kapellimestari tee mitään ilman orkesteria.

Lintu ei lue edes partituureja, mitä yleensä aina tekee. Istuu ja tuijottaa nuotteja rivi riviltä. Hän sanoo, että partituurit pitää opetella perinpohjaisesti.

”Vertikaalisesti ja horisontaalisesti ja ääni kerrallaan.”

Teos alkaa soida kapellimestarin päässä, tai jos ei ala, avuksi voi ottaa pianon.

”On jotain niin monimutkaista soosia, että sitä on vaikea kuulla kokonaisena.”

Nyt Lintu ei tiedä, mitä opettelisi. Mikä konsertti soitetaan seuraavaksi? Onko se kesäkuussa, elokuussa?

Hän uskoo, että yleisö haluaisi jo tulla. Kotikutoiset livestriimaukset alkavat riittää.

”Oikeesti mä en… Eikö ihmiset voi pysyä pois sieltä internetistä? Täytyykö kaikkien tunkea sinne soittamaan huilua ja sahaamaan selloa omassa olohuoneessaan.”

Koska aikaa on ollut, Lintu on lukenut romaaneja. Hän on käynyt järjestelmällisesti läpi kevään kotimaisia. Se on uutta.

Hän haluaa hahmottaa kenttää.

Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”

Toinen havainto: Suomessa kirjoitetaan Suomesta.

”Ollaanko täällä sellaisessa vaiheessa, että siinä on jotakin kiinnostavaa ja yhteistä, en tiedä.”

”Mutta aika monessa romaanissa kierretään Helsingin kapakoita – ja nimenomaan näitä hienompia.”

”Ei Rymy-Eetua vaan Alexanderplatsia.”

Heikki Kännö on ollut poikkeus. Lintu mainitsee hänet nimeltä. Runoilija, ”jumalattoman paksu tiiliskivi”, linkittyy selkeästi eurooppalaiseen kirjallisuuteen.

On Nietzscheä, kansallissosialismia ja Faustia. On runoilija ja pakomatka 1800-luvun Euroopassa.

Jos lukee uutterasti kotimaista koko kevään ja syksyn, tuntee pakostakin palkintoehdokkaita jo, kun ne julkistetaan, Lintu on ajatellut. Ainakin osan, kenties kaikki. Sitten voi lukea kirjat toisen kerran ja plärätä.

Muistiinpanoja hän ei tee. Jos kirja on ollut vaikuttava, sen sivuja on taitellut lukiessa hiirenkorvalle.

Sitä paitsi Linnulla on hyvä muisti. Hän osaa luetella konserttiohjelmia viidentoista vuoden takaa.

Hän uskoo, että muisti kehittyi alakouluiässä. Niinä vuosina, kun hän ei nähnyt juuri mitään.

 

Näkö ei mennyt kerralla. Ehkä sitä ei sen vuoksi huomannut.

Linnut asuivat Raumalla, rivitalossa Naappukujalla. Isä, äiti ja Hannu. Kourujärven asuinalue oli uusi ja kouluun lyhyt matka. Sillan yli, ja siinä Lensun ala-aste oli.

Ekaluokka alkoi syksyllä 1974. Hannu pärjäsi hyvin. Hän luki paljon ja kuunteli opettajaa. Taululle ei oikein nähnyt, mutta hän ei kiinnittänyt siihen kummemmin huomiota. Siellä nyt oli jotain, mutta yhtä hyvin saattoi kuunnella. Melkein kaikki sanottiin ääneen.

Voi olla, että opettaja piti häntä outona. Kaveri ei katsonut mihinkään eikä juuri puhunut mutta sai silti kiitettäviä kokeista.

Kolmannen luokan puolivälissä Hannu vietiin silmälääkäriin. Selvisi, että hänellä oli synnynnäinen kaihi. Se ei himmentänyt koko näkökenttää mutta sumensi alueen molemmista silmistä.

Äidilläkin oli todettu kaihi. Se leikattiin myöhemmin Satakunnan keskussairaalassa, ja operaatio oli iso. Viikko sairaalassa.

Äiti oli laborantti Rauma-Repolalla. Hän myös kuvasi, sillä työnantaja oli lähettänyt hänet 1960-luvulla Saksaan Agfa-Gevaertin valokuvauskouluun. Isäkin oli Rauma-Repolalla, sähköteknikko.

Hannun kaihia ei ryhdytty leikkaamaan. Katsottiin, että hän oli vielä liian pieni.

Määrättiin kuitenkin lasit, sillä silmissä oli myös vahvaa likitaittoisuutta. Maisema kirkastui kertaheitolla. Miinus kahdeksan lasit.

Kaihi leikattiin vasta 2000-luvun alussa. Lintu oli melkein neljäkymmentä.

Hän oli johtanut orkestereita yli kymmenen vuotta. Ollut ylikapellimestari Helsingborgin sinfoniaorkesterissa ja Turun kaupunginorkesterissa.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt hänen näöstään. Orkestereissa ehkä lähimmät muusikot olivat huomanneet, ettei kapellimestari katso partituuria, vaikka se on telineessä hänen edessään.

Lintu oli opetellut kaiken ulkoa. Joka ikisen pisteen ja pallukan.

 

Elokuussa Lintu matkustaa Norjaan. Hän johtaa yksityiskonsertin Trondheimissa, eikä turvaväleistä murehdita. Kuka tilaa sinfoniaorkesterin yksityistilaisuuteen? ”Kellä nyt Norjassa on rahaa.”

Elokuu.

Musiikkitalon iso kahvila on hiljainen. Vain muutama asiakas ja astiakärryä työntävä tarjoilija.

Lintu seisoo tiskillä mustissa verkkareissa ja tilaa omenamehua.

Hän on laihtunut.

”Kymmenen kiloa.”

Hän kuntoilee, käy personal trainerin kanssa salilla. Nukkuu hyvin, syö kunnolla ja kotona.

Matkoilla kaikki ateriat syödään ravintoloissa. Jotain juodaankin, ammatti ”ei ole täysin alkoholivapaa”.

”Kyl mä olen paremmassa kunnossa kuin yli kymmeneen vuoteen. Ihan myöskin päästäni.”

RSO pitää ensimmäisen syyskonsertin viikon kuluttua. Töitä on taas. Musiikkitalo ottaa yleisöä rajallisesti – yksi paikka täynnä, kolme tyhjänä – joten ”harvahampaiselta näyttää”, mutta soitetaan silti.

Igor Stravinskya, Benjamin Britteniä, Esa-Pekka Salosta.

Norjassa ei pidetty turvavälejä. Viikko sitten Lintu johti yksityiskonsertin Trondheimissa. Sali oli täynnä.

Kuka tilaa sinfoniaorkesterin yksityistilaisuuteen?

Nimiä ei tipu. ”Kellä nyt Norjassa on rahaa.”

Kotimaisesta kirjallisuudesta Lintu on pitänyt taukoa. Ei heinäkuussa mitään ilmestynytkään. Mutta muustakin syystä, perspektiivin vuoksi. Se, että lukee puoli vuotta pelkästään uutta kotimaista, ”ei ole välttämättä mieltä ylentävää”.

”Käsittääkseni. En ole tehnyt tätä ennen.”

Kesällä hän luki Salman Rushdieta, Hermann Hesseä ja Thomas Mannia. Alex Schulmania, vaikka tämä kirjoittaa vankkaa autofiktiota, käsittelee sukuaan ja paljastaa Ruotsin kulttuuripiirien salaisuuksia.

Schulman ei silti aiheuttanut ”autofiktiivistä närästystä”. Kenties siksi, että on itsekin tunnettu kirjailija.

”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.”

Lintu käy läpi lukusuunnitelmaansa. Hän on jälleen kotimaisessa – juuri nyt Tommi Kinnusessa. Kun ehdokkaat julkistetaan, neljä niistä on väistämättä jo luettu, hän laskee.

Jos on niin, että esiraati valitsee kuusi.

Lintu ei ole koskaan lukenut näin paljon uutta kotimaista kirjallisuutta.

Lintu ei ole koskaan lukenut näin paljon uutta kotimaista kirjallisuutta. © Niclas Mäkelä

Neljä vuotta sitten Kauppalehti Optio julkaisi listan vaikutusvaltaisimmista suomalaisista. Sata nimeä, ei järjestysnumeroita.

Lintu oli listalla.

”Kansainvälisen tason lahjakkuus”, perusteluissa luki.

Seurasi lyhyt esittely ja luonnehdinta: ”Leimautui aikoinaan hankalaksi, mutta sittemmin pehmentänyt julkisuuskuvaansa.”

Linnulla on tiukka maine edelleen. Muusikkopiireissä häntä arvostetaan mutta arastellaan myös, pelätäänkin.

Sanotaan, että hän on orkesterin edessä määrätietoinen ja selkeä. Harjoituksissa syntyy tuloksia, usein nopeasti.

Ohjelmistoja hän suunnittelee avarakatseisesti ja sivistyneesti. Hän johtaa kantaesityksiä ja yhdistää taidelajeja.

RSO soittaa konserttiversion Beethovenin Fidelio-oopperasta, ja sen keskellä esitetään pienoisnäytelmä, tätä esitystä varten kirjoitettu.

Omimmillaan Lintu on suurten merkkiteosten kanssa. Kun hän johtaa otsa hiessä Gustav Mahlerin toisen sinfonian loppuosaa, se ei vain kuulu, vaan myös tuntuu.

Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Jukka Isopuro on kuvannut häntä näin:

”Lintu on erityislaatuinen mestari musiikissa, jonka mätänemistila houkuttelee samaan tapaan kuin pilaantumisen rajalle kypsytetty gourmet-juusto.”

Kyse oli Alban Bergin Wozzeck-oopperasta, jonka RSO esitti ja Isopuro arvioi.

Mistä hankalan maine?

Lintu voi olla arvaamaton ja toisinaan töykeä. Jos asiat eivät suju kuten hän haluaa, hän saattaa turhautua ja menettää malttinsa. Lytätä, sanovat jotkut.

Hänen kanssaan ollaan varpaillaan.

Muutama vuosi sitten Lintu sanoi lehtihaastattelussa, ettei nöyryydellä pärjää. Että hänellä on aina ollut taipumus ärsyttää ihmisiä. Ystävällisyys ja diplomaattisuus eivät ole hänen ”ensisijaisia tapojaan”.

”Voisin ehkä hillitä kielenkäyttöäni ja temperamenttiani, mutta toisaalta olen myös saavuttanut niiden avulla monia asioita.”

Tällainen on ollut alalla tapana hyväksyä. Puhutaan kapellimestarisyndroomasta. Jos on suuri mestari, saa käyttäytyä miten vain.

Youtubesta voi katsoa, miten 1900-luvun suuruus Arturo Toscanini kohteli soittajia. Hän huusi täyttä kurkkua, haukkui sumeilematta.

Nyt huonoon käytökseen puututaan. Ilmapiiri on toinen.

Sanotaan, että Lintukin on muuttunut. Aivan viime aikoina ottanut onkeensa kritiikistä. Eikä niin, että pelkästään julkisuuskuva olisi muuttunut vaan käytös.

Hän on nykyään rakentavampi.

Ei lempeä vieläkään, mutta ystävällinen.

 

Lintu kuuntelee kritiikin. Hän sanoo, ettei tunnista syndroomaa. Etteivät kapellimestarit oikuttele siksi, että valta-asema sen sallisi. Harjoituksissa ”syntyy väistämättä myös vastakkainasettelua”.

”Meidät on palkattu tekemään hyviä konsertteja.”

Töykeä hän saattaa olla. Siitä on tullut aina palautetta.

Lintu sanoo, että orkesterit ovat muuttuneet myös. Uran alussa hän kohtasi ”paljon huonoa käytöstä muusikoiden taholta”.

”Sellainen vaikuttaa väistämättä kapellimestarin omaksumiin toimintatapoihin.”

Lokakuussa Lintu asettelee sanojaan mutta on silmin nähden ärtynyt. ”Kun kaikki taide ei ole samantasoista. Ei ole!” Monteverdi, Bach, Mozart, Beethoven. Jokainen voi kävellä kirjastoon ja lukea nuotteja: löytyykö parempia.

Lokakuu.

Mitä se valta sitten on?

Lintu esittää kysymyksen itse.

Hänellä on hetki aikaa ennen koiralenkkiä ja illan oopperaa.

Kansallisoopperassa esitetään Covid fan tuttea, ”satiiria ja realityä yhdistävää teosta, joka tuulettaa korona-ajan traumoja”, kuten ohjelmassa todetaan. Esa-Pekka Salonen ja Lintu johtavat vuorotellen.

Faktisesti valta on ainoastaan sitä, että ylikapellimestari päättää, mitä orkesteri soittaa. Tai kuka kutsutaan solistiksi.

”Mut yläpuolella on intendentti”, Lintu sanoo.

”Mä sanon hänelle, että tehdään näin, jolloin hän sanoo, että ei tehdä tai tehdään riippuen siitä, mihin on rahaa.”

Vaikutusvalta on asia erikseen, ja sitä Linnulla on kiistatta paljon.

”Kyl mä aistin… kun ilmestyn paikalle, ihmiset alkaa vähän varoa.”

Vallasta on viime aikoina keskusteltu, ehkä reippaammin kuin klassisessa musiikissa ennen. Ydin on ollut juuri se, kenen musiikkia soitetaan.

Hufvudstadsbladetin musiikkitoimittaja Wilhelm Kvist laski syksyllä 2019, kuinka paljon pääkaupunkiseudun suuret orkesterit esittäisivät alkavalla kaudella naisten säveltämää musiikkia. RSO, Helsingin kaupunginorkesteri ja Tapiola Sinfonietta. Tulos: neljä prosenttia. RSO:lla seitsemän.

Beethovenia soitettaisiin enemmän kuin naissäveltäjien teoksia yhteensä. Oli Beethovenin juhlavuosi: syntymästä 250 vuotta.

Samalla laskettiin kuolleiden säveltäjien osuus: 80 prosenttia.

Imagen toimituspäällikkö, musiikkikriitikko Sonja Saarikoski kirjoitti esseen neromyytistä: ”Kun opiskelin klassista musiikkia, en koskaan soittanut yhdenkään naissäveltäjän musiikkia.” Saarikoski soitti vuosia selloa.

Kyse ei ollut siitä, etteikö naissäveltäjiä olisi historiassa ollut. Heitä ei vain ole noteerattu.

”Neroiksi ei synnytä vaan tullaan”, Saarikoski kirjoitti. ”Käsitys taiteilijanerosta on sidoksissa aikaan, valtaapitäviin, vallitseviin ihanteisiin ja julkisuuteen.”

Lintu asettelee sanojaan mutta on selvästi hieman ärtynyt.

”Kun kaikki taide ei ole samantasoista. Ei ole!”

”Jotkut ovat onnistuneet saavuttamaan jotain, jota on aina ihailtu.”

Hän on sanonut, että historia on ”lahjomaton”. Klassisen musiikin kaanon on syntynyt puhtaasti mestarillisimmista teoksista. Jokainen voi kävellä kirjastoon ja lukea nuotteja: löytyykö parempia.

Monteverdi, Bach, Mozart, Beethoven. Teokset ovat edelleen vallankumouksellisia, ”tulkinnalliset mahdollisuudet rajattomat”.

Nämä nimet kuuluvat kaanoniin, eikä siellä paljon muita olekaan. Asia, joka ”ei ole subjektiivinen”.

Mutta heidän lisäkseen on kymmenentuhatta erinomaista säveltäjää, Lintu sanoo.

Naiset?

Huokaus.

”Se, että klassisesta musiikista on alettu puhua sortohistoriana… että historia pitäisi tuhota, jotta tasa-arvossa päästään eteenpäin…”

”Mozartin sisko ei saanut ruveta muusikoksi, ja me ei voida sille mitään. Mutta me voidaan tehdä kaikki mahdollinen, että säveltäjien siskot voi nykyään ruveta muusikoiksi, jos haluaa.”

Nyt Lintu muotoilee erityisen tarkasti. Hän mainitsee siitä itsekin.

”Se, mikä on feministin näkökulmasta oikein ja mikä on musiikin tulevaisuuden näkökulmasta oikein, ei lopputuloksen kannalta ole eri asia. Mutta miten se tapahtuu, siitä on aika paljon erimielisyyttä.”

On puhuttu esimerkiksi kiintiöistä. Naissäveltäjiä voisi olla ohjelmistoista tietty osa.

Ei, sanoo Lintu.

”Jos prosessia prässätään, tulevaisuus on epäterve.”

Pakottaminen ei käy, mutta itseään pitää kuulemma muistuttaa, ”onko tarpeeksi naissäveltäjiä”.

Marraskuussa Lintu lukee aamusta iltaan. Vuori-Kemilän, Kytömäen ja Hellstenin. Bertellin lopulta kaksi kertaa. Hän lukee sohvalla ja prosessoi ulkona: kadulla, raitiovaunussa, koiralenkillä. Lopulta päätös on yksinkertainen.

Marraskuu.

Koittaa torstai 5. päivä. Palkintoehdokkaat julkistetaan.

Tilaisuus pidetään Ekbergin kahvilan juhlatilassa Helsingin Bulevardilla, mutta Lintu on Lissabonissa. Hän tekee aamutoimiaan Sheraton-hotellissa ja katsoo kännykästä suoraa lähetystä.

Hän ei kuule, kuinka esiraadin jäsen, kulttuuritoimittaja Suonna Kononen, keventää tunnelmaa ennen lähetyksen alkua.

”Sopisko tähän vanha Pahkasika-sanonta, että meininki on kuin Nürnbergin tuomioistuimessa?”

Pieni yleisö hörähtää ja sitten hiljenee jälleen. Tuijottaa puhelimiaan tai pitkää pöytää, jolle kohta nostetaan kuusi kirjaa. Muoviset telineet ovat valmiina.

Kymmeneltä Kirjasäätiön pääsihteeri Sanna-Maaria Tornivaara lausuu alkusanat.

Esiraati esitellään: valtiosihteeri Johanna Sumuvuori, yrittäjä Maija Kuusi sekä Kononen. He seisovat pöydän takana juhlavaatteissa. Sumuvuori mustassa leningissä, Kuusi leopardikuvioisessa. Kononen pikkutakissa ja farkuissa.

Puolen vuoden ajan he ovat lukeneet uutta kotimaista kirjallisuutta. Kustantajat ovat lähettäneet kirjoja heille, ja kirjailijat itse. Finlandia-kisaan ilmoittaudutaan. Kirjasäätiö ei kerro, kuinka monta kirjaa tarkalleen ottaen on tullut. ”Noin 150–200.”

Johanna Sumuvuori pitää puheen, mutta lyhyen hänkin.

Kirjailijat odottavat sivuhuoneessa. Heidät kutsutaan saliin yksi kerrallaan. Raatilainen sanoo nimen, esittelee kirjan, nostaa sen telineeseen ja soittaa pientä kelloa. Kirjailija tietää tulla.

Ann-Luise Bertell, romaani Heiman.

Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä.

Anni Kytömäki ja Margarita.

Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa.

Heikki Kännö ja Runoilija.

Ritva Hellsten ja Raija.

Tammikuussa 2022 Lintu aloittaa Kansallisoopperan ylikapellimestarina. RSO:n kausi loppuu ensi keväänä.

Tammikuussa 2022 Lintu aloittaa Kansallisoopperan ylikapellimestarina. RSO:n kausi loppuu ensi keväänä. © Niclas Mäkelä

Linnulla on nyt lista. Se ei ole sellainen kuin hän kuvitteli.

Hän on lukenut kirjoista vain kaksi. Kahdesta hän ei ole koskaan kuullutkaan.

”Siis ihan oikeesti, mä sanon suoraan.”

Lintu on kävellyt hotellin aamiaissaliin. Hän puhuu puhelimeen sieltä.

Lista ei ole hänestä ”ilmiselvä”. Raati on nähnyt paljon vaivaa. Jos se olisi halunnut päästä helpommalla, ”ja tehdä silti erinomaisen listan”, se olisi valinnut tutumpia nimiä.

Lintu ei luettele keitä. Paitsi yhden sanoo, Emmi Itärannan. Hän piti Kuunpäivän kirjeistä ja toivoi, että se nimettäisiin.

Hänestä tämä tilanne on ”lumoava”, ja kiinnostava ja opettavainen.

”Niin sitä luulee tietävänsä, ja sit tulee nimiä, jotka merkittävän asiantuntijaraadin mielestä pitäisi tuntea.”

Hän miettii, miksi ei tunne Bertelliä tai Hellsteniä. Pitäisikö siitä syyttää itseä vai muita?

”Muodostan käsitykseni median perusteella, ja sen, mitä some mulle algoritmien puitteissa työntää.”

Puuttuvat kirjat odottavat häntä jo kotona. Lintu soitti heti nettilähetyksen jälkeen henkilökohtaiselle assistentilleen Hanna Kososelle, ja tämä lähti hakemaan.

Yksi kirjoista hänellä sattuu olemaan laukussa. Ystävä suositteli Anne Vuori-Kemilän romaania, ja Lintu otti mukaansa. Hän on sen kanssa ”hyvässä vauhdissa”.

Lauantai-iltana hän palaa kotiin, ja seuraava viikko on vapaa. ”Se menee tiiviisti näiden kanssa.”

 

Lintu lukee aamusta iltaan. Anne Vuori-Kemilän, Anni Kytömäen, Ritva Hellstenin.

Bertell jää viimeiseksi.

Käy samalla tavalla kuin partituurien kanssa. Hän lukee sohvalla ja prosessoi ulkona, kadulla, raitiovaunussa, koiralenkillä.

Kirjat ovat monitulkintaisia. Aina ei ole aivan selvää, mitä niissä itse asiassa tapahtuu.

Lintu yrittää päästä ”tekstin alle”.

Tarinat vetävät poikkeuksetta. Imu syntyy ensimmäisillä sivuilla. Tosin aloittaminen on Linnun mielestä helpompaa kuin lopettaminen. Ensimmäiset sanat – kuten ensimmäiset nuotit – ovat aina yllätys, mutta lopussa lukijalla on odotuksia, jopa toiveita. Täytetäänkö ne?

Bertellin romaani on luettava ruotsiksi, sitä ei ole suomennettu. Tällainen mahdollisuus oli tiedossa, sillä Kirjasäätiö oli ilmoittanut siitä.

Kun kirjat on luettu, Lintu asettaa ne kaikki pöydälle ja palaa kohtiin, jotka on taitellut hiirenkorville. Palauttaa mieleensä tekstit, jotka on lukenut aiemmin.

Hänen ei tarvitse olla objektiivinen, ainoastaan ”oikeudenmukaisella tavalla subjektiivinen”.

 

Perjantai 13. marraskuuta.

Bertell on luettava uudestaan. Pintatasolla ei ollut ongelmaa. Teksti oli selkeää ja ”hyvin formuloitua”, vain joitakin Pohjanmaan ruotsin sanoja piti tarkistaa.

Mutta koska ”kielen dimensiot ovat tärkeä osa duunia”, on katsottava, onko kirjassa merkityksiä, joita ei kertalukemalla nähnyt.

”Esimerkiksi se, millaisen maailman lause avaa. Jonkin visuaalisen efektin tietenkin, mutta kun kirjallinen viesti toimii, myös fiiliksen. Sen tuntee ihan sisuskaluissa asti…”

Lintu keskeyttää lauseensa.

”Anteeks mun täytyy vaihtaa paikkaa.”

Hän kävelee puhelimen kanssa yläkertaan.

”Tääl on vähän tämmöistä, kun puoliso opettaa etänä ja mä rupesin kailottamaan.”

Linnun puoliso Pekka Mattila on työelämäprofessori Aalto-yliopistossa. He asuvat remontoidussa piharakennuksessa Bulevardilla.

Lintu jatkaa. Tällaisia sisuskaluissa tuntuvia kohtia on ollut jokaisessa kirjassa.

”Että ilman muuta.”

Hän lukee Bertellin uudestaan ja kertaa sitten kaikkia kuutta. Tenttaa fiiliksiä, palaa kieleen, pohtii tarinoita ja niiden henkilöitä.

Jonkinlainen käsitys on jo muodostunut.

”Aika selkeä kuva siitä, mikä se valinta tulee olemaan.”

Yllättävää kyllä, kansalaiset ovat viikon varrella lähestyneet runsain mitoin. Kymmeniä viestejä on lähetetty siitä, kenet hänen pitäisi palkita.

Hei täältä Kuopiosta, valitsethan meidän kaikkien suosikin…

 

Tiistai 17. marraskuuta.

Vaihtoehtoja on enää kaksi.

Lintu tekee lopullisen päätöksensä Lontoossa. Hän lentää sinne seuraavana päivänä. Hän ei ota kirjoja enää mukaansa, vaan tekee ”viimeisen matkan päässä”.

Mitä näistä kahdesta voi sanoa?

Molemmissa on omaleimainen, tunnistettava tyyli, Lintu sanoo. Kuten hyvässä taiteessa hänestä on.

”Että jos yhtäkkiä pitäisi lukea kaksi sivua sokkona, osaisin nimetä kirjailijan.”

Tarinat ovat koherentit, kieli kantaa. ”Niin kuin laine, joka vie eteenpäin.”

”Sitten tullaan vaan siihen, miten läheisiksi henkilöt muodostuvat. Miten tarkka kuva luonteista piirtyy, motivaatioista.”

Hän aikoo kirjoittaa kiitospuhetta jo lentokoneessa. Menomatkalla voi laatia ainakin johdannon.

 

Torstai 19. marraskuuta.

Päätös kypsyy illansuussa. Lontoossa kello on puoli viisi, Helsingissä puoli seitsemän.

Valinta on lopulta yksinkertainen. Anni Kytömäen Margarita.

Kirja on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Sen ilmapiiri, henkilöt ja kieli humisevat päässä lakkaamatta.

Kuinka ankaria jälkiä sota jättää? Omatkin vanhemmat kokivat sodan, jonkinlainen lanka oli olemassa. Onko sitä enää niillä, jotka lukevat kolmenkymmenen vuoden kuluttua tai neljänkymmenen? Tarvitaanko sitä, jos teksti välittää kaiken?

Kirja on saanut etsimään Kytömäen aiempia teoksia. Ja se saa odottamaan kuumeisesti seuraavia.

”Aamu loimottaa lammessa ja taivaalla”, Kytömäki on kirjoittanut viimeisillä sivuilla.

”Metsän harjalla ensimmäiset rastaat sanoittavat joen sävelmää.

– Olin kuuntelemassa Rahmaninovia, kerron.

– Minunkin piti tulla, mutta en silloin pystynyt.

– Musiikki voi kuulemma hillitä aavesärkyä.”

Niin päähenkilö sanoo. Musiikki voi hillitä aavesärkyä.

 

Sisältö