alustatalous

Minä, kirjailija

Toimittaja Terhi Hautamäki päätti julkaista psykologisen trillerin ja sai sen myyntiin maailmanlaajuisesti. Hän ei kirjoittanut kirjaan riviäkään itse.

Teksti
Terhi Hautamäki
Kuvitus
Laura Villi
Kuvat
Jarmo Wright
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tuntematon virus leviää ja vaikuttaa oudolla tavalla. Viruksen saaneet ihmiset alkavat yhtäkkiä muistaa kaiken: jokaisen kohtaamisen, vastaantulijan, sanan, eleen ja tapahtuman elämänsä varrelta.

Epidemian laajetessa paljastuu, että supermuisti ei ole hyväksi. Sille on syynsä, miksi suuri osa kokemuksistamme painuu unohduksiin. Pahat muistot, traumat ja kostonhimo riivaavat ihmisiä, ajavat yhteiskuntaa kohti konflikteja ja kaaosta.

Lupaava tutkija Laura johtaa lääkeyhtiössä tutkimusryhmää, joka on saamassa valmiiksi lääkkeen tautiin. Työn lomassa hänen ja karismaattisen mutta arvoituksellisen kollegan välille syttyy romanssi.

Pian tutkimusryhmä alkaa saada vakavia uhkauksia. Käy selväksi, että jokin taho hyötyy taudin leviämisestä eikä halua siihen parannusta.

Laura huomaa olevansa hengenvaarassa, ja lisäksi hän itse saa tartunnan. Hänellä olisi lähes valmis lääke ulottuvillaan, mutta hän ei ryhdy parantamaan itseään. Hänen mieleensä nimittäin alkaa palautua kauhistuttavia väläyksiä menneisyydestä. Ne saavat hänet ymmärtämään, miten häntä on huiputettu.

 

Amazonin verkkokirjakauppaan ilmestyi elokuussa Julia Finnen pandemiatarina Dark Memories. Viidessä päivässä se nousi sijalle 30 Kindle Storen psykologisten fiktioiden bestseller-listalla.

Julia Finne on pseudonyymi. Minä olen julkaissut kirjan.

Amazonissa kuka tahansa voi julkaista ilmaiseksi e-kirjan ja sen saa heti maailmanlaajuiseen levitykseen.

Keksin psykologisen jännärin aiheen maaliskuun alkupäivinä, kun koronapandemia oli aluillaan ja ilmassa epämääräinen uhka. Tuntui heti, että tarinassa voisi olla aineksia.

Kirjailijaksi ryhtymisessä vaikeinta ei ole ideoida vaan istua aloillaan ja kirjoittaa ajatukset tarinaksi. Siihen hankkeeni olisi kaatunut.

Mutta kirjaa ei tarvitse kirjoittaa itse. Sen voi tilata tuntemattomalta haamukirjoittajalta.

Merkkihenkilöt ja julkkikset ovat hyödyntäneet haamukirjailijoita iät ja ajat elämäkertojensa ja muistelmiensa kirjoittamisessa. Internetin globaalin alustatalouden aikana kuka tahansa saa kirjalleen kirjoittajan saman tien, eikä se maksa paljon.

Päätin kokeilla.

Kymmenet haamukirjoittajat lupaavat bestsellerin muutamassa viikossa. Sivuutin ne, joiden esittelytekstissä oli kielioppivirheitä. Otin yhteyttä muutamaan kirjoittajaan, jotka rajasivat työnsä scifiin, jännäreihin ja dystopioihin. Britti David vaikutti pätevältä. ”Jos otat minut kirjoittajaksi, voisitko tehdä ensimmäisen luvun näytteeksi?”

Luovan työn Fiverr-palvelussa ihmiset tarjoavat palveluksiaan, osa nimellään, osa anonyymeinä. Kymmenet haamukirjoittajat lupaavat työstää englanninkielisen bestsellerin muutamassa viikossa.

Raha siirtyy siinä vaiheessa, kun tilaaja on hyväksynyt työn. Samalla hänelle siirtyvät tekijänoikeus ja julkaisuoikeus – Fiverr muistuttaa kuitenkin ottamaan huomioon oman maan lainsäädännön. Tilaajat antavat tekijöille 1–5 tähden arvioita samalla tavalla kuin Airbnb:ssä.

Sivuutin kirjoittajat, joiden esittelytekstissä oli kielioppivirheitä.

Sivuutin myös ne, jotka lupasivat kirjoittaa ihan mitä vain: romaanin, novelleja, self helpiä, blogitekstejä tai tietokirjan mistä aiheesta tahansa.

Brittejä ja yhdysvaltalaisia kirjoittajissa on paljon. Erityisen paljon on nigerialaisia.

Moni tarjoaa satasivuisen pienoisromaanin 300–400 eurolla parissa, korkeintaan neljässä viikossa. Kuulostaa nopealta, mutta harva heistä pystyy keskittymään tuotakaan aikaa yhteen työhön, jos haluaa tienata elantonsa. Fiverr ottaa myyjän tuotosta 20 prosenttia.

Fiverrin luovat tekijät ovat vähän kuin bangladeshilaisia ompelijoita. Globalisaatio vie töitä sinne, missä ne tehdään halvalla. Yhdestä näkökulmasta se on riistoa, toisesta työllistämistä. Matalan hintatason maassa asuvalle ja paljon nopeita keikkoja tekevälle Fiverr voi ehkä tuoda järkevää tuloa. Sitä voi tehdä harrastuksena tai sivutyönä.

Fiverrissä on halpaa verrattuna muihin freelancetyön sivustoihin. Ammattimaisemmassa Upworkissa haamukirjoittajat veloittavat 20 eurosta yli 200 euroon tunnilta.

Otin yhteyttä muutamaan kirjoittajaan, jotka rajasivat työnsä scifiin, jännäreihin ja dystopioihin. Juonihahmotelman ohella annoin ohjeen, että tarina saisi sijoittua pohjoiseurooppalaiseen pääkaupunkiin – omissa mielikuvissani Helsinkiin.

Britannialainen David vaikutti pätevältä.

Idea, tarina ja mahdolliset juonenkäänteet ovat aivan mahtavia. Kuitenkin tuntuu, että tässä käyttäisin enemmän aikaa henkilöhahmoihin ja ideoiden kehittelyyn kuin kirjoittamiseen. Jos otat minut kirjoittajaksi, voisitko tehdä ensimmäisen luvun näytteeksi?”

Kuulosti melkein siltä, että minun pitäisi kirjoittaa itse!

Päädyin toiseen kirjoittajaan, yhdysvaltalaiseen Christineen. Hänellä ei ollut juuri tilaajien arvioita. Hän kuitenkin kysyi pari terävää kysymystä juonesta:

”Lauran flashbackit ovat vähän outoja. Ellei hänellä ollut jonkinlainen muistinmenetys ennen tartuntaa, on vaikea selittää, miksi hän pelästyy omia muistojaan?”

”Entä onko ihastuksen kohde millään tavalla osa sitä syndikaattia (haha), joka yrittää estää tartunnan saaneiden hoitoa?”

Christine myös lähetti kaksi käsikirjoitusta työnäytteiksi. Sovimme takarajan kolmen viikon päähän.

Dark Memories on saatavilla e-kirjana. Paperisena se voisi näyttää tältä.
Dark Memories on saatavilla e-kirjana. Paperisena se voisi näyttää tältä. © Jarmo Wright

Sähköisistä omakustanteista syntyi ilmiö 2010-luvun taitteessa, kun e-kirjat ylipäätään yleistyivät ja tarjolle tuli uusia julkaisualustoja. Laajimman muutoksen englanninkielisillä markkina-alueilla saivat aikaan vuonna 2007 julkaistu Amazonin Kindle-lukulaite ja Kindle Direct Publishing -omakustannepalvelu. Puhuttiin jopa e-kirja-kultakuumeesta.

Amerikkalainen Amanda Hocking alkoi 26-vuotiaana julkaista pöytälaatikkoon kirjoittamiaan nuorten aikuisten romaaneja e-kirjoina. The Guardianin mukaan hän oli reilussa puolessatoista vuodessa myynyt puolitoista miljoonaa kirjaa ja tienannut 2,5 miljoonaa dollaria.

Julkaisun helppouden myötä kehittyi myös ”e-kirjojen alamaailma” eli kirjojen tehtailu ilman sisällöllistä kunnianhimoa.

Internetin luovan työn markkinapaikoille ilmaantui tekijöitä, jotka lupasivat julkaisukelpoista tekstiä pikavauhtia ja edullisesti. Ilmestyi blogeja ja verkkokursseja siitä, kuinka aloittaa e-kirjabisnes kirjoittamatta itse.

”Hitto, eräs bestsellerini on puutarhanhoidosta, jota en ole harrastanut ikinä”, eräs omakustannejulkaisija kertoi The Hustle -uutiskirjeessä. Hän väitti tienanneensa tuhansia dollareita myymällä kirjoja, joiden aiheista ei tiedä mitään.

Vaikka valtaosa opuksista ei myisi juuri mitään, kymmenistä tai sadoista kirjoista yhteensä voi saada kohtuulliset tulot. Ja aina on pieni mahdollisuus, että joukkoon mahtuu kultakimpale, joka räjäyttää bestseller-listan.

The New York Times kertoi vuonna 2016, että viiden vuoden aikana noin 40 omakustannekirjailijaa myi yli miljoona Kindle-kirjaa. Se on toki häviävän pieni osuus miljoonista julkaissuista kirjoista.

Haaveilijoita kuitenkin riittää. Amazon pursuilee puutteellisella kielitaidolla suollettua roskaa, plagioituja tarinoita, hatusta heitettyä self helpiä, kirjaksi venytettyjä blogitekstejä ja googlettamalla kasattuja ”tietokirjoja”. Kun myös ylistävät arviot voivat olla feikkejä, ostaja menee helposti halpaan.

Päädyin amerikkalaiseen Christineen. Hän kysyi pari terävää kysymystä juonesta: ”Lauran flashbackit ovat vähän outoja. Ellei hänellä ollut jonkinlainen muistinmenetys ennen tartuntaa, on vaikea selittää, miksi hän pelästyy omia muistojaan?” ”Entä onko ihastuksen kohde millään tavalla osa sitä syndikaattia (haha), joka yrittää estää tartunnan saaneiden hoitoa?”

Maaliskuun lopulla tuli pettymys. Julia Finnen kirja ei ollut valmis sovittuna päivänä kolmen viikon kuluttua tilauksesta. Christine kirjoitti:

”Hei. Tajuan nyt, että tässä menee paljon enemmän aikaa kuin suunnittelin. Se ei johdu kirjoitusnopeudestani vaan ympäröivistä tapahtumista. Tajusin, että voisin tarinan kirjoittamisessa hyödyntää maailman tapahtumia ja kehitellä tilanteita, jolloin tarinasta tulee rikkaampi, vakuuttavampi ja samastuttavampi lukijoille.”

Koronapandemia oli menneinä viikkoina levinnyt ympäri maailman, tosielämä tuntui jo dystopialta.

”Saisinko kymmenen päivää lisäaikaa?”

Hän lähetti kaksi ensimmäistä lukua. Tarina ajoittui vuoteen 2120. Suomi on yksi viidestä maasta, jotka olivat vielä jaloillaan, kun pandemia on pyyhkäissyt lähes koko maailman yli. Jotta ihmiskunta voisi pelastua, valtaosa maailman ihmisistä pitäisi syväjäädyttää, kunnes rokote tai parannuskeino olisi keksitty.

Tapahtumat sijoittuivat Helsinkiin, ja Christine oli tehnyt hiukan taustatyötä: päähenkilön sukunimi oli Mäkelä, ja tarinassa esiintyi myös tympeä tutkija herra Sikanen.

Kymmenen päivää myöhemmin Fiverr ilmoitti, että työ oli peruttu ja kyseinen kirjoittaja ei enää ollut palvelussa.

Fiverristä löytyi kuitenkin samana päivänä brittikirjoittaja Sophia, jolla oli paljon viiden tähden arvioita asiakkailta.

”Minulla olisi aikaa aloittaa tämä kuun lopulla, ja työ olisi valmis toukokuun lopussa”, hän lupasi.

 

Ammattimaisen haamukirjailijan käyttö on ymmärrettävää esimerkiksi omaelämäkerroissa ja muistelmissa. Ihmisellä voi olla laajaa yleisöä kiinnostava elämä ja painavaa sanottavaa, mutta ei kirjallisia taipumuksia tarinansa kertomiseksi.

Myös monissa tietokirjoissa lukijalle saattaa olla sama, kuka tekstin varsinaisesti on saattanut valmiiksi. Tärkeintä on se, että faktat ovat oikein ja teksti kiinnostavaa.

Kaunokirjallisuus yhdistetään vahvasti kirjailijan persoonalliseen, luovaan ilmaisuun. Kirjailijat käyttävät salanimiäkin, eikä se ole uutta. Mutta aika moni lukija tuntisi itsensä petetyksi, jos selviäisi, että oman lempikirjailijan teokset on kirjoittanut joku toinen. Kirjallisuuden ystävät haluavat lukea tiettyjen kirjailijoiden teoksia, eivät mitä tahansa nimetöntä proosaa.

Kirjailijanimien taakse on aina kätkeytynyt monenlaista yhteistyötä. Jo Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi -kirjoista kuuluisa Alexandre Dumas vanhempi perusti menestyksensä myötä romaanitehtaan. Hän ideoi ja valvoi kirjoittamista, mutta palkatut työntekijät tekivät varsinaisen työn.

Tuotteliaat viihde- tai dekkarikirjailijat saattavat tarvita apua julkaisutahdin ylläpitämiseksi ja käyttävät työssään avustajia, jotka tekevät osan työstä heidän oman valvovan silmänsä alla.

Kirjailija Robert Ludlumin Medusa-jännitysromaanisarja on jatkunut toisen kirjailijan, Eric Van Lustbaderin kirjoittamana sen jälkeen, kun Ludlum kuoli vuonna 2001. Kirjailija Tom Clancyn nimellä on julkaistu hänen omien kirjojensa lisäksi haamukirjoitettuja teoksia.

Neiti Etsivä -kirjailijaa Carolyn Keeneä ei ole olemassa lainkaan. Rikoksia ratkovan Paula Drew’n seikkailuja laati joukko urakkapalkattuja kirjoittajia. Myös 3 etsivää -kirjasarja ilmestyi alun perin Alfred Hitchcockin nimellä, vaikka hän ei kirjoittanut tarinoista yhtäkään.

 

Joskus haamukirjoittamisesta tulee epäeettistä ja petos. Suomessa paljastui vuonna 2006, että toimittaja Ritva Sarkola oli kirjoittanut Tuula Sariolan nimissä julkaistut teokset. Tapaus meni oikeuteen, ja molemmat tuomittiin sakkoihin ja ehdolliseen vankeuteen. Tuula Sariola oli saanut apurahoja kirjojen perusteella, joita hän ei ollut kirjoittanut itse.

Halpatyöhön perustuvan alustatalouden aikana erityiseksi vaaraksi on kasvanut plagiointi. Toisen tekstiä julkaiseva kantaa vastuun väärinkäytöksistä. Etenkin anonyymiltä haamukirjoittajalta tilaaminen on riski.

Kirjailija Nora Roberts haastoi vuonna 2019 oikeuteen brasilialaisen Cristiane Serruyan. Serruyan kirjoissa oli kokonaisia kappaleita ja jaksoja, jotka oli kopioitu lähes sanasta sanaan aiemmin julkaistuista Robertsin ja muiden kirjailijoiden romaaneista. Serruya vieritti syyn haamukirjoittajalle, jonka hän oli palkannut Fiverristä työtään vauhdittamaan.

Nora Roberts kritisoi blogissaan ”sairasta, ahnetta, opportunistista kulttuuria”, joka on kehittynyt lieveilmiönä Amazonin Kindle Unlimited -palvelussa eli kuukausimaksullisessa ”kirjojen Spotifyssa”.

Amazonissa julkaiseva saa halutessaan laittaa kirjansa mukaan tähän palveluun, jolloin kirjaa ei saa julkaista missään muualla. Amazon maksaa palvelussa julkaiseville kirjailijoille sen perusteella, montako sivua lukijat lukevat. Tällöin väärinkäyttäjille syntyy motiivi tehtailla paljon sivuja.

Vuonna 2014 käynnistetty Kindle Unlimited -palvelu maksoi alussa kirjailijoille jokaisesta kuukausitilaajien ”lainaamasta” kirjasta, josta vähintään 10 prosenttia oli luettu. Se sai rahanahneet julkaisijat laatimaan kymmensivuisia pamfletteja, joista kilahti palkkio heti kun lukija avasi kirjan.

Amazon muutti systeemiä niin, että kirjailijoille maksetaan sentin murto-osia jokaisesta luetusta sivusta. Kindleen alkoi tulvia Tolstoin Sodan ja rauhan laajuisia opuksia, joissa suuri osa oli sivuntäytettä. Kirjoittajat alkoivat täyttää julkaisuja haamukirjoitetulla sisällöllä tai aiemmin julkaistuilla tarinoilla, kuitenkin niin, että lopussa on koukkuna uusi novelli, pienoisromaani tai palkinto, joka saisi lukijan kahlaamaan sinne saakka.

Täytekirjojen tekijät ovat myös käyttäneet klikkifarmeja ja botteja manipuloimaan luettujen sivujen määrää ja kirjojen listasijoituksia. Palkkiot eivät tule Amazonin jättimäisistä voitoista vaan rajatusta, kirjailijoiden rojalteihin kohdennetusta budjetista.

 

Toukokuun lopulta lähtien aloin epäillä, valmistuuko Julia Finnen pandemiatarina. Sophia, joka vaikutti luotettavalta, pyysi lisäaikaa kesäkuulle sairastelun vuoksi.

Sen jälkeen hän jatkoi toimituksen viivyttämistä pitkälle heinäkuuhun.

”Tämä johtuu pääasiassa siitä, miten sairastelu vaikuttaa henkisesti, ja miten äärimmäisen vaikeaa on kirjoittaa fiktiota, kun en voi keskittyä mihinkään.” (4.6.)

”Anteeksi taas, tämä on ehdottomasti viimeinen pidennys, mutta en voinut tehdä viime viikolla töitä silmäongelman vuoksi.” (13.6.)

”Anteeksi, sanoin että viimekertainen pidennys olisi viimeinen, mutta kuulin tänä aamuna, että äitini on sairaalassa.” (18.6.)

Annoin lisäaikaa mutta kysyn, olisiko mahdollista saada näytteitä jo valmiista tekstistä.

”Antaisin mielelläni, jos en olisi kirjoittanut pelkästään käsin (ja minun käsialaani vain minä itse pystyn lukemaan). Minusta on helpompaa aloittaa näin ennen siirtoa tietokoneelle.” (22.6.)

”Olen jo melkein valmis, kaikki pitää vain kasata yhteen ja ylimääräinen 24 tuntia auttaisi paljon.” (13.7.)

”Heräsin migreeniin. Yritän parhaani mukaan saada tämän sinulle tänään, mutta saattaa mennä huomisaamuun.” (15.7.)

”Migreeni vaivaa edelleen. Saan tämän ihan varmasti sinulle huomenna. Käyn läpi viimeisiä 15 000:ta sanaa. (16.7.)

Vaikka selitykset arveluttivat, mielessä kyti mahdollisuus, että hän puhui totta. Koska tiesin teettäväni riistotyötä, päätin antaa lisäaikaa niin paljon kuin hän pyytää. Vaihtoehtona olisi ollut perua tilaus, mutta aikaa oli jo mennyt niin paljon, että samalla vaivalla ajattelin katsoa tämän loppuun asti.

Olisi kiinnostanut tietää, kuka tuo kirjoittaja on, miksi ja miten hän tätä työtä tekee. Onko hänellä muita tuloja? Elääkö kirjoittamisella?

En kuitenkaan kysynyt mitään, jotta hänkään ei olisi kysynyt. Sophia työsti kirjaa Julia Finnelle eikä koskaan tiedustellut, mihin tarkoitukseen se oli tulossa.

 

Eräs Fiverrin haamukirjoittaja lupautui kertomaan työstään nimellään. Hän on jopa kirjoittanut haamukirjoittamisesta oppaan, joka on julkaistu – tietenkin – Kindle-omakustanteena.

Yhdysvaltalainen Jane B. Night oli vuonna 2013 kotiäitinä ja päätti alkaa tienata kirjoittamalla lastensa päiväuniaikaan. Hän kirjoittaa myös omia romaaneja ja on julkaissut viisitoista omakustannetta.

”Omiin kirjoihini suhtaudun intohimoisesti. Kirjoitan esimerkiksi historiallisia romaaneja, joita on vaikea markkinoida. Asiakkaat taas haluavat yleensä helposti markkinoitavaa”, hän kertoo videopuhelussa kotoaan.

Alussa Nightin oli vaikea saada keikkoja, koska hänellä ei ollut Fiverrissä arvioita. Hän ratkaisi ongelman hinnoittelemalla työnsä pohjalukemiin: 2 000 sanaa 5 dollarilla. Kun asiakkaita ja kehuvia arvioita alkoi tulla, hän nosti hintaa.

Night on töissä terveydenhuoltoalalla ja kirjoittaa tällä hetkellä työn ohessa vain parille asiakkaalle. Vuosien varrella hän on kirjoittanut kaikkea mahdollista cowboy-tarinoista erotiikkaan. Hän on kirjoittanut myös lyhyempiä tekstejä, kuten sisältöä yritysten nettisivuille. Kerran hän kirjoitti samaan aikaan yhdelle asiakkaalle luomuruokaa puolustavaa tekstiä ja luomua kritisoivaa toiselle. Romaaneja hän on kirjoittanut monta kymmentä.

”Romaanin ensimmäisen version kirjoittamiseen menee noin 50 tuntia ja editointiin vielä viisi tuntia”, Night kertoo.

Jos hän kirjoittaa viisi tuntia päivässä, se tarkoittaa reilua puoltatoista viikkoa. Omat romaanit syntyvät aivan toisin: niitä hän saattaa hioa pari-kolme vuotta ja kirjoittaa uusiksi useaan kertaan.

Hän kertoo, että jotkut asiakkaat ovat selvästi halunneet tehdä rahaa e-kirjoilla. Hän arvelee, että moni on kuitenkin huomannut, että plussan puolelle on hyvin vaikea päästä. Haamukirjoittajan kynästä syntyy harvoin uusi 50 Shades of Grey. Vaikka Nightin palkkiot olisivat pieniä, hän ainakin saa rahansa varmasti.

Osa asiakkaista ei tilaa kirjaa myytäväksi. He haluavat nähdä rakkaan ideansa paperilla tai saada itselleen räätälöityä lukemista. Night on kirjoittanut usein eroottisia tarinoita ihmisille, joilla on jokin erityinen mieltymys.

Night sanoo, että hän ei juuri välitä, mitä teksteille tapahtuu jälkeenpäin.

”En haluaisi tietää, että asiakas maksoi minulle enemmän kuin tienasi kirjalla. Siitä tulisi paha mieli.”

Toisaalta, jos kirjasta tulisi bestseller, häntä saattaisi harmittaa, ettei julkaissut sitä itse.

”Joka tapauksessa asiakas tilasi työn, ja idea on hänen.”

Dark Memories -tarinaa ei ole suomennettu.
Dark Memories -tarinaa ei ole suomennettu. © Jarmo Wright

”The first reports of the new virus seemed more akin to science fiction. Some believed it was a hoax”.

Käsikirjoitus tuli heinäkuun 17. päivä.

Anteeksi, että tässä kesti niin pitkään, mutta toivottavasti tämä käy sinulle. Olen jättänyt tarinan riittävän avoimeksi, jotta sille voisi tehdä jatkoa, vaikka se toimii kyllä itsenäisestikin.”

Päähenkilö Laura on minäkertoja, ja hän on huolissaan. Uutta virusta ei aluksi oteta vakavasti: sehän vain parantaa muistia. Laura ymmärtää, kuinka vaarallinen tilanne on käsillä. Hänen oma veljensä on kärsinyt koko aikuisikänsä onnettomuuden jälkeisestä stressioireyhtymästä. Veli on uuden viruksen riskiryhmää: muistin kirkastava virus saa ihmisten traumat esiin ja aiheuttaa jopa itsemurhia.

Tarinassa ei mainita Helsinkiä eikä Suomea. ”Pohjoiseurooppalaiselta” kuulostaa lähinnä yksi sivuhenkilö, kruununprinssi Hans.

Laura päätyy treffailemaan tutkimusryhmään rekrytoidun Adamin kanssa. Tutkijat saavat selville, että virus vaikuttaa ihmisen tekemältä. Laura päätyy erikoiseen ratkaisuun: jotta he voivat tutkia virusta tarkemmin, hän tartuttaa sen itseensä. Virus saa hänet muistamaan, että hän on tavannut Adamin kaksoisveljen Benin, joka kehitti lääkettä post-traumaattiseen stressioireyhtymään. Veljeksillä oli ollut kaunaa, ja Ben joutui onnettomuuteen, jonka jälkeen Adam oli napannut projektin itselleen ja kehittänyt tuhoisan viruksen.

Tilaus täytti sanamäärän ja noudatti synopsista, mutta muuten käsikirjoitus oli pettymys. Teksti koostuu lähes pelkästään dialogista:

”Kukaan ei tunnu ajattelevan ihmisiä, joilla on traumoja ja joiden mieli on suojellut heitä. He eivät ajattele perheväkivallan uhreja, jotka joutuvat elämään kaikki pahimmat hetkensä uudelleen, eivätkä he ajattele ihmisiä, joita kiusattiin lapsena. Kuinka paljon harmia virus voi tehdä?” Purin alahuultani. ”Meillä ei ole rahoitusta mihinkään tämänkaltaiseen.”

”Kun ihmiset tajuavat, te saatte kaiken rahoituksen, mitä koskaan olette halunneet.”

Tapahtumia ei näytetä: ei ole toimintakohtauksia, ei yhteiskunnassa vallitsevaa kaaosta. Kaikki selitetään henkilöiden suulla. Kaksoisveljeen liittyvä juonenkäänne tuntuu kömpelöltä.

Käsikirjoitus tuli Sophialta heinäkuun 17. päivä. ”Anteeksi, että tässä kesti niin pitkään, mutta toivottavasti tämä käy sinulle.” Tarinassa ei mainita Helsinkiä eikä Suomea. ”Pohjoiseurooppalaiselta” kuulostaa lähinnä yksi sivuhenkilö, kruununprinssi Hans. Teksti koostuu lähes pelkästään dialogista.

Käsikirjoitus maksoi vajaat 400 euroa. Klikkasin toimituksen hyväksytyksi, koska en halunnut pyytää lisämaksusta muokkauksia enkä odotella pidempään.

Fiverrissä kuuluisi antaa julkiset arviot työstä. Jätin ne antamatta. Tiedän, kuinka karua kirjoittajalle on jäädä ilman palautetta, mutta en olisi voinut kommentoida rehellisesti enkä toisaalta valehdella. Alustataloudessa arviot ovat julmia: kolme tähteäkin on huono saavutus ja kehnot arviot voivat viedä keikkatyöläisen leivän.

Kirjan työnimi oli ”Memories”.

Medium-blogialustalta löytyi juttu ”How to Name Your Bestseller”. Hain siitä inspiraatiota. Jutun mukaan tietyt sanat vetävät lukijoita magneetin lailla.

Night, girl, dark, game, shadow.

Shadow of Memories? Vai ehkä Dark Memories?

Loin tilin Amazonin Kindle Direct Publishing -palveluun. Latasin tietokoneelle Kindle Create -ohjelman, jolla oli helppo muuttaa teksti e-kirjamuotoon. Suomen Kuvalehden ulkoasupäällikkö Laura Villi teki kirjalle kannen.

Olimme jo maaliskuussa sopineet toimituksen kanssa, että kirjoitan kirjaprojektista jutun.

 

Dark Memories tuli myyntiin Amazoniin 21. elokuuta. Hinta 2,99 dollaria.

Se hukkui jättimäiseen kirjakauppaan. ”Dark Memories” -haulla sen edelle menivät paitsi muut samannimiset kirjat, joita oli kolme, myös liuta muita kirjoja.

Päästin kirjan ilmaiseen jakeluun muutamaksi päiväksi. Viisi päivää julkaisun jälkeen siihen oli tarttunut yhdeksän lukijaa. Tällä saavutuksella kirja nousi yllättäen Amazonin ilmaisen psykologisen fiktion bestseller-listalle sijalle 47. Muutamaa tuntia myöhemmin se oli jo sijalla 30.

Amazonissa bestseller saa uuden merkityksen: siellä on satoja listoja joka alagenrelle erikseen ja vielä ilmaisille kirjoille omansa, joten jollekin listalle on helppo päästä hetkeksi.

Parhaana päivänä kirjan klikkasi itselleen 15 lukijaa. Kukaan ei ole ostanut sitä.

Dark Memories on liukunut Amazonin listalla alas näkymättömiin.

 

Fiverr-palvelun haamukirjoittajien nimet on muutettu.

 

 

Dark Memories

Julia Finne

1

The first reports of the new virus seemed more akin to science fiction. Some believed it was a hoax. Others put it down to a new drug. As it passed from person to person, spreading at a reasonable rate, it became more obvious we were looking at something incredibly complicated. Something which, at first, appeared to be less damaging than it actually was, because all it did was enhance the memory.

All it did… as though memories couldn’t harm. They could, in ways people barely seemed to understand, but then psychology was often viewed as one of the lesser sciences. Like understanding the mind was so much less important than being able to travel into space. Then again all the sciences had been badly affected by the lack of financial support. We were the same, our work into infectious diseases apparently not important, and we did the best we could to work with what we had.

Until everything changed. Suddenly, unlike before, our knowledge was more important than anything else, and there was a temptation to say we weren’t going to help. Only there were innocent people who’d had their lives changed. For them we set aside our anger, to do what we could to help, because they were the ones who needed us the most.

Nothing else was important. Our energy, long nights in the lab, went into learning more about the virus. Stemming the spread was as important as finding a cure, which meant understanding how it was passed from person to person. Unfortunately for us there were those in the early days who believed an enhanced memory could only be an advantage, so they made choices they’d later regret, once they understood what it meant.

How much harm could be done by a memory? I remember reading the question in one of the papers in the early days. A sign of how little anyone really understood the harm the virus could do, and I was one of the few virologists who accepted it existed. How it would, in the near future, become the biggest problem we were facing, as the number of people experiencing adverse effects grew. It would change everything, in so many ways. Only it wasn’t a problem, because people weren’t getting sick, they weren’t dying, and it was just memories.

Just memories. Every time I read about a suicide, another person unable to deal with their memories, I was reminded of how many dismissed the virus. Their lack of understanding caused almost as much damage as the virus itself. Memory worked the way it did for a reason, and that was our protection. We forgot the things we needed to, in order to live a normal life, unless we were diagnosed with post-traumatic stress disorder. A disorder so few understood, that was a disorder because of how it enhanced the memory, often of a very specific event or series of events, to such a point the person in question was adversely affected every day. The more I read about the virus the more, to me, it appeared to be a transmittable form of a very complicated disorder.

Reading the reports dismissing it infuriated me. Personal experience did have an effect, as my brother was someone who’d been in counselling for years due to his PTSD, and I saw first hand how badly it affected him. There were days when, had someone not been there with him to help him through, he might have made a similar choice to those afflicted with the virus, because he hated what life had become. Fighting his own mind every day was harder than anyone could possibly imagine.

Chris, like Mum and Dad, was careful. He didn’t want the virus any more than I did, but even his friends, the ones who’d been there when he had break downs, didn’t truly understand. They couldn’t. Until they were going through something similar it would be impossible for them to, and when the two of us met for a quiet lunch in one of the local parks relatively early on I was grateful to have a brother who did get it.

“Even though I’d like to spend time with them I can’t rely on them being careful enough. Getting the virus…” He shook his head. “It’s bad enough having to live that night over and over, without having all the other memories.”

Putting my hand over his I studied him. “I know, and you’re making the best choice you can considering the circumstances. They might be doing everything they can to avoid the virus, but their families aren’t necessarily making similar choices, and it’s those people you need to worry about the most. You’ve seen the same reports I have.”

Nodding, he sighed. “Reading them is a reminder of everything I went through in the early days. How complicated it was to get anyone to understand what it was like to have PTSD.” He looked at me. “Apart from you. Without you, Laura, I wouldn’t be where I am now.”

“You’re my brother, Chris. What else was I going to do? You needed someone to advocate for you, and I knew you couldn’t do it yourself. Not with how you were feeling. Mum and Dad wanted to believe the problems would fade away. I get it. There were points when I wished they could, but it’s not so simple when you’re dealing with PTSD.”

“They still believe, in time, I’ll be able to drive, but I’m almost certain it’ll never happen. I can get in a car now. It’s possible, and really hard. Putting it into words someone else can understand is next to impossible at times, because this is so different to how most people are, and we’re all different too. Mum keeps reading reports of people who’ve been able to ‘recover’ from their PTSD, telling me the time will come when the same thing will happen to me.”

“Maybe it will.” I shrugged. “Maybe it won’t. There are no certainties when it comes to something like PTSD. Every mind works differently to the next.” I ran my tongue over my bottom lip, staring into the park, watching as people went about living their normal lives without seeming to care about anything going on around them. “It’s going to be the same with the virus. There will be those who can go about their normal lives, with some memory enhancement.

“No one seems to even be thinking about someone with trauma in their past their minds have protected them from. They aren’t thinking of the victims of domestic violence, who’ll be reliving all the worst moments of their lives, or the adults who were bullied as children, doing the same. How much harm can it do?” I nibbled my bottom lip. “We have no funding to work on anything related to this.”

“When they realise you’ll have all the funding you could ever want.”

“I know, and I hate that more than anything. I hate talking to my colleagues, because they seem to have accepted there’s nothing to worry about, and won’t listen to my arguments. Every time I go back to those new reports on the virus I get angry all over again. I know I’m not the only one, but until someone listens I’m stuck. I have to wait until people start dying, something we might be able to stop if we had the funding now, before we can even make a start on understanding what this is.”

Wrapping an arm around my shoulders, Chris gently pulled me into a hug, and I rested my head on his shoulder. “Whatever happens is not your fault.”

“Sometimes it feels like it is. Like I should have been able to make them understand, but I also see why they’d think the way they do. So few people have experience with someone who has some kind of memory disorder like yours. They have no idea how painful it can be to be tormented by a moment in time. For some it’ll be more than one. Having been through it with you I have a different point of view to someone who’s simply thinking of what it would be like to have a better memory of next week.”

“Like you said there are going to be people who only have that, and then there will be others who find themselves trying to deal with their mind attacking them.” Chris shook his head. “My support group’s been working on plans for how we’re going to deal with the likely influx of people we’re going to have, when things start getting really bad, because we want to do what we can to help them.”

“Chris…”

“I’m not going to do more than I can, Laura. I promise. It’s just having been there I need to do something for the people who are going to be dealing with the complicated early days.”

“Yeah, I get it, but let me know if you need anything more. I’ll be there.”

“Hopefully, by then, you’ll be pulling all nighters to try to learn what this virus actually is. We both have our skills, and I want to put mine to good use. This, for the first time, almost feels like it has a silver lining, although I’m not sure I can really say that. I can help people.”

“Thanks to your support group you’ve already helped people.” Sitting up again I looked at him. “I remember everyone you’ve helped through the darkest nights. I remember all the thanks you’ve got through the years for being the kind of person who’s there for anyone, even when you’re struggling. I could not have a better brother.”

Christ stared at me, silently, and I could see the tears welling in his eyes. “Sometimes it feels like I let you all down. This is…” He gestured. “It’s hard, Laura, and I know I’ve not always been there for you the way you probably needed me to be. At sixteen you were sitting there talking to Mum and Dad about the nights you spent sitting with me, when you could have been living a normal life.”

“At no point, in any of this, did you let us down. I promise you that.” I smiled. “You, once you realised there was a problem, got help, and ever since then you’ve dealt with this head on. It’s not been easy, but you’ve always been strong. Those nights, being there for you, was more important to me than anything else. Showing you weren’t alone, even when you felt like it, was my priority, because something really stuck with me about the whole thing – how long you were waiting alone for help after the accident. I can’t imagine what it must have been like.”

“I’m glad you don’t. I’m glad you’ve never had to go through something so painful.” He closed his eyes. “Even now I can’t forget what it was like to realise my two best friends were dead, and I was the only one alive in the car.”

“More than anything I want to be able to protect people from dealing with something similar.” I took his hand in mine. “I’m glad you’ve made the decision you will be there for anyone who is, especially now. Numbers are low, so far, but it’s definitely spreading. I can’t tell you how fast, exactly, because we don’t know anything about the virus, but the parties definitely aren’t helping to keep the numbers down.”

“No, they aren’t, and we both know the time will come when they regret the choices they’ve made.” Chris shrugged, opening his eyes. “It’s up to them what they do. If they want to be stupid, because they believe memories can’t harm, then they can. Eventually, one way or another, they’ll come to see the mistakes they made, and it’ll be someone like me holding them or the person they care about together.”

“Unfortunately.” I thought of the most recent news report on the virus, and the distinct lack of any psychologist being interviewed. “By then it might even be too late. I have no way of knowing if we will be able to make a cure, let alone protect people from this.”

Koko kirja: https://www.amazon.com/Dark-Memories-Pandemic-Julia-Finne-ebook/dp/B08GJ6SVVY