Vieraalla maaperällä

Emma Kantanen kuvaa pelialan varjopuolia Suomessa ja Kiinassa.

romaani
Teksti
Silvia Hosseini
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Peligraafikko irtisanoutuu Roviolta, pakkaa laukkunsa ja muuttaa Kiinaan. Jännittävä työ pekingiläisyrityksessä osoittautuukin Candy Crush -pelin plagioimiseksi, eikä kulttuurimuuria ole helppo ylittää.

Emma Kantanen havainnoi esikoisromaanissaan Nimi jolla kutsutaan öisin tarkasti kiinalaista elämänmenoa. Huomio kiinnittyy työelämän kohtuuttomiin vaatimuksiin sekä some- ja peliriippuvuuteen: ravintoloissa kännykän voi suojata muovilla, ettei se sotkeennu rasvaisissa käsissä.

Arjen lisäksi päähenkilö yrittää sopetua Pekingin lesbojen, lalojen, eriskummallisiin hierarkioihin. Lalat jakautuvat eräänlaisiin heimoihin, joita ohjailevat tiukat – suomalaisnäkökulmasta käsittämättömät – käyttäytymisnormit.

Kantasen tyyli on miellyttävällä tavalla toteavaa, ja kielikuvia käytetään harkiten. Usein kuitenkin tuntee lukevansa suomeksi kirjoitettua englantia. Kankeutta on virkerakenteissakin: ”Mutta kukaan pahinkaan suomalainen öyhöttäjä ei voisi väittää, ettei feminismillä olisi virkaa Kiinassa, vaikka Suomessakin olin paennut kähmijöitä useassa pelialan juhlassa, enkä todellakaan ollut kehdannut sanoa siitä kenellekään, koska se olisi otettu hyökkäyksenä pelialaa kohtaan.”

Kömpelö ilmaisu ei haittaisi, jos juoni vetäisi. Työpäivien kulun yksityiskohtaista selostusta on paljon. Tarkoitus lienee kuvata elämän yksitoikkoisuutta, mutta jännite jää puuttumaan. Raportoivan tyylin vuoksi myös lalojen väkivaltaisuuden käsittely jää pinnalliseksi.

Päähenkilön seurassakaan ei oikein viihdy. Hahmoon on pyritty luomaan syvyyttä vaikeaan isäsuhteeseen viittaamalla, mutta vaikutelma on oudon etäinen ja takakireä. Omaperäisen aihevalinnan lisäksi esikoiskirjailija ansaitsee kuitenkin kiitoksen siitä, että hän välttelee lukijan empatianappuloiden painelemista. Sentimentaalisten kommervenkkien sijaan teoksessa on osuvaa, lakonista huumoria.