Saatanan asialla – Pitäisikö jonkun halata black metal -harrastajia?

Arvio: Black metal -tietokirja Pirunkehto on sarja ankeita tarinoita rockin äärilaidalta.
Kirjat 26.11.2016 18:34
Tero Alanko
Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – suomalaisen black metalin tarina. 512 s. Svart Publishing, 2016.
Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – suomalaisen black metalin tarina. 512 s. Svart Publishing, 2016.

Aluksi rock oli nuorison musiikkia. Keskeinen tehtävä oli herättää pahennusta vanhemmissa ihmisissä.

Sitten kävi niin, että kaikki eivät lopettaneetkaan rockin kuuntelua, kun saivat vakituisen työn ja perheen. Rockin idea uhkasi vesittyä.

Erilaiset alakulttuurit hakeutuivat kohti äärimmäisyyksiä. Yksi pisimmälle menneistä oli black metal.

Black metal -musiikin tyypillisiä piirteitä ovat nopea tempo, suttuinen äänikuva, ohut kitarasoundi ja murinalaulu. Sanoituksissa palvotaan saatanaa, ainakin vastustetaan kristinuskoa. Heviä kuuntelevat kirkonpolttajat ovat usein juuri black metallin harrastajia.

”Aidointa” mustaa metallia tehtiin 1990-luvun Norjassa. Pirunkehto-kirjan valossa monet suomalaisbändit tuntuvat Norjan Burzumin ja Mayhemin hurjan meiningin jäljittelijöiltä. Nuorukaiset lainasivat kirjastosta Anton LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja rupesivat vihaamaan.