Idyllejä ihmismielen museossa

Anna-Kaari Hakkaraisen romaanissa rakkaus alkaa Turun biologisessa museossa.

romaani
Teksti
Niina Holm
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Dioraamat ovat kolmiulotteisia asetelmia tai maisemamalleja, joita näkee museoissa näyttelyjä elävöittämässä. Niissä petoeläin on jähmettynyt hyppyynsä, hiiren kyyryssä on ennennäkemätön rauha ja kurki huutaa päättymätöntä huutoaan suolla.

Dioraamoissa on jotain kiehtovaa ja aikaa pakenevaa. Ne ovat idyllejä, jotka eivät rikkoudu.

Dioraama nousee keskeiseksi metaforaksi Anna-Kaari Hakkaraisen neljännessä romaanissa. Dioraamojen äärellä nuori tekoälytutkija Julia saa otteen muistoistaan ja maailmasta, mutta pääsee niitä myös pakoon. Sillä dioraamoissa ei ole kyse totuudesta vaan täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.

Isä on kertonut Julialle muistintemppelistä: muistitekniikka kiinnittää tapahtumat ja asiat tiettyyn paikkaan, johon voi halutessaan palata.

Kun muistintemppelin saa vielä soimaan, muistoista ei pääse ikinä eroon. Julialle Turun biologinen museo dioraamoineen on tällainen muistintemppeli, mutta myös paikka, jossa rakkaus alkaa.

 

Näädänruskea samettitakki hellepäivänä. Julia tunnistaa Karlissa halunsa heti, kun tämä kävelee sisään museoon.

Karl opettaa häntä katsomaan maailmaa kuin taideteosta. Hullaantuminen vie heidät muutamaksi intensiiviseksi yöksi hotelliin.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Julia palaa samaan paikkaan. Lumen saartamassa hotellissa hän haluaa muistaa kaiken ja rakentaa rakastumisen tarinan pienintä yksityiskohtaa myöten.

Dioraaman ytimessä on sivistyksen ja ihmismielen arvostus.

Halun ja yhteyden lumoama ihminen elää kuumentuneessa tilassa, jossa maailman kauneus ja mielekkyys korostuvat. Rakastuminen uhmaa logiikkaa ja kutsuu luokseen selittämätöntä ja fantastista. Julian ja Karlin sängyn vierellä kulkee kvaggoja ja räpistelee hunajakolibreja.

Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.”

Rakkaus on suuri silmänkääntäjä ja kaikennielevä luonnonilmiö, jota vastaan ei voi taistella. Äärikokemus on tavallaan myös ihmisyyden korkein tila.

Dioraaman ytimessä on sivistyksen, ihmismielen ja ihmisenä olemisen arvostus.

Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä.

Hakkarainen on ottanut riskin yrittäessään kuvata rakastumisen kokemusta ja rakastuneen mieltä. Vaarana on epäuskottava siirappisuus.

Hän onnistuu ankkuroimalla aistimuistot ja mielentilat todellisiin, tunnistettaviin paikkoihin: turkulaiseen museoon ja puistohotelliin, Ruissaloon ja Roomaan. Ja harkittuihin yksityiskohtiin: kattotuulettimen pyörittämään pölyyn, Deyrollen tulipaloon, lumisadepalloon.

Dioraama vakuuttaa myös kielellään, joka on viitseliästä ja raikasta.

 

Hakkaraisen edellinen romaani, Kristallipalatsi (Tammi, 2016), oli sekin taidokas ja sivistynyt tutkielma todellisuuden esitysluonteesta. Voisiko Dioraama olla keskimmäinen teos trilogiassa?

Dioraama tarjoaa sivu sivun perään tihentymiä, alleviivausta tai koirankorvamerkintää huutavia kappaleita, joiden pariin tekee mieli pian palata.

Romaanin runsas maailma ei millään mahtuisi yhteen dioraamaan tai lumisadepalloon. Se on viittausten ja detaljien älykäs kudelma, jonka äärellä tuntee suurta mielihyvää.

Anna-Kaari Hakkarainen.
Anna-Kaari Hakkarainen. © Riikka Kantinkoski