Parnasso: Sinkkunainen säheltää kemuissa ja kamppailee työpaineiden kanssa – Aikansa Chick lit vetosi jo 1920-luvun lukijoihin

Osa kirjoista oli niin hauskoja ja sujuvia, että niitä epäiltiin miehen kirjoittamiksi. Eihän nainen voinut olla hauska.
Kirjat 18.4.2021 18:00
Laura Honkasalo
Naiset nauttivat virvokkeita 1930-luvun alussa.
Naiset nauttivat virvokkeita 1930-luvun alussa.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa.

Mielikuvissamme suomalaista 1920-luvun kirjallisuutta hallitsevat Tulenkantajat, jotka julistivat että Suomen pitää pyrkiä irti korpikulttuurista, kohti modernia eurooppalaisuutta. Varsinkin suomenruotsalaisessa runoudessa näkyi tuolloin modernismin virtaus, mutta suomenkieliseen proosaan se ehti vasta 1950-luvulla.

Sitä ennen modernismi näkyi kaunokirjallisuudessa aihevalinnoissa: kuvattiin urbaania arkea, uudenlaisia huvituksia jazz-tanssiaisista kabaree-esityksiin, naisen itsenäistymistä ja oikeutta omaan uraan. Mika Waltari kuvasi aikakauden nuorten ihmisten hapuilua esikoisromaanissaan Suuri illusioni (1928).

Samaan aikaan kun Tulenkantajat tuulettivat taidemaailman ilmapiiriä, ilmestyi yhä enemmän ajanvietekirjallisuutta. Termi kattoi mitä erilaisimpia teoksia: Zane Greyn lännenseikkailut, ritariromantiikan, siirappiset rakkaustarinat sekä rikos- ja kauhuromaanit. Kriitikko Eino Railo puhui kelloromaaneista, sillä joitakin ajanvietekirjoja kaupiteltiin kylkiäisten kanssa: ostaja sai myös rannekellon.

Naiskirjailijat innostuivat kirjoittamaan huumoripitoista viihdettä, jota voi hyvin verrata oman aikamme chick lit -kirjallisuuteen. Tällaisia romaaneja ilmestyi niin paljon, että vuonna 1928 kirjallisuudentutkija J.V. Lehtonen kirjoitti arvostellessaan Elsa Soinin romaania Sisko ja kultainen pikari:

Olisi vähitellen aika keksiä yhteisnimitys sille kirjallisuudelle, jota eräät intelligentit ja sujuvakynäiset naiset ovat meillä viime vuosina luoneet. –– niillä naiskirjailijoilla, joita tässä yhteydessä tarkoitan, ilmenee enemmän tai vähemmän tietoinen tendenssi, joka suorastaan vaatii käyttämään uutta luokitteluperiaatetta.

 

Uudenlaisia viihderomaaneja aikakauden kriitikot kuvailivat pirteiksi, veikeiksi ja raikkaiksi, humoristisiksi sekä nokkeliksi. Lajityypin tunnetuin tekijä lienee Hilja Valtonen, jonka teokset ylsivät huikeisiin myyntilukuihin. Esikoinen, Nuoren opettajan varaventtiili (1926), oli niin hauska ja sujuva, että sitä epäiltiin peräti miehen kirjoittamaksi, sillä eihän nainen voi olla hauska.

Valtonen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kirjailija, joka julkaisi humoristista naisviihdettä.

Kaksikymmentäluku oli muutenkin viihteen kulta-aikaa. Erityisesti naiset, joilla nyt oli omaakin rahaa käytössään, kuluttivat viihdettä, oli sitten kyse aikakauslehdistä, elokuvista, romaaneista tai äänilevyistä. Aikakauslehdet olivat halpoja ja kirjoja ilmestyi runsaasti. Kaupungeissa oli paljon huvittelumahdollisuuksia kahvikonserteista illallistanssiaisiin.

Kahvilassa naisetkin saattoivat tavata ilman miesseuraa. Fazerin kahvilassa istuskelu oli aivan soveliasta, ja Stockmannin tavaratalo Senaatintorin laidalla houkutteli naisia. Salme Setälän romaanissa Arpalippu (1926) päähenkilö Irma vain ajautuu Stockmannille.

Irma astui myymälään. Ei hän itsekään oikeastaan tiennyt, miten hän sinne joutui, ei ainakaan omasta tahdostaan, se oli varma. Hän kulki kuin unessa keskiaukeamalle, silkkiosastolle. Hän huomasi kalpeiden sormiensa hypistelevän pehmeää silkkiä, vaikka se takertui sormiin, ja samassa kuuli hän hiukan käheän äänensä käskevän leikkaamaan pakasta kaksi ja puoli metriä.

Stockmannin lähettipoika tuo kangaspaketin myöhemmin laskun kera suoraan kotiovelle!

 

Aikakausi oli Suomessa samalla vauhdikkaan modernismin aikaa ja konservatiivisten asenteiden kasvukausi. Suomi oli nuori valtio, joka vielä haki muotoaan. Sisällissodan perintö painoi.

Vaikka valtaosa kansasta asui maaseudulla, puhuttiin paljon sekä urbaanin elämän ihanuuksista että kauhukuvista. Olavi Paavolainen matkusteli Euroopan metropoleissa ja julkaisi kulttuurilehti Aitassa runsaasti kuvitettua esseesarjaa, joka julkaistiin myöhemmin teoksena Nykyaikaa etsimässä (1929).

Paavolaisen matkassa lukija pääsi tutustumaan suurkaupunkien säälimättömään elämänmenoon, syntiin ja kyyniseen elämänasenteeseen, ja siinä sivussa niin maanalaisiin juniin kuin ilmaratoihin. Automobiilit lisääntyivät Suomessakin, taloudellinen kasvukausi mahdollisti gramofonin ja radiovastaanottimen hankkimisen kotiin ja kaupunkikulttuuri muuttui kaupallisemmaksi.

Kaupunkitila oli muutenkin murroksessa. Chicagossa oli rakennettu ensimmäiset teräsrakenteiset pilvenpiirtäjät jo 1800-luvun lopulla, ja vuonna 1922 Eliel Saarinen laati suunnitelman, jossa uuden ajan rakennukset komistivat Helsinkiä. Uusklassismi hallitsi arkkitehtuuria ja uusasiallisuus muotoilua.

Vaikka Suomessa oli kieltolaki koko 1920-luvun, huvittelunhalu oli kova. Synnillinen räminämusiikki jazz lumosi nuorison ja uudet tanssit kuten charleston, shimmy ja foxtrot saivat naisten paljaat kintut heilumaan. Edellisvuosikymmenellä levinnyt syntinen tangokuumekin roihusi edelleen. 1920-luku oli myös kotimaisen elokuvan nousukautta. Ihailtiin niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin mykkäelokuvan tähtiä.

Samaan aikaan Helsingissä oli levotonta. Kieltolaki synnytti viinan mustan pörssin kaupittelun ja salakapakat. Salakapakoiden toimintaan kytkeytyi usein prostituutio. Väkevää viinaa kulutettiin enemmän kuin ennen kieltolakia ja juopottelu johti tappeluihin sekä muihin järjestyshäiriöihin.

Helsinki oli muutenkin väkivaltainen. Pahoinpitelyjä ja puukotuksia tapahtui paljon. Syiksi on arveltu kieltolain lisäämää tolkutonta juomista sekä nopeita yhteiskunnallisia muutoksia. Kansankerrokset elivät erillään: työväenluokka juhli Kallion salakapakoissa, ns. paremmissa piireissä nautittiin alkoholia klubeilla.

 

Jo 1880-luvulla alkanut naisemansipaatio kypsyi 1920-luvulla uuden itsenäisen naistyypin syntyyn. Nuoret naiset leikkasivat polkkatukan ja helmat lyhenivät. Porvarisnaiset halusivat tienata oman leipänsä konttoreissa, mainostoimistoissa, arkkitehteina ja jopa lääkäreinä. Samaan aikaan konservatiivit pitivät naisen tärkeimpänä tehtävänä edelleen äitiyttä ja kodille omistautumista.

Yhdysvalloista ja Saksasta rantautunut polveutumistieteen eli eugeniikan aate sai jalansijan Suomessa, sillä kansakunnasta haluttiin vahva, terve ja uljas. Naisia patistettiin lastentekoon ja uusi urbaani elämänmuoto nähtiin uhkana syntyvyydelle.

Helsinki naisistui, erityisesti nuoret naimattomat naiset hakeutuivat pääkaupunkiin. Vuonna 1930 Suomen kaupungeissa asui tuhatta miestä kohti 1 200 naista. Helsinkiin muuttajista jopa 60 prosenttia oli naisia. Vuonna 1930 Helsingin naisista 45 prosenttia oli naimattomia – ei ihme, että poikamiestyttö oli aikakauden kirjallisuudessa yleinen ilmiö.

Muotiin tuli poikamaisuus: hoikka vartalo, lattarinta, kapoinen latio ja ”pojanpää” polkkatukkineen. Jotkut jäljittelivät filmitähtien voimakasta meikkiä, vaikka meikkaamisen katsottiin kuuluvan maksullisille naisille. Muoti näkyi myös viihdekirjallisuudessa. Valtosen nuorella opettajattarella on polkkatukka, Soinin sankarittarilla lyhyitä silkkipukuja ja väljiä ”pingviinitakkeja”.

Kaupungistuminen mahdollisti myös naisten tutustumisen väkijuomiin, sillä maaseudulla kontrolli oli tarkka. Maalla tyttöjen piti paitsi olla raittiita, myös suhtautua kylmästi nauttineeseen kavaljeeriin – tanssiinkutsusta tuli kieltäytyä, jos mies oli päissään. Nuoren opettajattaren varaventtiilissä on pelottava kohtaus, kun päähenkilö Liisa kieltäytyy rikkaan talollisen tanssiinkutsusta miehen humalatilaan vedoten.

 

Ajan naisviihteessä esiintyy railakastakin juopottelua. Salme Setälän Arpalipussa joukko kimppakämpässä asuvia nuoria uranaisia järjestää pääsiäismunatalkoot. Nuorella herralla on mukanaan epämääräistä alkoholijuomaa sitruunasoodapulloissa.

Tunnelma alkoi heti parantua, kun outo vihreänruskea juoma koreili muna- vai oliko se maalikupeissa. Mutta oikeastaan se parani vasta sitten, kun maalikupit olivat tyhjentyneet ja täyttyneet taas ja tyhjentyneet ja täyttyneet useamman kerran.

Pian jo veivataan gramofonia ja tanssitaan. Munien maalauskin unohtuu ja juhlaväki alkaa nälissään syödä niitä. Elsa Soinin romaanissa Halpa ja hauska viikonloppu (1930) rällästetään saaristossa. Viaton varatuomari tarjoutuu kuskaamaan huvittelunhaluisia konttorityttöjä moottoriveneellään. Juhlaväki ottaa omat juomat mukaansa ja katastrofi on lähellä kun rannikkovartiosto pysäyttää veneen.

Salakuljetus Virosta oli kieltolain aikaan vilkasta ja pirtutrokarit kehittelivät monenmoisia innovaatioita kuten pirtutorpedoja, joita kiskottiin veneen perässä. Ratsian uhatessa köysi katkaistiin, torpedo upposi ja se voitiin etsiä myöhemmin. Soinin varatuomari pääsee pälkähästä neitokaisten nokkeluuden ansiosta.

 

Viihdettä suoltavat naiskirjailijat kuvasivat kaikkia modernin elämän ulottuvuuksia. Tutkija Liisi Huhtalan mukaan Soinin kirjojen naiset elävät nykyaikaa: he suhtautuvat intohimoisesti työhönsä, ihailevat ruumistaan, ovat älykkäitä ja kauniita, harrastavat voimistelua, tanssivat ja autoilevat. Huhtala näkee Soinin romaaneissa myös lesboutta sekä uudenlaisen androgyyniseen, jopa feminiinisen miehen ihailua. Auto oli tärkeä uuden aikakauden symboli. Hilja Valtonen kirjoitti näytelmän nimeltä Autotyttö (1929).

Valtosen, Setälän ja Soinin lisäksi humoristista naisviihdettä kirjoittivat ainakin Aili Somersalo, Elsa Enajärvi ja Kersti Bergroth. Bergroth oli tuottelias ja monipuolinen tekijä, joka kirjoitti rakastettuja nuortenromaaneja salanimellä Mary Marck – Bergroth käytti yhteensä kymmentä eri salanimeä. Mirjam Heinon nimellä hän julkaisi viehättävän, kepeän romaanin Ilojen tie (1926), joka kertoo yksinäisestä konekirjoittajattaresta.

Esikuvat olivat käännösromaaneja. Suosituimpia kirjailijoita olivat itävaltalainen Vicki Baum ja walesilainen Berta Ruck, jolta suomennettiin peräti 34 romaania. Molempien teoksia julkaistiin uudestaan Riksin sarjassa vielä 1960-luvulla, Ruckia jopa 1990-luvulla. Baumin romaaneissa tosin on kepeän pinnan alla usein surua.

Romaanissa Uimaopettaja Urban Hell (suom. 1931) nuorukainen joutuu ottamaan rahapulassa työn, jossa opettaa hienostoperheiden naisille ja lapsille uintia, eivätkä rahat silti riitä ruokaan. Romaanissa Naisylioppilas (suom. 1930) kemiaa opiskeleva nainen puurtaa puutteessa ja köyhyydessä. Myös pohjoismaisten naiskirjailijoiden teoksia julkaistiin suomeksi. Suosituimpia olivat Sigrid Boo ja Runa (Elisabeth Beskow).

Berta Ruckin romaaneissa näkyy ajoittain yhteiskunnallinen todellisuus. Vauhdikas teos Kevättä ja rakkautta (suom. 1936) kertoo nuorista naisista, jotka lähtevät vapaaehtoistöihin maatilalle miesten jouduttua ensimmäiseen maailmansotaan sotimaan. Ruck eli satavuotiaaksi ja jätti jälkeensä valtavan tuotannon.

 

Myös Elsa Soini oli tuottelias kirjoittaja. Hän kynäili käsikirjoituksia Suomisen perhe -elokuviin, pakinoita, kuunnelmia, näytelmiä, biografisen romaanin Aleksis Kivestä sekä ison pinon romaaneja. Soini kuvasi nykyaikaista naista, joka haluaa urheilla, opiskella ja luoda uraa.

Hänen romaaninsa Katarina menettää pelin (1931) kertoo nuoresta naisesta, joka innostuu tenniksestä vähän liikaakin. (Tämä lienee ensimmäinen kotimainen tennisromaani.) Rouva Johtaja (1932) kertoo mainostoimiston naisjohtajasta, joka tasapainottelee uran ja perheen välillä.

Sisko ja kultainen pikari (1928) kertoo lennokkaasti kesänvietosta suuressa huvilassa Karjalan kannaksella. Alkoholipitoiset illanistujaiset gramofoneineen kuuluvat kuvioon sielläkin. Romaanissa toimittaja Sorri ottaa kantaa viihdekirjallisuuteen, kun häneltä kysytään, miksei hän ole kirjoittanut hauskaa romaania. ”Hauskaa romaania! Ja kirjailijaksi! Ei taide ole hauskaa, herran pieksut, eihän taide saa olla hauskaa täällä Suomessa.”

Sisko ja kultainen pikari sisältää waltarimaista aikalaiskuvausta, mutta Helsingin sijaan Suomen Rivieralla, Terijoella.

”Nainen ja auto, tanssi-ilta ja bakkantinen hurmio kasinossa – Michael Arlenin modernin inspiration siivet suhisevat voitokkaasti kirjallisuutemme kylmässä ilmastossa!” runoili L. V:nen Helsingin Sanomissa. Kriitikko jatkoi: ”[Soinin romaani] osoittaa raikasta intelligenssiä siinä, että tekijätär on osannut täyttää englantilaisamerikkalaisen virkistysromaanin kaavan kokonaan omavaraisella suomalaisella elämällä.”

Soini sai arvostusta aikalaisilta. Kulttuurijulkaisu Sinisen kirjan kriitikko vertasi Soinia englantilaiseen Rose Macaulayhyn. ”Elsa Soini katselee henkilöitään samanlaisilla iloisilla, tarkkaavaisilla ja vähän suruvoittoisilla silmillä kuin englantilainen kirjailijatar katselee omiaan. Sama hilpeys, sama väreilevä autiuden tunne”, kuvaili Sininen kirja vuonna 1928.

Esikoisteosta Oli kerran nuori tyttö arvostellessaan Valvoja-aika-lehdessä J.V. Lehtonen kiitteli kirjailijan pirteyttä, raikkautta ja kertomisen iloa.

 

Jo aikalaiskritiikki kiinnitti huomiota siihen, että Valtosen supersuositut teokset ovat kaavamaisia. Niissä esiintyy samanlaisia tyyppejä: tärkeilevät rouvat ja heidän hemmotellut tyttärensä toimivat vastakohtana reippaalle, vaatimattomalle päähenkilölle. Nuoren opettajattaren varaventtiilin Liisa Harjua syyteltiin aikalaiskritiikeissä itsekeskeiseksi.

Ehkä mielikuvaan vaikuttaa se, että päähenkilöllä ei ole vikoja. Hän on rehti ja reipas, oikeudenmukainen toveri, ei tee itseään tykö miehille, eikä välitä muotihepenistä. Opettajatoveri Rauha esitetään myös myönteisessä valossa, mutta hän jää yksitahoiseksi. Muut romaanin naiset ovat ikäviä: Liisan äitipuoli, Latomeren rouvat, juoruileva postineiti, rehtorin tytär Ester Iippo ja Helsingissä asuva Irma-serkku. On helppo yhtyä aikalaiskriitikoiden mielipiteeseen siitä, että Elsa Soinin henkilöhahmot ovat täyteläisimpiä ja psykologinen silmä parempi.

Molempien huumoria kiiteltiin jo aikalaiskritiikeissä. Humoristi, kirjailijatoimittaja Ernst Lampén luonnehti Helsingin Sanomissa Valtosen tyyliä esikoisteoksen perusteella: ”Hilja Valtosen tyyli on vauhdikasta, ketterää ja kimmoavaa, niin että lukijalla on täysi hoppu pysytellä perässä.”

Lampén julisti Valtosen synnynnäiseksi humoristiksi. ”Nainenko humoristi? Luonnonvastaista kylläkin, mutta Hilja Valtonen on poikkeusilmiö.”

Humorististen viihderomaanien arvosteluissa muistutettiin aina, että vaikka teos olisikin pirteä ja sujuvasanainen, taiteesta ei ollut kyse, eikä teoksessa ollut mitään syvällistä. Arvosteleva kirjaluettelo suhtautui teoksiin varauksella: viihdettä oli hyväksyttävää hankkia isoimpiin kirjastoihin, mutta ei kaikkialle, koska kirjallisuuden tuli olla kasvattavaa ja ylevää.

Naisviihteen tekijät koettivat kirjoittaa myös vakavia romaaneja. Hilja Valtosen Hiiliristi (1930) sai tylyn vastaanoton. Salme Setälän Sangen tavallisia virkanaisia (1937) pääsi kyllä palkintosijalle WSOY:n pienoisromaanikilpailussa, mutta sitä arvosteltiin ”keinotekoiseksi.” Elsa Soinin älykkönaisista kertova romaani Uni (1930) sai suopeamman vastaanoton.

1920–1930 -luvun naisviihderomaanit antavat hilpeän näkymän oman aikansa ilmiöihin, mutta ne ovat myös oikeasti hauskoja.

 

Kirjoittaja Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija. 

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2021. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.

 

: