Värillä on väliä

Vain sininen kelpaa Sinelmien kertojalle.

Romaani 31.05.2019 06:00
Herman raivio

Maggie Nelson: Sinelmiä. Suom. Kaijamari Sivill. 96 s. S&S, 2019.

Viime vuonna suomennetussa teoksessaan Argonautit Maggie Nelson yhdisteli elettyä elämäänsä ja lukemaansa teoriaa uudella tavalla. Teoriaa ei väheksytty elämän kustannuksella, niin kuin usein ikävä kyllä käy. Argonautit lainasi nimensä ranskalaisen Roland Barthesin genrejä sekoittavasta autobiografiasta. Barthes onkin ehkä Nelsonin lähin kirjallinen sukulainen hiotussa, tunteellisuutta välttelevässä ja eri lajeja naittavassa tyylissään.

Argonautit kertoi Nelsonin ja muunsukupuolisen Harry Dodgen rakkaudesta, jonka täydellisti syntyvä lapsi.

Ennen Argonautteja (The Argonauts, 2015) ilmestyi Bluets (2009), suomeksi nyt nimellä Sinelmiä. Siinä Nelson käy läpi edellistä suhdettaan, jossa sai mieheltä syvälle porautuvaa seksiä mutta ei täyteläistä rakkautta. Suhteen loppu on maailman loppu. Murhetta lisää ystävän onnettomuus. Teoksen yleisvire on ranskalaiseen tapaan melankolinen ja tarkkanäköinen.

 

Keskeisenä aiheena on sininen. Nelson näkee sinisyyttä ystävänsä halvaantuneissa jaloissa ja värittää sillä menneen suhteen. Sininen on masennuksen väri, mutta myös piristää masentunutta Nelsonia.

Ystävät hellivät naista lähettämällä hänelle sinisiä esineitä. He ovat hänen sinisiä kirjeenvaihtajiaan, mikä kuulostaa vähän mahtipontiselta.

Nelson lähestyy rakkausobjektiaan analysoimalla turkoosia merta, ruiskukkia, siniseen pukeutuvia tuaregeja, Andy Warholin Blue Movie -elokuvaa, Joan Mitchellin Les Bluets -maalausta. Ludwig Wittgensteinin ja Goethen väritutkimukset ovat totta kai mukana. Toisaalta sininen antaa alibin pohtia lähestulkoon mitä tahansa. Kaikki siniset, kuten haalistunut indigo, eivät säväytä eikä Nelson halua viettää elämäänsä sinisessä kammiossa. Yves Kleinin näyttelykin oli liikaa.

Yhtä hyvin väri voisi olla punainen. Nelson vain sattuu rakastamaan sinistä. Rakkauden kohdetta ei voi valita, eihän hän valinnut sitäkään, että rakastui väärään mieheen.

 

Sinistä sinänsä Nelson ei voi tietenkään koskaan tavoittaa, vaan olla ainoastaan sinisen äärellä. Kohde on aina jo menetetty. Yhtä lailla Nelson menetti rakastamansa miehen, jonka nimeää luonnollisesti sinisen prinssiksi. Siitä mistä ei voi muodostaa kokonaisuutta, voi kertoa vain fragmentein. Sinelmissä niitä on 240. Nelson itse kutsuu katkelmia propositioiksi, mutta ne eivät ole filosofisia väitelauseita, vaan runollista proosaa. Kaijamari Sivill on suomennoksessaan hyvin perillä amerikkalaiskirjailijan kielen vivahteista.

Vanhan sanonnan mukaan toisen fetissi ei ole koskaan kiinnostava. Kun toinen alkaa puhua himonsa tai rakkautensa kohteesta, näemme lähinnä subjektin tunteen vallassa, emme niinkään objektia. Nelson ei tee poikkeusta. Hänen läsnäolonsa on tekstissä niin dominoivaa, että se peittää usein kirjan ajatukset.

Nelson saa silti yhdestä väristä paljon irti. Sinelmien jälkeen sinistä katsoo hieman tarkemmin.

 

Argonautit puolustaa monenkirjavaa maailmaa lähes ohjelmallisesti. Se sopii siihen nykyiseen eetokseen, jossa kaihdetaan tiukkoja määritelmiä ja halutaan pitää ovet auki kaikenlaisille olemisen muodoille. Sinelmiä taas rajautuu yhteen väriin, muu ei kelpaa. Keltainen esimerkiksi herättää Nelsonissa kammoa.

Avomielisyys ei laajene makuasioihin eikä voisikaan. Ja eikö rakkaudessa ole kyse juuri makuasioista? Joku maistuu paremmalta kuin jokin toinen.

Valinnat
tietokirja

Luiden tie on huippusuoritus.

levy

J.A. Mäen Aavan kuuntelemista ei voi jättää kesken.

Lastenkirjat

Sorsa Aaltonen pelkää lääkäriä mutta uskaltaa nousta siivilleen.

musiikki

Lars-Gunnar Nordstörm keräsi 11 000 jazzlevyä.

elokuva

Elton John -elokuva Rocketman on hieman kuin Bohemian Rhapsody, mutta parempi.

LEVYTÄRPIT

Minä halusin olla niin kuin Beethoven on parasta Ismo Alankoa.

Nelsonin läsnäolo on tekstissä niin dominoivaa, että se usein peittää kirjan ajatukset.

Sisältö