Levotonta pulinaa

Visionääri Olavi Paavolainen tunnisti merkit kirjan kuolemasta.

Kirja 20.06.2019 06:00
Jussi karjalainen
Olavi Paavolainen (toim. Ville Laamanen ja H.K. Riikonen): Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922–1950. 624 s. Teos, 2019.
Olavi Paavolainen (toim. Ville Laamanen ja H.K. Riikonen): Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922–1950. 624 s. Teos, 2019.

Kulttuuriesseisti Olavi Paavolainen (1903–1964) esitteli suomalaisille dadaismit ja maanalaiset junat. Hänen ensimmäinen elämäkertansa nimettiin syystä Loistavaksi Olavi Paavolaiseksi ja seuraavaa Keulakuvaksi. Tekijät tunsivat kohteensa levottoman karisman ja pulinan.

Kaikkien myöhempien Paavolais-kirjojen laatijat taas toivoisivat olleensa edes kärpäsinä katossa, kun Paavolainen oli vauhdissa.

Tutkijat Ville Laamanen ja H.K. Riikonen tekevät tarkkaa syventävää työtä. Elämme uutta luovaa aikaa kokoaa massoittain lehdissä ilmestyneitä Paavolaisen kirjoituksia 1920–1940-luvuilta.

Suurin osa kirjoituksista on aikaansa sidottuja, eikä niille kannata etsiä vertailukohtaa nykyisyydestä. Eräs identtinen väittämä on kyllä pinnalla. Myös me panikoimme siitä, että kirja ja lukeminen tekevät katkeraa kuolemaa.

Artikkelissa ”Tämä on surmaava tuon!” (1938) Paavolainen kerskailee sillä, että hän aavisti jo vuosikymmentä aiemmin kuvakulttuurin surmaavan kirjan. Hitleriläiset kirjaroviot ja modernit mediat usuttivat häntä pohtimaan ajatusta laajemmin.

Jokaisen teknillisen keksinnön surmaa auttamattomasti uusi, parempi, joustavampi ja käytännöllisempi keksintö. Ja kirjan surmaava keksintö on kuva”, Paavolainen kirjoitti.

Laamanen ja Riikonen luonnehtivat kyseisen esseen yleisvaikutelmaa häkeltyneeksi ja toteavat, ettei Paavolainen ota asiaan selkeästi kantaa. Ainakin hän hyväksyy muutoksen.

Elämme uutta luovaa aikaa -kokoelma kaipaisi kokoelman tekijöiltä vielä enemmän kommentointia. Valittu linja on vastuun pakoilua. Kaikki yhteydet eivät aukea nykylukijalle itsestään.

Olavi Paavolainen.

Olavi Paavolainen. © SKS

Paavolainen arvioi Hagar Olssonin romaanin Mr. Jeremias söker en illusion vuonna 1927 Ylioppilaslehteen. Paavolainen oli juuri pakkaamassa ensimmäiselle Pariisin-ekskursiolleen ja kiteytti hurmaavasti odotuksiaan.

Kohta voi syödä aamiaisen Berlinissä, päivällisen Lontoossa, illallisen Parisissa, ja viimemainitussa voi vielä tanssiakin sen jälkeen väsymystä tuntematta.

Tunnelma oli korkealla, ja Paavolainen kirjoitti arvostelun päätössanoiksi: ”Sensatsiouutinen on: uusi taide on saapunut Suomeen!

Yhtä kiinnostava on asetelma, jossa Paavolainen kuvailee Tulenkantajat-lehdessä lukurupeamaa Mika Waltarin Suuren illusionin parissa. Hän luki kirjan kolmessa yössä armeija-aikanaan ja kirjoitti ”arvion” Tulenkantajiin. Hän kuvailee omaa lukukokemustaan, visioi tulevaisuuden konemaailmalla eikä itse asiassa kerro Waltarin romaanin sisällöstä mitään.

Ensimmäisiin elokuvakriitikoihin kuulunut Paavolainen ei pukahtanut elokuvien juonisisällöistä sen enempää. Se näyttää nyt oudolta, sillä hän arvosteli pelotta kaikkia muita ilmaisulajeja erityistä silmäteräänsä tanssitaidetta myöten.

Puolustaessaan Synkkää yksinpuhelua eli sotapäiväkirjojaan Suomen Kuvalehdessä vuonna 1947 Paavolainen on oudon vaatimaton. Hän kehottaa näkemään itsensä ”vain yhtenä tyyppinä sotavuosiemme ristiaallokossa”. Mahdoton ajatus.

Virtuoosikirjoittajan lehtijuttujen lento ei ole sama kuin hänen kirjojensa. Paavolaisen briljanteimmat teokset ovat vaikeiden kysymysten prosessoimista tavalla, jossa tekijä asettaa itsensä veitsen terälle ja kahden vaiheille esimerkiksi siinä, miten hän suhtautuu kansallissosialismiin.

Elämme uutta luovaa aikaa voi olla ”sensatsioita” hakeville pettymys. Ja pettymys on reaktio, jonka synnyttäjäksi Olavi Paavolainen viimeisenä olisi halunnut syyllistyä.

Valinnat
Kirja

Reijo Mäen 30. dekkarissa Venäjä touhuaa omiaan.

kuvataidetärpit

Ruoka

Järvikala on eettinen ja muodikas mökkiherkku.

Viini

Juoma

elokuva

”Sensatsiouutinen on: uusi taide on saapunut Suomeen!”

Sisältö