Melko lähellä nykyaikaa

Booker-palkittu Testamentit on Margaret Atwoodin toinen Gilead-romaani.

romaani
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Nuori Agnes on saanut Gileadissa haltuunsa kirjoitusvälineet. Kirjoittaminen osoittautuu jopa vaikeammaksi kuin lukeminen, jota hän on juuri työläästi opiskellut. Ja, sitä paitsi, kirjoitustaitoahan tarvitsevat vain harvat kansalaiset, miehet, raportteihin ja varastoluetteloihin.

Mitä muuta kirjoittamista ihmisillä voisi olla?”

Gilead on Margaret Atwoodin (s. 1939) naisvihamielinen tulevaisuuden yhteiskunta. Kanadalainen kirjailija kehitteli sen teokseensa Orjattaresi (suom. 1986), jonka pohjalta sittemmin tehtiin kiitetty draamasarja The Handmaid’s Tale.

Nyt Atwood on sijoittanut Gileadiin toisen romaanin, Testamentit, joka on sekin kerännyt kiitosta ja muun muassa voittanut vuoden 2019 Booker-palkinnon.

 

Gilead sijaitsee Kanadan rajan eteläpuolella, hajonneiden Yhdysvaltojen entisissä osavaltioissa. Atwood kirjoittaa dystopiaansa ovelia, osin humoristisia Kanada-huomautuksia.

Tapahtuma-aika jää avoimeksi. Melko lähellä nykyaikaa ollaan. Aikavihjeinä Atwood vilauttelee kulttuurin muistoja. Johtaja Juddin elämäkertakokoelmissa on teoksia Napoleonista, Stalinista ja Ceauşescusta; Alice Munron kertomukset ovat kielletyn maailmankirjallisuuden hyllyillä Kotiopettajattaren romaanin vierellä; teloitettaviksi kerätyt naiset parantavat mielialaansa tapailemalla sellaisia entisaikojen ikivihreitä kuin We Shall Overcome. Yllättävin vanhan muistelu on Lydia-tädin käsikirjoituksen viimeisessä luvussa; hän kuvittelee tulevaa historian tutkijaa, nuorta naista, joka on lukeva hänen tekstiään ”kynsilakka lohkeilleena – sillä kynsilakka on palannut, se palaa aina”.

Oikeustieteen tutkinto ja kohtu on hengenvaarallinen yhdistelmä.

Varmemmin kuin kynsilakka palaa väkivalta. Tai ei oikeastaan palaa, sillä Gileadin yhteisössä kidutus, eristäminen, pahoinpitely, tappaminen ovat koko ajan uhkana. Synkkyys on kerronnassa kyllä vähentynyt Orjattaresi-romaanin jälkeen. Gilead-sanastoa käytetään: oheisuhri, säästövaimo, epälapsi, oheisvahinko, rukousriehat. Irrallisina mietittyinä termit ovat selvästi pelottavampia kuin kerronnan kulku keskimäärin.

Atwood säästää Testamenttien lukijoita. Suoria kauheita väkivaltakohtauksia on vähän. Vahvimmassa teloitetaan urheilustadionille leiritettyjä epäilyttäviä naisia, lähinnä juristeja. ”Muuta ei tarvittu kuin oikeustieteellinen tutkinto ja kohtu: se oli hengenvaarallinen yhdistelmä.”

Testamentit ja Orjattaresi kuuluvat tuotteliaan Atwoodin dystopiaromaanien joukkoon. Tämän genren lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa komean romaanin Kanadan 1800-luvun oikeuslaitoksesta (Nimeltään Grace, suom. 1997), runsaasti runoja, juuri suomeksi ilmestyneen muunnelman Shakespearen Myrskystä (Noidan sikiö) ja novellikokoelmia, joista yllättävän moni, enimmät, on jäänyt suomentamatta; vuoden 1977 kokoelmassa (Dancing Girls) on sulokas kertomus The Man from Mars, jota jaksan odottaa suomeksikin luettavaksi, todennäköisesti turhaan, kun uudempiakin on kääntämättä.

Margaret Atwoodin Suomi-kosketus on säilynyt muistossa oheisanekdoottina: jollakin vuosikymmenellä Atwood näki täällä vieraillessaan uuden romaaninsa kansipaperin ja ärtyi siitä julkisesti; hyvä ettei kieltänyt koko teoksen markkinointia. Taisi olla yksi perusproosasta; sellaistakin Atwood luo komeasti.

Siitä lajityypistä on uljas edustaja Kissansilmä (suom. 1989), romaani kanadalaistytön kasvamisesta, koulusta, ystävyydestä, luonnosta, perheestä. Nyt mielellään kirjoitettavat koulukiusaamiskuvaukset saavat tästä henkevää täydennystä.

Margaret Atwood.
Margaret Atwood. © Jean Malek