Kuolleitten suvussa

Joskus fiktiivinenkin kirja tuntuu olevan kirjailijan kannalta niin henkilökohtainen, että siitä ei tekisi mieli sanoa ainuttakaan arvottavaa sanaa. Riitta Jalosen pienoisromaani Tanssikaa! kuuluu näihin kirjoihin.

Romaani on omistettu edesmenneille sukulaisille, joiden lista on pitkä. Kuusi enoa on kuollut nuorina, isovanhemmatkin alle 60-vuotiaina.

”Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani.” Omistuskirjoitusta seuraava lause ei onnistu häivyttämään omakohtaisuuden tuntua.

Kyse on mollivoittoisesta taustahuminasta, joka varjostaa perheen arkea.

Romaanissa suvusta ovat jäljellä enää Elisabeth, isä, äiti ja Viljam-eno. Tarina liikkuu monessa aikatasossa, joten aina ei ole kaikkia heistäkään.

Perhe osaa muuttaa ikävän iloksi, eikä Tanssikaa! olekaan surukirja. Vietetään enojen muistojuhlaa, tanssitaan yhdessä ja kuolleet elävät ikuisesti mukana mielissä. Jäljellä olevat ovat selviytyjätyyppejä.

Kirjan päähenkilö on nuorimman sukupolven edustaja, minäkertojana toimiva Elisabeth, jonka elämässä pois nukkuneet ovat läsnä lapsesta asti.

Riitta Jalonen kirjoittaa lyhyitä, tunnelmallisia lukuja, jotka vangitsevat hetkiä ja elämänviisauksia. Hetket ovat tärkeämpiä kuin juoni tai suuri tarina.

Jalosen edellinen romaani Kirkkaus (2016) sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Uuteen-Seelantiin, mutta jostain syystä sen maailma oli helpommin omaksuttava kuin Tanssikaa! -romaanin.

Omakohtaisesta lähtökohdasta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Tanssikaa! sisältää jotain sulkeutunutta, tavoittamatonta ja etäiseksi jäävää.