Kun kiltti vanhus ottaa suojiinsa sotaa pakenevan islaminuskoisen, humaanius ja karu todellisuus törmäävät

Arvio: Mikä on oikea tapa auttaa pakolaisia? Se on moraalinen kysymys, jonka Asko Sahlberg jättää auki.
Outi Hytönen
Kirjat 2.12.2017 14:01

Sotaa paenneet ihmiset ovat jälleen Asko Sahlbergin tarkastelussa pienoisromaanin muodossa. Edellinen, Irinan kuolemat (2015) kertoi Suomesta Ruotsiin lähetetyn sotalapsen tarinan. Amandan maailmat tapahtuu määrittelemättömässä paikassa, Ruotsissa tai yhtä mahdollisesti Suomessa. Sotaa pakenevat islaminuskoiset.

Yksinäinen, kiltti, vanha Amanda ottaa yhden heistä siipiensä suojaan. Siinä on naapurin Janssonilla ihmeteltävää, ja niin on pian Amandallakin. Humaanius törmää karuun todellisuuteen.

Sahlberg on pienoisromaanin tyylitaituri. Voimakkaat kielikuvat toimivat moitteettomasti. Sahlberg kärjistää ja suurentelee, mutta jokainen lause on paikallaan eikä mitään ole liikaa.

Amandan mielen maailmat ovat synkkiä ja pelottavia. Vain hänen itsensä luoma toivo toisen ihmisen auttamisen mahdollisuudesta tuo valopilkkuja elämään. Korkealta kukkulalta Amanda näkee maailman luhistuvan: ”Talot olivat arkkuja, joihin ihmisten elämä oli piilotettu, vaikka he eivät olleet kuolleet. Jylhään yksinäisyyteen kohottautuva kirkontorni oli jumalan varoittava sormi.”

Dystooppiset kuvat, rohkean mutta heikon Amandan unet ja ihmisten välinen toiminta ovat välillä silkkaa kauhua. Realismi tekee siitä kauhukirjallisuutta kauheampaa.

Sahlberg jättää auki moraalisen kysymyksen pakolaisten auttamisen oikeista tavoista ja mahdollisuuksista. Romaani sanallistaa ilmassa leijuvia pelkoja, joista Suomessa on vaikea keskustella neutraalin asiallisesti toisella tavalla ajattelevien niskavilloja nostattamatta. 

Asko Sahlberg: Amandan maailmat. 137 s. Like, 2017.

Keskustelu