Mustanpuhuvaa, mutta ei pilkkopimeää – Tuuve Aron novelleissa outous on ymmärrettävää

Arvio: Realistisissa kertomuksissa Aro onnistuu paremmin kuin niminovellissa, joka muistuttaa kömpelöä kauhukomediaa.
Herman Raivio
Kirjat 12.2.2017 14:02

Tuuve Aron kirjoitustyyliä on kuvailtu mustanpuhuvaksi ja absurdiksi. Hän luo outoja, kafkamaisia tunnelmia. Aron viidennen novellikokoelman Lihanleikkaaja perusteella sanoisin, että kuvausta täytyy vähän tarkentaa.

Mustanpuhuvaa kyllä, mutta ei koskaan pilkkopimeää, eikä Aron absurdius ole täysin mieltä vailla. Outous on ymmärrettävää ja ironiakin lempeää.

Marginaaleissa eläviin henkilöhahmoihin, yksinäisistä lapsista homoporukkaan, luodaan välittävä katse.

Kaksi naista suuntaa sairaalaan, toinen kohdunpoistoon, toinen synnyttämään. Perillä molempien suunnitelmat muuttuvat, mutta kukaan ei jää kärsimään.

Edellisessä novellikokoelmassaan Himokone: välähdyksiä pimeässä elokuvakriitikkona ja -toimittajana työskentelevä Aro rakensi kertomukset tuttujen elokuvien pohjalle.

Tälläkin kertaa hänellä on elokuvallista draamantajua. Tapahtumat voi kuvitella valkokankaalle. Loppukohtaus saatetaan leikata pois, kuten aloitustarinassa, jossa kaksi ihmistä kohtaa ensimmäistä kertaa autotiellä.

Niminovellissa omahyväiset vegaanit ylenkatsovat juhliin eksynyttä lihanleikkaajaa, joka tietenkin kostaa. Tarina muistuttaa kömpelöä kauhukomediaa. Satiiri on osoittelevaa.

Realistisissa kertomuksissa Aro onnistuu paremmin.

Maalaistytön sisällä kehkeytyvää raivoisaa seksuaalista halua kuvataan herkällä otteella. Vakuuttava on myös tarina, jossa pieni, hyljeksitty poika elää kahdestaan mielenterveysongelmaisen äidin kanssa. Lukijalle ei tarjota kuitenkaan säälin kohdetta, vaan esimerkki tahdonvoimasta.

Parhaassa novellissa naisia roikottava narsistimies näyttää saavan nenilleen. Sitten Aro esitteleekin ivallisen puolensa ja yllättää toden teolla.

 

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja. 153 s. WSOY, 2017.

Keskustelu