Kone-Suomi katsoo urbaania musiikki-ilmiötä sisältäpäin – Siitä on kirjalle sekä etua että haittaa

Arvio: Toisto uuvuttaa ja fiilistely jättää välillä lukijan ulos. Ajatus konemusiikista epäinhimillisenä ja sieluttomana olisi piristänyt.

kirja-arviot
Teksti
Herman Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehden elokuva-avustajan Kalle Kinnusen toimittama antologia kertoo koneilla tehdystä, elektronisesta musiikista Suomessa 30 vuoden ajalta. Sen myötä ainakin Helsinki on tuntunut vähän vähemmän periferiseltä.

Useat kirjoittajat ja näkökulmat sopivat ilmiöön, jossa tanssitaan yksin savuisassa strobovalojen leikkaamassa tilassa. Ysärihenkinen taitto tukee kirjan henkeä.

Konemusiikki jakautuu lukuisiin alanimikkeisiin teknosta acidiin ja housesta tranceen.

Kirja käsittelee erot ja yhtäläisyydet sekä miltei kaiken aiheeseen liittyvän hippireivaajista gay-elementteihin. Painopisteinä voi pitää laitekeskeisyyttä, intoa uudesta musiikinlajista sekä huolta valtavirtaistumisesta.

 

Hahmogalleria on miesvoittoinen. Tilaa saa myös toimittaja Leena Lehtinen, joka uursi genrelle uraa Rumbassa ja Ylessä.

Pimeä, sokkeloinen Berlin-klubi Helsingissä aloitti, minkä jälkeen klubeja tuli ja meni. Turkulaisryhmä Hyperdelic Housers järjesti ensimmäiset teknobileet 1989.

Konemusiikki levisi varastohalleista massojen Weekend-festivaaleille. Nyt koneet soivat kaikkialla.

Konemusiikkia katsotaan kirjassa sisältäpäin, mikä on sekä etu että haitta. Aihe tulee tutuksi, mutta toisto uuvuttaa ja fiilistely jättää välillä lukijan ulos.

Pohditumpaa osastoa edustaa Oskari Onnisen loistava essee ekoporvarillisesta, uuskeskiluokkaisesta Flow-festivaalista.

Näkemykset ovat yllättävän yhtenäisiä: konemusiikki nähdään lähinnä positiivisena yhdessäolona ja itseilmaisuna, jopa selfhelpinä – nykyeetoksen mukaisesti. Ajatus konemusiikista epäinhimillisenä ja sieluttomana olisi piristänyt joukossa. 

 

Kalle Kinnunen (toim.): Kone-Suomi. 328 s. Khaos Publishing.