Arvio: Yksin ja kaukana

Jonathan Franzen kirjoittaa innostuneita esseitä.

Jonathan Franzen
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Amerikkalaisen Jonathan Franzenin esseekokoelman suomalainen nimi Yksin ja kaukana pitää puoliksi paikkansa. Esseiden mietiskelijä on useasti yksin ja monesti kaukana. Sen lisäksi hän on usein porukoissa, milloin tervehtimässä collegesta valmistuvia, milloin pitämässä muistopuhetta kirjailijakollegan hautajaisissa. Ja läheltäkin hän löytää esseen aihetta. Ei tarvitse aina rientää Selkirkin saarelle tai Shanghain eteläpuolelle, pitkähkö satiirinen vuoropuhelu saa kritisoida New Yorkin osavaltion epäedullisia muutoksia.

Esseet paheksuvat moderneja vekottimia ja puhumisen tapoja sekä ennen kaikkea luonnon haaskaamista.

Linnut ovat luonnon tärkeimmät eläjät. Lintujen pyydystäjät ja syöjät ovat vastenmielisimmät ihmiset. Kiinalaisten bisnesmiesten ”sukurutsaisia yhteenliittymiä” hän inhoaa ilmeikkäästi, ja Kyproksessa hän pääsee ihmettelemään, miten eurooppalaisilla on varaa läksyttää Yhdysvaltoja hiilidioksidipäästöistä ja antaa samalla Välimerenmaiden väen syödä muuttolintulajeja sukupuuttoon.

Franzenin ihailu – sekin on ilmeikästä ja innokasta – kohdistuu hänelle mieluisiin kirjailijoihin ja kirjoihin. Usein on kyse toistaiseksi suomentamattomista suuruuksista. Silti ja siksi luen ihailuesseitä ilomielin. Ne houkuttelevat sellaisten tekijäin kuin Christina Steadin ja Donald Antrimin pariin.