Jonkun on oltava ensimmäinen

Michelle Obaman tarina koskettaa, mutta ei ihan toimi kannustuskertomuksena

MUISTELMAT 30.11.2018 06:00
Silvia Hosseini

Michelle Obama: Minun tarinani. Suom. Ilkka Rekiaro. 510 s. Otava, 2018.

Miljoonia kappaleita myynyt Minun tarinani on kuin joulukalenteri: Yhdysvaltain ensimmäinen nainen 2009–2017 kuvailee elämänvaiheitaan seikkaperäisesti, kunnes pitkän odotuksen jälkeen avataan luukku Valkoisen talon ihmemaahan.

Teos on jaettu kolmeen osaan: ”Minuksi”-osio kertoo Michelle Obaman varhaisvaiheista, ”Meiksi” perheen perustamisesta ja ”Enemmäksi elämästä” Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena.

Kaksi ensimmäistä jaksoa jäävät lukuisista yksityiskohdistaan huolimatta ulkokohtaisiksi. Obama kuvaa vaatimatonta lapsuuttaan, työväenluokkaisia vanhempiaan, ylisuorittajaluonnettaan, työtään ja äitiyttään. Vaikutelma on intiimeistä yksityiskohdista ja lämpimän humoristisesta sävystä huolimatta etäinen. Henkilökuvien sijaan perhejäsenistä rakennetaan ihmistyyppejä: on MS-taudistaan huolimatta sitkeästi töitä paiskiva isä, lapsensa etusijalle asettava, napakka äiti ja urheilullinen, luotettava veli.

On epäselvää, missä määrin Minun tarinani on Michelle Obaman ja missä määrin haamukirjoittajajoukkueen käsialaa. Rakenne on joka tapauksessa epäyhtenäinen ja epäjohdonmukainen, mikä näkyy niin kerronnassa kuin yksityiskohdissa: päähenkilön henkistä kasvua ei rakenneta, se vain tapahtuu. Yhdellä sivulla hän kertoo käsialansa olevan tuherrusta, muutaman sivun päästä se onkin huolellista.

Obama kertoo avoimesti koskettavistakin asioista, kuten isänsä kuolemasta ja lapsettomuushoidoistaan, mutta tunneilmaisu on kömpelöä: ”Tuntuu pahalta elää läheisen kuoltua. Sille ei voi mitään.”

Kankeuden osasyy on hätäisesti tehty suomennos, joka vilisee yhdyssanavirheitä ja käsittämättömiä lauseenvastikehirviöitä. Kun koripalloilijaveli Craig ”ahmii ison pitsan yhdeltä istumalta popsien usein pikkupurtavaa päivällisen jälkeen”, jää ruokailuprosessi lukijalle jokseenkin epäselväksi.

 

Michelle Obaman työstä, ajat­telusta ja yhteiskunnallisista näkemyksistä kiinnostunut saa pinnistellä teoksen viimeiseen lukuun asti. Siellä odotus onneksi palkitaan.

Obama kuvaa havainnollisesti Valkoisen talon yltäkylläistä mutta rajoitettua elämää ja kertoo kiinnostavalla tavalla ensimmäisenä naisena perustamistaan hankkeista, kokemastaan mediakohtelusta ja poliittisista haasteista.

Lasten terveyden sekä afroamerikkalaisten ja vähävaraisten tyttöjen koulutusmahdollisuuksien ohella ensimmäisen naisen sydämenasia ovat sotilaat, jotka ovat lähteneet ”kaukaiseen vieraaseen maahan meidän maamme suojelemisen nimissä”.

 

Obaman veteraanien hyväksi tekemä työ on kunnioitettavaa, mutta hänen näkemyksensä Afganistanin sodan syistä ovat naiiveja.
Sen sijaan amerikkalaisen yhteiskunnan syvälle ulottuvaa rasismia ja sen historiallisia juuria hän erittelee älykkäästi.

”Samanlaisuus vakiinnuttaa samanlaisuutta, kunnes joku päättää tietoisesti korjata tilanteen”, hän muistuttaa.

Sukupuoli tuo omat vaikeu­tensa. Ei ole helppoa saada ääntään kuuluville kulttuurissa, jossa naisen vaatteilla on suurelle yleisölle enemmän merkitystä kuin mielipiteillä.

 

Minun tarinaani myydään inspiraatiokertomuksena. Sellaiseksi se ei mutkattomasti taivu, sillä Michelle Obaman elämässä sattumalla ja satumaisella onnella on niin suuri osansa.

Silti hän on hieno esikuva ja esimerkki siitä, miten tärkeää on vaatimattomista oloista tulevan lapsen kannustaminen ja tukeminen:

”Minulla ei ollut mitään tai minulla oli kaikki. Sen tarinan voi kertoa kahdella tavalla.”

Valinnat
teatteri

Kekkonen pyrkii jatkoon Kaupunginteatterissa.

musiikki

Johanna Sulkunen jätti bändinsä ja keskittyi ääneensä.

levytärpit

Audite-kuoro päivitti joulumusiikin klassikot.

romaani

Tellervo on kipeänhauska tapakomedia.

Sarjakuvat

Marraskuussa kannattaa lukea edes nämä sarjakuvat.

Teatteri

Kolme sisarta on unelmatiimin työtä.

Sisältö