Rosa Liksom käyttää valttejaan ja panee miettimään: Mihin katsoisi, kun historia höykyttää aivan puhki?

Arvio: Everstinnan musta huumori ja täyteläinen murre tekevät kerronnasta jäljittelemätöntä.
Outi Hytönen
Kirjat 12.11.2017 15:06

Rosa Liksom lyö valttikorttinsa pöytään uudessa romaanissa. Suomen historia ja aika höykyttävät päähenkilön aivan puhki. Lukija joutuu miettimään, miten päin olisi, mihin katsoisi, mitä ajattelisi.

Tarina kertoo alkuvoimaisella murrekielellä lappilaisesta naisesta, jonka elämän kulku määräytyy sotien ja nuoressa Suomessa vellovien aatteiden kautta. Avioliitto 28 vuotta vanhemman everstin kanssa muuttuu jatkosodan päätyttyä väkivaltaiseksi. Nainen ehtii vielä kirjailijaksi ja uuteen liittoon nuoren Tuomaan kanssa.

Juha Seppälä pohti Parnassossa (5/2017), miksi suomalaisen kirjallisuuden naiset rakastuvat natseihin. Liksomin päähenkilö on itsekin natsi ja fasistien ihailija. Miten häneen tulisi suhtautua? Tällä vuosituhannella julkaistuissa Suomen sodista kertovissa kirjoissa arvioidaan jatkuvasti, millä perusteella nykyhetkestä käsin voi arvostella menneitä tekoja.

Everstinnan tyyli on yhtä rujo ja naturalistinen kuin Katja Ketun tai Timo K. Mukan. Esikuviin lukeutunee loppusanoissa kiitetty Annikki Kariniemi, jonka elämää Everstinnan juoni muistuttaa. Musta huumori ja täyteläinen murre tekevät kerronnasta omanlaistaan, jäljittelemätöntä liksomilaista leikittelyä.

Vielä hauska sattuma yhteytenä kirjasyksyn toiseen myyntitykkiin, Kjell Westön Rikinkeltaiseen taivaaseen.

Kummankin romaanin minäkertoja on omaa tarinaansa kirjoittava kirjailija, ja molemmissa seisotaan seesteisesti rinnakkain samanlaisen taivaan alla: ”Aurinko teki laskua ja färjäsi taihvaan laen rikinkeltaseksi ja koko suomeren pusasenkeltaseksi niinko pruukaa tehä jäisen yönseuvun eelä.” Suomen juhlavuoden romaanit rakentavat kauniisti kuvaa väestön ja historian moninaisuudesta. 

 

Rosa Liksom: Everstinna. 195 s. Like, 2017.