Kauhu kohtaa naurun

Runo piirtää maisemaan sivilisaation historian.

runo
Teksti
Maaria Ylikangas
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Runoilija Lassi Hyvärisen kolmas kokoelma on leikillinen ja helppolukuinen valikoima runoja kissasta ja jostakusta ihmisestä. Se on täynnä kummallista, tummaa pelkoa, jonka alkulähdettä on vaikea paikantaa.

Kissa on hupaisa eläin, se kääntää kaiken nurin, mutta mikä lopulta on kissa? Se on haastaja, kuin sadun saapasjalkakissa, joka tekee kieroudellaan perinnöttömästä pojasta kuninkaan.

Kissa hukkaa silmälasinsa ja niitä etsitään: ”Minä autan kunnes kuuluu risahdus / kuten silloin kun syömme lasisilmiä. Pelto on tummanpunainen, se valaisee itse itsensä. [–] Kissa rikkinäisissä laseissaan ei sitä näe. / Se yrittää hymyillä, mutta näky on järjetön.” Vaikuttaa siltä, että kissa on väline, jota myöten pelko hiipii iholle ja tajuntaan, ja laantuu taas huojennukseksi.

Tuulen ja kissan maisema peittyy laavaan, joki nousee ikkunan tasalle, tuuli lupaa sotaa, ja tuo sen. Runo piirtää riittävin viivoin maisemaan sivilisaation historian: siteet antiikin perinteeseen ovat vahvat ja moninaiset.

Hyvärisen kirja tuntuu allegoriselta. Ihminen on täysin kadottanut paikkansa universumissa: ”kun gravitaation käy niin kuin kerran käy, / onko parempi lentää tähtiin selin vai avosylin.”

Tajunta lyhyiden säerakenteiden takana askartelee jossakin suuremmassa, ehkä aikamme nopeimmin muuttuvassa käsiteavaruudessa: se käsittelee ihmisen osaa sivilisaation ja luonnon olentona, poliittisen, kulttuurisen ja lopulta ilmastonkin muutoksen edessä.

Teoksen nimessä kaikuu Lauri Viljasen toisen maailmansodan päättyessä ilmestynyt Tuuli ja ihminen, kitkeriä menetyksiä ja loputonta talvea sureva kirja. Kissalle ja tuulelle suru ja katastrofin kauhu ovat kuin saduissa, kuin Grimmin veljesten groteskissa perinteessä.

Neuvottomuus ei muutu ahdistukseksi Tuulessa ja kissassa. Siitä tulee hymähtelevä katoavaisuuden laulu, jossa ei ole sen kummemmin sydäntäriipivää nostalgiaa kuin kouristuksenomaista hätääkään. Se on elämää uudessa tilanteessa, oikeastaan uudella kartalla. Tuo uusi maailma kuhisee, sen tilat vaihtuvat toisiksi eri tavalla kuin arkimaailmassamme: ”hän näkee lyhyen unen, kunnes peitto päättyy / ja hän tuijottaa lopun yön pelkkää pimeyttä.”

 

Kirjassa on eräs erikoinen hahmo, nainen sipulinvarsihameessa. Nainen on morsian ja muistuttaa oudosti naista, jonka Kalevalan Ilmarinen teki itselleen.

Samalla nainen toistaa Tuulen ja ihmisen motiivia leskeksi jäämisestä – sotaleskille maailma ja ihmiset ovat jäässä, ”kesä ajaa ohi vaunut natisten”, sanoo Tuuli ja kissa.

Kotimaisen runouden piirissä Hyvärinen seisoo jossain Paavo Haavikon ja Eino Santasen tienoilla, yllättävän raskaine teemoineen, mutta niin kevyesti ja nauravasti.

Teoksen absurdismilla ei ole suoraa sanomaa. Se ei puhu ihmisluonnon, historian tai talousjärjestelmän ongelmallisuuksista, vaan se paremminkin kuvaa tilannetta, joka pusertuu ulos katastrofin ja toveruuden välistä mielikuvituksen riemuna ja paradoksina: ”Mitä sinä et tee, sen sinä teet.” Pelko ja nauru ovat lähellä toisiaan.

Hyvärinen toteuttaa visionäärin tehtävää olla totuuksien äärellä. Tuuli ja kissa tekee tämän ihanan vinosti, vapauttavan hauskasti, sivustaseuraajan kummalla energialla.

Kirja on pintapuolisesti sangen erilainen kuin Hyvärisen edellinen, Keisarin tie (2012). Tuuli ja kissa ei esimerkiksi pelaa yhtä avoimesti tekstin visuaalisilla piirteillä. Vaikkapa sonetin mallailua sivuilla kuitenkin näkyy, ja Hyvärinen jatkaa perinnetietoisen lyriikan kytkemistä tiiviisti aikaan. Sieltäkin se kauhu nousee, aivan kuin aaveet, vinksahtaneesta maailmasta.