Kauhu kohtaa naurun
Runo piirtää maisemaan sivilisaation historian.
Runoilija Lassi Hyvärisen kolmas kokoelma on leikillinen ja helppolukuinen valikoima runoja kissasta ja jostakusta ihmisestä. Se on täynnä kummallista, tummaa pelkoa, jonka alkulähdettä on vaikea paikantaa.
Kissa on hupaisa eläin, se kääntää kaiken nurin, mutta mikä lopulta on kissa? Se on haastaja, kuin sadun saapasjalkakissa, joka tekee kieroudellaan perinnöttömästä pojasta kuninkaan.
Kissa hukkaa silmälasinsa ja niitä etsitään: ”Minä autan kunnes kuuluu risahdus / kuten silloin kun syömme lasisilmiä. Pelto on tummanpunainen, se valaisee itse itsensä. [–] Kissa rikkinäisissä laseissaan ei sitä näe. / Se yrittää hymyillä, mutta näky on järjetön.” Vaikuttaa siltä, että kissa on väline, jota myöten pelko hiipii iholle ja tajuntaan, ja laantuu taas huojennukseksi.
Tuulen ja kissan maisema peittyy laavaan, joki nousee ikkunan tasalle, tuuli lupaa sotaa, ja tuo sen. Runo piirtää riittävin viivoin maisemaan sivilisaation historian: siteet antiikin perinteeseen ovat vahvat ja moninaiset.