Parnasso: Ei pelkkää ”luolamiespornoa” – paleofiktio vie lukijan seikkailulle fiktiivisiin kivikausiin

Paleofiktio sijoittuu kirjallisuuden genrekartalla hankalasti fantasian ja historiallisen fiktion välille, mutta se karkailee satunnaisesti myös romantiikan suuntaan.
Kirjat 20.12.2020 12:02
Jenny Kangasvuo
Paleofiktion kansitaidetta.
Paleofiktion kansitaidetta.

Artikkeli on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä artikkeleita verkossa.

 

’Niin että luolamiespornosta?” lausahti korkeakirjallisesti suuntautunut ystäväni, kun kerroin aikovani kirjoittaa esseen paleofiktiosta.

Lausahdus tiivistää yleisen mielikuvan paleofiktiosta: ensin joku keksii tulen, ja sitten sen valossa paritellaan kiihkeästi varjojen heittäytyessä luolan seinille, joilla juoksevat maalatut mammutit, alkuhärät ja muut sukupuuttoon kuolleet kivikauden eläimet.

Yksinkertaisimmillaan paleofiktiolla tarkoitetaan ”kivikaudelle” sijoittuvia kirjallisia tarinoita. Teoksesta riippuen ”kivikausi” voi tällöin tarkoittaa mitä tahansa ympäristöä, jota luonnehtii sekä kiven käyttö keskeisenä työkalujen materiaalina että ihmisyhteisön luontosidonnainen elämäntapa.

Termin loi suomenruotsalainen paleontologi ja kirjailija Björn Kurtén 1970-luvun lopulla kuvaamaan paleoliittiselle kivikaudelle sijoittuvaa romaaniaan Musta tiikeri (suom. 1981, Tammi).

Paleofiktion kivikausi on eri asia kuin arkeologinen kivikausi, joka alkoi yli puoli miljoonaa vuotta sitten eikä oikeastaan ole vieläkään päättynyt: yhä edelleen eri puolilla maailmaa elää kansoja, joiden elinkeinoja ja käyttämiä teknologioita voidaan kuvailla kivikautisiksi.

Arkeologian tai antropologian näkökulmasta ”kivikautinen” ei määritä kulttuuria, mutta paleofiktiossa ”kivikautisuus” sisältää työkalujen materiaalina käytetyn kiven lisäksi kimpun muita olettamuksia ja stereotypioita, joiden varaan genre rakentuu.

Usein paleofiktiota edustavien kirjojen takakansiteksteissä, kansiliepeissä ja esipuheissa todistellaan teoksen perustuvan vankkaan taustatutkimukseen. Silti paleofiktio tuntuu nojaavan samoihin kivikautta koskeviin stereotypioihin riippumatta teoksen julkaisuvuodesta tai alkukielestä.

Kivikautta kuvataan hämmästyttävän samalla tavoin niin 1920-luvun Suomessa kuin 1990-luvun Yhdysvalloissa, mikä ei niinkään johdu kivikaudesta vaan siihen liitetyistä mielikuvista.

Paleofiktio sijoittuu kirjallisuuden genrekartalla hankalasti fantasian ja historiallisen fiktion välille, mutta se karkailee satunnaisesti myös romantiikan suuntaan. Osa teoksista pyrkii kuvaamaan esihistoriallisen ympäristön ja kulttuurin mahdollisimman uskottavasti; osassa teoksista kivikautta on käytetty lähinnä inspiraation lähteenä samaan tapaan kuin keskiaikaa käytetään bulkkifantasiakirjallisuudessa.

 

Suomalaista paleofiktiota yhdistää se, että teokset ovat pääosin kertomuksia, no, Suomesta.

Suomalainen paleofiktio kuvittaa kansakunnan menneisyyttä ja luo kirjallista mielikuvaa suomalaisuuden jatkuvuudesta. Sen avulla rakennettiin kansallistunnetta ja kansallisia myyttejä erityisesti 1920-luvulta 1950-luvulle, jolloin paleofiktion termiä ei ollut vielä edes keksitty, mutta sama tavoite on suomalaisessa paleofiktiossa läsnä yhä edelleen.

Ensimmäinen suomalainen paleofiktioksi luokiteltava teksti on Santeri Ivalon kertomus ”Kirveskansan tulo”, joka julkaistiin samannimisessä kertomuskokoelmassa (WSOY 1923). Kertomuksessa alkeellisemmat kivikautiset asujat joutuvat väistymään syvemmälle metsiin väkivaltaisempien, mutta myös kehittyneempien, tulijoiden tieltä.

Kertomuskokoelma kuvaa Suomen historian avainhetkiä, ja siinä seikkailevat kivikauden metsästäjien lisäksi niin Birger Jaarli kuin Klaus Flemingkin. Paleofiktion genreen sijoittuvat myös Aarno Karimon Kumpujen yöstä -tetralogian (1929–1932) ensimmäisen osan alkupuolen kivikausitarinat.

Sekä Karimo että Ivalo pyrkivät kertomaan suomalaisuuden historiaa kaunokirjallisessa muodossa, ja kivikausi edusti heille suomalaisuuden alkupistettä. Karimon Kumpujen yöstä oli aikanaan valtava menestys, jonka avulla pyrittiin luomaan yhteistä suomalaista identiteettiä. Teoksessa suomalaiset puolustautuvat sekä vihamielistä luontoa että valloittajia vastaan.

Karimon värikkäästi kuvitettu teos perustui julkaisuajankohtansa uusimpaan arkeologiseen ja historialliseen tutkimukseen. Esimerkiksi Sakari Pälsi, joka tunnetaan paitsi arkeologina myös kirjailijana, osallistui teoksen esihistoriaa kuvaavan osan valmisteluun.

Monet teoksen kuvista päätyivät koulujen käyttöön opetustauluina, eräänlaisina kanonisoituina menneisyyden tutkimuksen popularisointeina. Kivikauden kylä -opetustaulussa on kuva saviastioiden valmistuksesta, mutta Kumpujen yössä tilanne kuvataan eroottisemmin. Kirjan kuvituksessa nännitkin ovat näytteillä, toisin kuin opetustaulussa:

Rannalla ilakoi tyttöjen parvi. Heillä oli työnään saviastioiden teko.––Jotkut heistä olivat riisuneet yläruumiinsa paljaaksi, sillä päivä oli helteinen. Saviastioiden muovaileminen oli naisten työtä, kuten tuohisten tekokin. Miehet veistelivät vain puuta ja käsittelivät kiveä. Heidän arvonsa ei sallinut saveen puuttumista.

 

Arkeologian aatehistorian tutkijan Derek Fewsterin mukaan 1900-luvun alun arkeologialla oli poliittinen tavoite etsiä suomalaisten juuria ja osoittaa, että Suomen kansa oli yhtenäinen sivistyskansa. Yksi arkeologian tehtävistä oli tuottaa tietoa, jolla ihmisiä kasvatettiin kansalaisuuteen. 1920–1930-lukujen suomalaisen paleofiktion voi nähdä osana arkeologian popularistointia kansallisiin tarpeisiin.

Kuvaavaa on, että aikakauden julkkisarkeologi Sakari Pälsi julkaisi sekä arkeologiaa popularisoivan teoksen Kulttuurikuvia kivikaudelta (1916) että selvää paleofiktiota, kuten Suojeluskunnan Hakkapeliitta-lehdessä vuonna 1932 ilmestyneen novellin ”Irvihampaan seikkailut” ja romaanin Kova mies ja nimetön, joka kuitenkin ilmestyi vasta vuonna 1950 (Otava).

Arkeologi Christian Carpelanin mukaan romaanissa kuvatut maisemalliset piirteet vastaavat Sarsan aluetta Kangasalla, jossa Pälsi teki arkeologisia kaivauksia 1920-luvulla. Pälsi suunnitteli romaania vuosikymmeniä, eikä tarkoitus ollut pelkästään kirjoittaa seikkailukertomusta vaan kertoa arkeologisista tutkimustuloksista viihdyttävällä tavalla.

Varhaisen paleofiktion tavoitteena oli korostaa suomalaisuuden yhteinäisyyttä, joten on ymmärrettävää, että esimerkiksi saamelaisten esihistoriaa ei paleofiktiossa käsitelty, muiden kansanryhmien esihistoriasta puhumattakaan.

Saamelaisuuden sulkeminen ”suomalaisten” historian ulkopuolelle näkyy tuoreemmissakin paleofiktiivisiksi luokittuvissa teoksissa, kuten Mauri Paasilinnan Suomaalaiset-romaanissa (Gummerus 2013) ja Risto Isomäen novellikokoelmassa Viiden meren kansa (Into 2018). Isomäen teos rinnastuu kiinnostavasti sekä Ivalon että Karimon kertomuskokoelmiin: myös siinä liikutaan kivikaudelta kristillisen ajan kynnykselle yksittäisten tarinoiden avulla, joskin sentään vähemmän Suur-Suomen hengessä.

 

Toisen maailmansodan jälkeen kansallismielinen paatos ei enää ollut kirjallisessa mielessä sopivaa, eikä aikuisille suunnattua paleofiktiota juuri julkaistu. Tuolloin suomalainen paleofiktio koostui ensisijaisesti poikakirjoista.

Niiden kirjoittajista Veikko Haakana oli tuotteliain ja arvostetuin: Kivinen biisoni (Karisto 1969) voitti jopa valtion kirjallisuuspalkinnon. Haakanan paleofiktiivisistä nuortenkirjoista on otettu uusintapainoksia vielä 1980-luvun lopulla. Haakanan kirjat ovat vauhdikkaita seikkailukertomuksia, joiden keskiössä ovat eränkäynti ja nuorten poikien toveruus.

Paleofiktiivisillä poikakirjoilla oli kasvattava ja tietoa levittävä pyrkimys. Samalla kun nuorta lukijaa pyrittiin viihdyttämään tarkoituksena oli opettaa reippautta ja luonnossa selviämistä. Samoja teemoja korostivat muutkin aikakauden poikakirjat, kuten Jack Londonin teokset ja vaikkapa Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa (1903), josta otettiin 1950- ja 1960-luvuilla lukuisia uusintapainoksia.

Pojille suunnattua paleofiktiota myös käännettiin muista kielistä suomeksi. Esimerkiksi ruotsalaisen Lars Törnrosin Luolaheimon sankari ilmestyi WSOY:n Nuorten toivekirjastossa vuonna 1954.

Sana ”luola” toistui teosten nimissä kirjailijasta riippumatta eräänlaisena kivikauden sanallisena symbolina: oli Jalmari Vaulan Luolapojat (Kirjokansi 1946) ja Veikko Haakanan Luolamiehen pojat (Valistus 1957) ja vieläpä Luolapoikien paluukin (Valistus 1958). Lukuisten luolapoikien seikkailut eivät kuitenkaan kuvanneet Suomen kansan historian alkuhämärää vaan myyttiseksi etäännytettyä kivi- ja jääkautta.

 

Paleofiktion kultakausi vallitsi 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin ilmestyi lukuisia bestseller-listoille päätyneitä romaaneja, merkittävimpänä Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani (WSOY 1981), jota Suomessa markkinoitiin myös kirjailijan amerikansuomalaisilla sukujuurilla.

Siinä missä 1920-luvulta 1960-luvulle Suomessa julkaistu paleofiktio oli pääosin suomalaisten mieskirjailijoiden kirjoittamaa, 1980-luvulla paleofiktio oli naiskirjailijoiden kirjoittamaa käännöskirjallisuutta, sarjamuotoisia kansainvälisiä bestsellereitä.

Oli esimerkiksi Joan Wolfin Punapeuran metsästäjät -sarja (Book Studio 1992–1994), Sue Harrisonin kaksi eri trilogiaa (WSOY 1995–2003), Linda Lay Shulerin Kwani-sarja (Otava 1989–1993) ja tietenkin Untinen-Auelin kuusiosaiseksi venynyt Maan lapset -sarja, jonka viimeinen osa ilmestyi vasta vuonna 2011.

Samalla paleofiktion keskeiseksi juonenkaareksi tuli nuoren naisen kasvukertomus ja sukupuolesta keskeinen teema. Paleofiktio asettui osaksi feministisen kirjallisuuden jatkumoa.

Untinen-Auelin kuusiosainen saaga seuraa Aylaa, neuvokasta nuorta naista, joka tuntee sekä neandertalilaisten että nykyihmisten tavat. Joan Wolfin Punahirven tyttäressä (1993) matriarkaattisen heimon nuori nainen tulee ryöstetyksi miesten hallitsemaan heimoon ja toteuttaa siellä hiljalleen feministisen vallankumouksen. Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogiassa (1996–1998) nuoret naiset jäävät yksin luonnonvoimien ja miesten väkivallan armoille, kunnes löytävät omat henkiset voimavaransa.

Sijoittamalla tarinat kivikauteen naispuoliset kirjailijat etsivät sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon juuria että naissukupuolta arvostavaa ja naiserityisyyttä kunnioittavaa ajanjaksoa.

Teoksista löytää rinnakkaisuuksia feministisen arkeologin Marija Gimbutasin ajatuksiin alkumatriarkaatista ja muinaisista naisjumaluuksista, joista Gimbutas julkaisi englanniksi useita, paljon julkisuutta saaneita populaaritieteellisiä kirjoja 1970–1990-luvuilla. Vaikka Gimbutasin ajatukset eivät kestäkään tarkempaa arkeologista tarkastelua, ne ovat selvästi inspiroineet paleofiktion kirjoittajia.

Kultakauden paleofiktiota luonnehtii myös vahva eroottisuus. Kivikauteen sijoittuvassa tarinassa naisen halua ja nautintoa oli sallittua kuvata vailla modernin yhteiskunnan tai kristinuskon asettamia pidäkkeitä. Seksuaalinen nautinto on paleofiktiossa keksimisen, löytämisen ja seikkailun aluetta. Untinen-Auelin Hevosten laaksossa päähenkilö Ayla keksii niin vipukeihään, kotieläinten kesyttämisen, lettikampaukset kuin orgasminkin.

1980-luvulta alkaen paleofiktio alkoikin risteytyä romanttisen fiktion kanssa. Mielikuva kivikaudesta ihmisyyden kannalta aidompana ja alkuperäisempänä ajankohtana antaa mahdollisuuden kuvitella seksuaaliset ja romanttiset suhteet uusin tavoin.

Untinen-Auelin Maan lapset -kirjasarjan keskiössä on pääparin romanttinen suhde ja sen ongelmat. Sarja esittää sekä monisuhteisuuden että seksuaalisen vapautuneisuuden kivikautista seksuaalisuutta luonnehtivana itsestäänselvyytenä, jolloin niihin liittyvä mustasukkaisuus asettuu parin onnen tielle.

Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogiassa rakastavaisten esteenä ovat vanhemmat, jotka päättävät lastensa avioliitoista. Avioliitto toisen kanssa ei kuitenkaan riitä sammuttamaan roihuavaa rakkautta. Myös Joan Wolfin Punahirven tytär -sarjan kirjoissa keskeinen juonellinen jännite rakentuu miehen ja naisen välille, vaikka heimojen välistä politiikkaa sivutaankin.

 

’Tarina on ajaton”, lukee Joan Wolfin Punahirven tyttären takakansitekstissä. ”Ajattomuus” luonnehtii paleofiktiota siinä mielessä, että tarinat sijoitetaan usein eräänlaiseen yleiskivikautiseen aikaan ja paikkaan – poikkeuksena suomalaisuuden juuria etsivä paleofiktio sekä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historiaa luotaavat teokset, joita ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sue Harrison ja Linda Lay Shuler.

Paleofiktiossa käytetään toistuvia elementtejä ja symboleita, kuten esimerkiksi luolamaalauksia, pieniä maaäiti-patsaita, mammutinmetsästystä sekä kuvauksia erilaisista šamanistisista rituaaleista. Niitä löytyy myös suomalaisesta paleofiktiosta.

Yleiskivikautisuus yhdistelee elementtejä jääkauden Euroopan historiasta, mutta laajalla skaalalla: samassa tarinassa voi esiintyä niin mammutteja kuvaavia luolamaalauksia kuin hevosten kesytystäkin, vaikka näiden ilmiöiden ajallinen etäisyys toisistaan on parikymmentätuhatta vuotta ja paikallinen etäisyys sama kuin Ranskan ja Kazakstanin.

Usein kivikausi samastuu jääkauteen, ikään kuin tietty teknologinen taso olisi kiinteästi sidoksissa tiettyyn ilmastotyyppiin. Tätä mielikuvaa vahvistavat paleofiktiiviset teokset, jotka eivät sinänsä sijoitu jääkauteen, mutta kuitenkin arktiselle alueelle, kuten Sue Harrisonin Alaskan rannikolle sijoittamat kaksi trilogiaa ja Siperiaan sijoittuva Elizabeth Marshall Thomasin Peurankuu (Tammi 1987).

Kivikauden ja jääkauden mielikuvallinen yhteys toistuu myös esimerkiksi Suomen kansallismuseon uudessa esihistorian perusnäyttelyssä, jonka visuaalinen ilme on talvinen – vaikka Suomen alueen kivikaudesta suurin osa sijoittuu lämpökaudelle, jolloin näillä tienoin oli pari astetta lämpimämpää kuin nyt. Museonäyttelyn visuaalinen ilme kertookin siitä, kuinka hegemonisia tietyt mielikuvat kivikaudesta ovat, kuten Kalmistopiiri-arkeologiablogissakin huomautetaan.

 

Paleofiktiossa kivikautiset yhteisöt esitetään useimmiten varsin samanlaisina romaanista toiseen. Jos kulttuurieroja on, ne ovat usein ylittämättömiä ja essentialistisia: vastakkain ovat nykyihmiset ja neandertalinihmiset tai matriarkaattiset Maaäidin palvojat ja patriarkaattiset Taivaanisän seuraajat.

Neandertalinihmisen ja nykyihmisen välinen kohtaaminen on useimmiten traaginen. Siinä vanha ja ikiaikainen väistyy uuden ja notkean tieltä, vaikka uudet geenitutkimukset todistavat, että neandertalinihminen ei varsinaisesti kadonnut mihinkään, vaan sulautui nykyihmisiin luoden sen ihmislajin, joka nykyisin Eurooppaa asuttaa.

Suomalaisissa paleofiktioromaaneissa essentialistinen ero rakentuu rauhanomaisena, suomalais-ugrilaisena ja alkuperäisenä esitetyn kampakeraamisen kulttuurin ja sotaisana, skandinaavisena ja valloittavana esitetyn vasarakirveskulttuurin välille. Kirveskansaa paetaan niin Santeri Ivalon 1920-luvulla ilmestyneessä kertomuksessa kuin Maijaliisa Dieckmannin nuortenkirjassa Ram löytää synnyinsijansa (WSOY 1994):

Menneistä hyvistä ja vauraista päivistä he olivat sortuneet vasarakirveskansan orjuuteen ja iänikuiseen köyhyyteen. Kaiken, minkä he työssä raataen saisivat kokoon, veisi vieras, vihamielinen kirveskansa.

Arkeologinen esinetyyppiluokittelu, jossa kulttuurit vanhastaan määriteltiin yleisen esinetyypin eli kampakeramiikan tai vasarakirveen avulla, on luonut mielikuvan siitä, että nämä esineet määrittäisivät myös kulttuurista mielenmaisemaa.

Ruukuntekijöiden ja kirveenhiojien kohtaaminen ei fiktiossa voi päättyä hyvin ja rakentavasti, vaikka arkeologia kuinka todistaisi, että kulttuurien kohtaamisen ja pitkäaikaisen rinnakkaiselon myötä näiden kulttuurien pohjalta syntyi aivan uusia kulttuurimuotoja.

Yhteisöjen välinen ja sisäinen väkivalta onkin paleofiktiossa usein toistuva juonielementti. Kauppaa ja vaihdantaa ei juuri kuvata, vaikka arkeologiset löydöt todistavat, että raaka-aineet ja valmiit esineet liikkuivat kivikaudella laajasti. Pelkästään ryöstämällä ei Suomeen olisi saatu kaikkea sitä maaperässämme vierasta piikiveä tai meripihkaa, jota kivikautisilta asuinpaikoilta arkeologisilla kaivauksilla löytyy. Jos kaupankäyntiä kuvataan, se on usein petoksen sävyttämää ja ennakoi väkivaltaa.

 

Arkeologi Liisa Kunnas-Pusa on tutkinut kivikauden popularisointia ja huomannut, että kivikautta kuvitettaessa käytetään vain muutamia kuva-aiheita. Niitä ovat ihmisen ja pedon välinen taistelu, elämä luolassa tai leirissä sekä työkalujen valmistus.

Kunnas-Pusan havainto pitää paikkansa myös paleofiktio-genreen kuuluvien kirjojen kansikuvien kohdalla. Niin Veikko Haakanan Jäätikkö uhkaa -nuortenkirjan (Karisto 1961), Joan Wolfin Punahirven tyttären kuin Michelle Paverin Sielunsyöjän (Tammi 2007) kannessa ihminen kohtaa pedon keihäs kädessään. Myös leirielämää ja työkalujen valmistusta kuvataan paleofiktiivisten kirjojen kansitaiteessa.

”Koko heidän elämänsä olikin vain taistelua ruoasta”, kirjoittaa Ivalo novellissa ”Kirveskansan tulo”. Ivalon kuvaus pätee paleofiktioon laajemminkin, sillä genressä korostuu ihmisen selviytymiskamppailu ankarassa luonnonympäristössä.

Usein ihminen jää luonnon armoille yksin, oli kyseessä sitten nuori nainen, kuten Untinen-Auelin Hevosten laaksossa ja Marshall Thomasin Peurankuussa; nuori poika, kuten Haakanan nuortenkirjassa Jäätikkö uhkaa ja Paverin Torakin merkissä (Tammi 2008) tai vahva soturi ja metsästäjä, kuten Karimon Kumpujen yössä. Luonto on vastustaja, joka tarinan päähenkilön on neuvokkuudellaan voitettava.

Kunnas-Pusa toteaa, että kivikauden elämän ankaruutta korostavalla kuvastolla on yhteys antiikin barbaarikansojen kuvauksiin, Raamatun kertomuksiin, joissa Paratiisista karkotuksen seurauksena on raadanta luonnon armoilla, sekä löytöretkiaikaisiin raportteihin ei-eurooppalaisista alkuperäiskansoista.

Näitä kaikkia on käytetty analogioina kivikautista elämää popularisoitaessa, ja kuvaustavat ovat liukuneet myös paleofiktioon.

Selviytymiskamppailun korostamisen vastakohta paleofiktion genressä on luonnon romantisointi. Suhde luonnonympäristöön ei yleensä koskaan ole arkinen.

Antropologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että keräilijä-metsästäjä-yhteisöjen vuotuiskierto mahdollistaa erilaiset ravinnonlähteet, mikä teki kivikautisista yhteisöistä resilienttejä suhteessa luonnonympäristöönsä. Tästä huolimatta paleofiktiossa luontoa tarkastellaan usein nykyihmisen näkökulmasta joko armottomana taisteluvastustajana tai sitten kauniina maisemana.

 

Sukupuolijako on paleofiktiossa yleisesti ottaen aina selvä. Naisen asema kuvataan joko erityisen huonona, kuten Paasilinnan romaanissa Suomaalaiset, jossa naiset ovat joko halun kohteita tai nalkuttavia taakkoja, tai sitten naisilla on palvottu erityisasema, kuten Wolfin Punapeuran metsästäjät -sarjassa.

Sukupuolijaon itsestäänselvyys korostaa tyylillisesti sitä, kuinka kuvattu kivikauden ympäristö on puhdas ja alkuperäinen, vailla moderneiksi miellettyjä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuksia. Antropologinen tutkimus on toki osoittanut, että sukupuolijärjestelmän bipolaarisuus tai seksuaalisuuden heteronormatiivisuuus ei sinänsä liity sen enempää kulttuurin elinkeinoihin kuin teknologian tasoonkaan, mutta paleofiktiossa miehen ja naisen sukupuolieroa ei koskaan kyseenalaisteta.

Myös työnjako on paleofiktiossa korostetun sukupuolittunutta. Naiset keräilevät ja miehet metsästävät, paitsi silloin, kun halutaan erikseen korostaa yhteisön poikkeuksellista tasa-arvoisuutta tai naisen poikkeuksellista kyvykkyyttä, jolloin myös naiset metsästävät. Metsästys näyttäytyy ultimaattisena mieheyden mittarina.

”Hän oli suoriutunut ensimmäisestä kaadostaan! Hän oli mies!” julistetaan Untinen-Auelin Luolakarhun klaanissa. Karimon Kumpujen yössä kuvaillaan metsästystä hyvin samanlaisin tunnelmin:

Mies pysähtyi [ansa]kuopan reunalle. Hän ei tuntenut sääliä. Hän tunsi olevansa voittaja ja varmistaneensa taas asemaansa olemassaolon kovassa taistelussa, jossa heikot ja avuttomat aina sortuvat ja vahvat säilyvät.

Metsästys esitetään miehisenä yksilösuorituksena, joka varmistaa koko yhteisön henkiinjäämisen siitä huolimatta, että esimerkiksi peuran tai hylkeen massapyynti vaativat laajamittaista yhteistyötä. Keräilyä tai kalastusta ei paleofiktiossa välttämättä kuvata juuri lainkaan, tai sitä kuvataan lähinnä marjanpoimintana ja onkimisena. Merkittävä poikkeus on Untinen-Auelin Maan lapset -sarja, jonka päähenkilöä luonnehtii kasvitietämys.

Antropologisten tutkimusten mukaan keräilijä-metsästäjien pääasiallinen ravinnonlähde on yleensä keräilyn, kalastuksen tai pienriistan metsästyksen tulos, ei niinkään suurriista.

Keräily, kalastus ja suur- ja pienriistan pyynti ovat luontosidonnaisissa yhteisöissä yleensä yhteisöllistä toimintaa yksilösuoritusten sijasta. Siten paleofiktion tapa ohittaa keräilyn merkitys ja kuvata metsästystä sankaritekona määrittää myös sitä, millaiseksi kivikauden elinkeinot nykyään kuvitellaan.

Se, kuinka ravinnonhankintaa kuvataan, venyy myös yhteisöllisyyden kuvaukseen. Yhteisöt esitetään stereotyyppisinä, miehen ja naisen avioliittoon perustuvina ydinperheinä, ja yleensä muita sukulaissuhteita kuin vanhempien ja lasten välisiä ei käsitellä.

 

Suuret ja keskisuuret suomalaiskustantamot ovat 2000-luvulla julkaisseet vain yksittäisiä aikuisille suunnattuja paleofiktiivisiä teoksia, kuten Isomäen ja Paasilinnan kirjat, jotka kuvaavat suomalaisuuden historiaa 1920-lukulaiseen tapaan.

Nuortenkirjoja on julkaistu jonkin verran enemmän, esimerkiksi Michelle Paverin kuusiosainen nuortenkirjasarja Muinainen pimeys (Tammi 2006–2010) sekä S.N. Piresin vielä kesken oleva, saamelaiseen mytologiaan pohjautuva Pedon sydän -trilogia (Minerva 2018–). Ainakaan nuorille suunnatussa kirjallisuudessa kivikausi ei siis ole menettänyt viehätystään.

Pienkustantamoiden kautta ja omakustanteina on viime vuosina julkaistu lukuisia suomalaiskirjoittajien teoksia, vaikka paleofiktion trendi onkin jo mennyt ohi. Myös niitä luonnehtivat paleofiktion kliseet ja stereotyypit.

Esimerkiksi Pekka Halosen Peuraheimo (Vaskikirjat 2008) ja Samuli Antilan Kirveenkantajat (Osuuskumma 2013) seuraavat Sakari Pälsin ja Santeri Ivalon jäljissä kuvatessaan uuden ja vanhan kivikautisen kulttuurin kohtaamista Suomeksi tunnistettavan niemenkaistaleen maaperällä.

Jukka Kompan humoristisuutta yrittelevässä romaanissa Ukri ja Leinikki (Kopijyvä 1999) puolestaan suomalainen kivikaudenmies (sic) Ukri kohtaa balalaikkaa soittavia venäläisiä ja kalastavia ruotsalaisia, joiden hyviä ominaisuuksia yhdistelemällä jumala luo vähitellen Suomen kansan. Myös tuttu yleiskivikautisuus sukupuolistereotypioineen ja selviytymiskamppailuineen ovat teoksissa läsnä.

Osa teoksista on sijoitettu tiettyyn paikkaan. Esimerkiksi Kari Kaislan Käsien luku (Neirol 2008) ja Kai Vaaralahden Tuulen lapset (omakustanne, 2008) paikantuvat kalliomaalauksistaan kuuluisaan Astuvansalmeen, Annaliisa Malisen Sudenkatse (Nordbooks 2012) Yli-Iihin, jossa on nykyisin alueen kivikautta esittelevä Kierikkikeskus.

Kirsti Mäenpään Kukurtaja (Kesuura 2016) sijoittuu suoraan kirjoittajansa kotijärven rannalle Nivalaan. Mäenpää oli innoittunut kotiseudultaan löytyneistä kivikautisista asuinpaikkajäänteistä ja halunnut kuvitella, millaista alueella oli elää kivikaudella. Teoksesta on tehty paikallisin voimin 45-minuuttinen elokuvakin vuonna 2018.

Nämä tiettyihin, selkeästi nimettyihin paikkoihin sijoittuvat teokset eivät välttämättä ole saavuttaneet valtakunnallista näkyvyyttä, mutta paikallisesti niiden merkitys on huomattava.

Vaikuttaakin siltä, että kivikausi ajanjaksona kiinnostaa kirjoittajia, vaikka se ei suurempia kustantajia kiinnostaisikaan. Viime vuosina kivikausi on herättänyt huomiota muutenkin. Esimerkiksi Kierikkikeskuksen Muinaistulien yöt ja markkinat ovat vuosi vuodelta kasvaneet, ja eri puolilla Suomea järjestetyt kivikautisten asuinpaikkojen yleisökaivaukset ovat myös suosittuja.

 

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6/2020. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.