Kirsi Kunnas (1924–2021): ”Joskus minusta tuntuu, että Haitula on kirjoittanut runot, ja minä olenkin Haitulan sivupersoona”

SK:n arkistoista: Keväällä 2012 Kunnas tunsi kirjoittaneensa kaiken sanottavansa, vähitellen myös itsensä irti elämästä.
Kirjat 12.11.2014 18:00
Kirsi Kunnas kehottaa lukemaan jo vauvoille. © Kaisa Rautaheimo

Taiteen akateemikko ja kirjailija Kirsi Kunnas kuoli 96-vuotiaana 8. marraskuuta 2021. Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpää tapasi hänet keväällä 2012.

Satavuotias
jugendtalo on Tampereen keskustassa Aleksis Kiven kadulla. Kulman takana ovat Ratinanvuolle ja Laukontori.

Koti on kahden kirjailijan, Kirsi Kunnaksen (s. 1924) ja häntä vuotta nuoremman Jaakko Syrjän.

On jo melkein kevät.

”Huhtikuun aurinko lyö kuin puukko silmään”, Kunnas sanoo ja istahtaa olohuoneen oranssille sohvalle.

”Parantolassa ihmiset kuolivat aina keväällä.”

Häneltä on vasta leikattu kaihi. Kolmen toistaan seuranneen flunssan jäljiltä hän on vielä toipilas. ”Pitää kerätä hirveästi voimia, että jaksaa ottaa elämän vastaan.”

Hän yrittää pitää mielessään äitinsä sanat ja ajatella myönteisesti.

”Sairastuin nuorena keuhkotautiin ja jouduin parantolaan. Kun äiti näki minun kirjoittamiani ah ja voih -koulutyttörunoja, hän sanoi, että et rupea miksikään Saima Harmajaksi.”

”Se on mielialakysymys, äiti sanoi. Et ala itkemään, siihen kuolee. Se on minun positiivisen ajatteluni pohja.”

 

Ulos asunnosta voi katsoa myös ikkunalasien väleihin asennettujen peilien kautta. Silloin kaupunki kääntyy nurinpäin, mutta Ratinanvuolle näkyy kurkottamatta.

Veden näkeminen palauttaa Kunnaksen mieleen lapsuuden kesät Nauvossa. Kun perheen isä kuoli – keuhkotautiin – äiti osti maapaikan Turun saaristosta. Kirsi oli tuolloin neljä, ja hän tuskin muistaa isäänsä. Kymmenen vuoden ajan he muuttivat saareen kesiksi. Kun he syksyllä palasivat Helsinkiin, edessä oli uuden kodin etsintä. Leikkitoverit vaihtuivat.

Jaakko Syrjä laskee kahvitarjottimen olohuoneen pöydälle. Hän yritti mennä kauppaan, mutta väsyi ylämäessä ja palasi.

Kunnas kehottaa puolisoaan menemään pitkäkseen. ”Sinulla on tänään huono päivä.”

Edellisen päivän hän itse makasi sängyssä.

”Hyvänä päivänä täytämme jääkaapin.”

Kunnaksen molemmat vanhemmat, Wäinö ja Sylvi, olivat kuvataiteilijoita, Tulenkantajia. Seinillä on myös heidän taiteilijaystäviensä töitä. Tauluja on neljäkin allekkain.

Keskeisellä paikalla olohuoneessa on äidin maalausteline. Siinä on hänen maalauksiaan päällekkäin. Seinää vasten lattialla on äidin viimeisiä töitä: merta, sinistä valoa, ei horisonttia.

Jaakko Syrjän huoneen parvella on lisää maalauksia.

”Ennen meillä vaihtuivat näyttelyt”, Kunnas sanoo. ”Enää en edes muista, mitä parvella on. Käyn joskus katselemassa tauluja siellä.”

Nuorena Kunnas ajatteli, että hänestäkin tulee kuvataiteilija. Oli vaihe, jolloin hän näki kaiken kuvina. ”Sitten aloin kirjoittaa kuvia.”

 

Sotavuonna 1943 ankara elintarvikepula koetteli suomalaisia. Helsingissä ruokaa ei saanut aina edes rahalla. Perunat olivat mätiä. Kunnas piirsi lottana sääkarttoja Ilmatieteen laitokselle Repolassa Lieksan lähellä. Sängyssä oli lutikoita, eikä hän saanut nukutuksi.

Hän alkoi kuumeilla, ja hänellä todettiin keuhkotauti. Hänet lähetettiin parantolaan. Syksyllä hän tervehtyi. Hänet hyväksyttiin opiskeleman Ateneumiin. Samoihin aikoihin päättyi sota. Nuorten katseet olivat tulevaisuudessa.

Seuraavana syksynä, elokuussa 1945, Kunnaksen keuhkot alkoivat taas oireilla. Parantolassa hän imi itseensä maisemaa ikkunasta. Tuli lokakuu ja marraskuu. Puiden lehdet muuttuivat värikkäiksi, maa tuoksui, ja valo muuttui ”taivaalliseksi”.

”Se oli kuin pehmeää samppanjaa.”

Hän halusi maalata, mutta parantolassa se oli mahdotonta. ”Siinä tilassa löysin kirjoittamisen.”

Hän alkoi kirjoittaa runoja. Muistiinpanovihot täyttyivät väkevistä luontonäyistä. Lopullisen muotonsa runot saivat vasta kotona tai perheen silloisessa maapaikassa.

”Seuranani olivat kuu ja puiden humina. Kuu oli minulle tärkeä, koska kirjoitin öisin.”

Parantolassa hänellä oli aikaa pohtia ajatuksia.

”Opin rukouksen kaltaisen meditaation tilan. Se oli luopumista minästä ja turhanpäiväisistä ajatuksista. Samastuin lehtipuihin, joissa näkyy vuoden kierto. Puu on kuin ihmisen toinen ruumis.”

Kotiin ja ystävilleen hän kirjoitti kirjeitä. Silloin syntyi hänen lastenloruistaan tuttu Haitula.

”Kun tulin kirjeessä sentimentaaliseksi tai vaivuin itsesääliin, keksin että minulla on korvassa Haitula, joka kommentoi kirjoittamaani. Sillä tavalla sain muutettua kirjeen sävyn.”

Parantolassa potilailla oli ”hallinimi”. Kunnasta kutsuttiin Feeniksiksi. Hän sai nimen kerrottuaan tarinan hänet lapsena lumonneesta linnusta. Sadun lintu rakentaa pesänsä puuhun, sytyttää pesän palamaan 500 vuoden välein ja syntyy uudestaan, tulesta.

Tarina lohdutti häntä. Kuva uudelleen syntyvästä linnusta toistuu hänen runoissaan. Yhdessä runossa lintu rakentaa pesän, jonka nimi on vanhuus.

”Voiko senkin sytyttää palamaan ja syntyä uudestaan?” Kunnas kysyy. ”Onko kuolema uuden elämän alku?”

Talvella flunssan kourissa Kunnakselle tuli tunne, että hänen ”kokemuksellinen minänsä” on jälleen uudistumassa.

”Luulen, että olen vihdoin löytämässä viimeisen puuttuvan graafisen viivan profiiliini.”

 

Päivät parantolassa muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi.

Taideopinnot jäivät. Kunnas alkoi opiskella Helsingin yliopistossa – saksaa, latinaa, psykologiaa, kirjallisuutta. ”Halusin tulla sivistyneeksi, tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtui.”

Esikoisrunokokoelman ilmestyttyä hän sai työpaikan WSOY:n mainososastolta. Hän kirjoitti kirjojen takakansitekstejä. Työrupeamat kestivät kuukauden pari, puoli vuottakin. Kun kuume nousi, hän palasi parantolaan. Keuhkot eivät kestäneet Helsingin pölyä ja raakaa merituulta.

Tampereen-kodin seinillä on Sylvi Kunnaksen maalauksia tyttärestään noilta ajoilta. Riutuva olemus, pois katsovat silmät. Suru.

Saatuaan ensimmäisen apurahansa vuonna 1952 Kirsi vietti puoli vuotta Kanariansaarilla. ”Sen jälkeen rupesin olemaan terve.”

Hän valmisteli tuolloin jo kolmatta runokokoelmaansa.

Kuusi vuotta aikaisemmin hän oli saanut takaisin Söderströmille lähettämänsä esikoisrunokokoelman kehotuksella kehittää sitä edelleen. Hän ei tiennyt, mitä tehdä teksteille.

Hän asui Töölössä äitinsä ja isäpuolensa, taidekriitikko E. J. Vehmaksen eli Pikin kanssa. Sotavuodet äiti oli kuvittanut runoja ja novelleja Yhteishyvään ja tehnyt kirjan kansia WSOY:lle. Nyt äiti maalasi taas.

Perheen tuttavapiiri koostui Tulenkantajista. Kunnas näytti runojaan Olavi Paavolaiselle.

”Hän luki nopeasti. ’Tämä pois, nämä sopivat yhteen, tämä pois.’ Näin omista runoistani, mitkä olivat valmiita ja mitkä keskeneräisiä. Se oli valohoitoa. ’Sinulla on upeita loppuja’, Paavolainen sanoi. Kiihdyin siitä ja kirjoitin nopeasti uusia runoja. En ruvennut korjailemaan vanhoja.”

Esikoiskokoelma Villiomenapuu ilmestyi toukokuun lopussa 1947.

Samassa lähetyksessä hänen kirjansa kanssa kustantamon kirjaamoon saapui kaksi muuta esikoisteosta, Lauri Viidan runokoelma Betonimylläri ja Väinö Linnan romaani Päämäärä.

Kunnas esittää joskus esikoiskokoelmansa runoja kirjallisuusmatineoissa.

”Runoissa on puberteettia. Joskus ne nolostuttavat, mutta silti liikutun vieläkin lukiessani niitä. Nimiruno Villiomenapuu tuntuu edelleen todelliselta.”

Hän selaa 75-vuotispäivänsä kunniaksi julkaistua kokoomateosta Puut kantavat valoa. Paksussa kirjassa ovat kaikki hänen seitsemän aikuisille kirjoittamansa runoteoksen runot.

”On täällä sellaisia vähän omituisiakin runoja, joita en enää kirjoittaisi.”

Parantolassa kuolema oli läsnä koko ajan. Kuoleman teema läpäisee myös Kunnaksen tuotannon.

”Kun on näin vanha kuin minä, kuolema on otettava huomioon. Minultahan alkaa olla jo aika loppu ihan asiallisestikin.”

Hän on jo tottunut ajatukseen.

 

Esikoiskirjaa seuranneen vuoden Kunnas vietti parantolassa Ruotsissa. Hän ajatteli ja kirjoittikin ruotsiksi. Samalla hän irtaantui suomenruotsalaisesta esikuvastaan Edith Södergranista. Seuraavassa runokokoelmassa Uivat saaret kuuluu hänen oma äänensä.

”Jouduin olemaan sitä sukupolvea, jonka täytyi luoda sodan jälkeen uusi kieli. Nyt vuorossa on uusi sukupolvi, ja heidän tapansa katsoa maailmaa on taas erilainen.”

Kunnaksen melodisia runoja ei ole kirjoitettu pelkästään silmälle, vaan ne on luettava ääneen.

”Oikeastaan kaikki runous on luettava ääneen, tai ainakin niin, että kurkunpää liikkuu. Silloin runo alkaa resonoida itsen, oman äänen ja tunteiden kanssa.”

WSOY:lla Kunnaksen keskustelukumppani oli viereisessä huoneessa työskennellyt Näköala-lehden toimittaja, nuori Tuomas Anhava. Kun Kunnakselta loppuivat sanat, hän kirjoitti Anhavalle runon. Yksi niistä on Hiljaisuuteen ojentunut puu. Runo avaa hänen tapaansa kuvata maailmaa; nähdä se kuvina.

”En muista enää niitä keskusteluja, mutta tietenkin olin suuna päänä. Ja tohkeissani.”

Vuonna 1953 kustantamoon perustettiin lasten- ja nuorten kirjaosasto. Sen päällikkö Inka Makkonen antoi Kunnakselle suomennettavaksi kokoelman englantilaisia lastenloruja.

Ajat muuttuivat. Nyt alettiin nähdä, että lapsilla oli omat tarpeensa; myös he tarvitsivat kirjoja.

Kunnas oli täynnä intoa. Hän alkoi kirjoittaa myös omia lastenloruja. Käännöskokoelmaan Hanhiemon iloinen lipas niitä päätyi yli 30.

”Tajusin, että tämähän on ihanaa ja tätä minä osaan tehdä.”

Hän ammensi ideoita lapsuutensa muistikuvista. ”En ole varmasti koskaan ollut yhtä onnellinen kuin silloin. Kokeilin kaikenlaista, sain muodon olemaan yhtä kuin sisältö, olin kuin lapsi löytöretkellä.”

Syksyllä 1956 ilmestyi Tiitiäisen satupuu, josta on tähän mennessä otettu 38 painosta. Runoilija kulki ”kuin kolpoltööri”, matkasaarnaaja, tilaisuudesta toiseen puhumassa kirjojen merkityksestä lapsille.

Nyt lastenkirjoja on kertynyt jo yli kaksikymmentä. Ne ovat Kunnaksen lahja kiireisille äideille, ja isille. Lastenkirjallisuus on nykyisin tärkeää kirjallisuutta.

”Lasten kanssa juttelu on helposti sitä, että syöpäs nyt, harjaa hampaat, nyt nukkumaan. Mutta pieni lapsi tarvitsee myös monimutkaisia lauserakenteita. Niiden kautta hän oppii, että elämässä on eri värejä ja sävyjä. Runot ja tarinat opettavat lapselle, että ihmisessä on myös ristiriitaisia tunteita. Niiden kautta lapsi oppi itsekin ilmaisemaan ajatuksiaan ja tunteitaan ja käyttämään kieltä. Samalla äidit oppivat tuntemaan paremmin lapsensa.”

Kunnas kehottaa lukemaan jo vauvoille.

”Aivojen kielikeskus aktivoituu puolen ikävuoden paikkeilla, ja sitä vaihetta kestää kolmevuotiaaksi asti. Silloin lapsille pitää lukea paljon.”

”Ihmisen tunne-elämä on yhtä rikas kuin hänen sanavarastonsa.”

Yleisö rakastaa erityisesti Kunnaksen runoa tunteellisesta siilistä, jonka hellyys piilee piikkikuoren alla. Runomatineoissa häntä pyydetään lähes poikkeuksetta lausumaan se.

”Siili on vähän yksinäinen ja tunteellinen, niin kuin minäkin olen. Niin kuin kaikki ihmiset ovat. Yksinäisyys on osa meitä. Mutta kyllä runossa on vähän itseironiaakin.”

 

Tiitiäisen satupuuta kirjoittaessaan Kunnas alkoi miettiä, minkälainen hänen korvaansa parantolassa ilmaantunut Haitula oli.

”Se on sekä ilkikurinen että lempeä. Se pitää minut järjissäni, vaikka se on ihan hassu.”

”Se on oikukas kuten minäkin. Sille ei kelpaa mikään sellaisena kuin annetaan. Kun se saa 55 koloa, se haluaa 56 kolonkoloa. Siinä on jekkua, ja vähän hävytönkin se on. Ja sen verran psykopaatti, että kun se kiertää vaikka korttelin, sille tapahtuu aina enemmän kuin normaaleille ihmisille.”

Kun Haitula ostaa hatun, totta kai hatussa on kaniini, jolla on päässään hattu ja senkin sisässä on kaniini, jonka päässä on hattu. Kuva jatkuu loputtomiin.

Runon taustalla on muistuma lapsuuden Töölöstä.

”Itsen näkeminen loputtomiin meidän talon hissin peilien kautta kiihdytti minua valtavasti lapsena. Kuvan sisässä kuva, jatkumo äärettömyyteen, on avaruudellinen kokemus.”

Haitula on Kunnaksen sivupersoona.

”Joskus minusta tuntuu, että Haitula on kirjoittanut runot, ja minä olenkin Haitulan sivupersoona.”

Loruja kirjoittaessaan Kunnas palasi lapsuutensa kesiin Nauvossa. Nyt hän saattoi eläytyä lapsiminäänsä.

”Pääsen vieläkin helposti kiinni lapsen mieleeni. Se kohta aivoissani toimii edelleen. Äkkiä siellä alkaa kehiä se vanha tyttö.”

Minkälainen?

”Olin toimelias, kekseliäs ja villi. Äiti ei opettanut minua pelkäämään.”

Nauvossa Kirsillä ja hänen siskoillaan oli aikaa keksiä kaikkea. He leikkivät kallioilla, pitivät kauppaa, rakensivat majoja, pelasivat kielipelejä.

”Me loimme sinne oman maailmamme. Se kiihotti mielikuvistusta.”

He oppivat väistämään käärmeitä. Käärmeet askarruttivat Kirsiä.

”Käärmeenhän on pakko niellä se, minkä se aloittaa. Sen on vain levitettävä leukojaan ja nieltävä, kunnes saalis on vatsassa. Mietin mitä tapahtuisi, jos käärme hotkaisisi oman häntänsä. Sen olisi nieltävä se.”

Lopulta Kirsi tappoi käärmeen, nylki sen ja tutki, mitä sen mahassa on.

Runossa käärme ei niele itseään vaan toisen käärmeen.

”Ja toinen toisensa samanmoisensa vatsassa elävät ikuisesti toistansa hotkien ja hännällä potkien.”

 

Tiitiäisen satupuu oli vielä kuvitettavana, kun Kunnaksen runoilijaystävä Mirkka Rekola kutsui hänet Tampereelle tutustuttaakseen hänet kaupungin kirjailijapiireihin. Kutsuttuna oli myös palomies Jaakko Syrjä, jonka esikoisromaani Lumpeenkylässä oli juuri ilmestynyt.

Kunnas näki Syrjässä runonsa Jaakko Vaakko Vesirotan ja lausui runon hänelle. ”Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta on –aivan totta – vanha hieno herkkä rotta.”

”On vaarallista kirjoittaa runoja, koska ne voivat käydä toteen”, Kunnas sanoo.

Nuori pari avioitui seuraavana vuonna.

Tiitiäinen oli Kunnaksen antama hellittelynimi sisaren esikoiselle. Seuraavana vuonna hän saattoi kirjoittaa jo omalle tiitiäiselleen, Mikolle. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Martti.

Perhe asui Tampereella, lyhyen ajan ajan myös Jyväskylässä ja Helsingissä. 1960-luvun lopussa he ostivat vanhan kansakoulun Ylöjärveltä Tampereen kupeesta. Siellä on myös Syrjän kotitila. Nyt taloja asuvat heidän poikansa perheineen, mutta kesät he asuvat edelleen kaikki yhdessä, maalla.

”Helsinkiläisen ja tamperelaisen estetiikan välillä oli kisa. Helsinkiläisten mielestä Toijalan takana ei ollut mitään.Vaikka asuivathan täällä Eeva-Liisa Manner ja Väinö Linnakin”, Kunnas muistelee.

Toisin kuin Helsingissä, Tampereen kirjailijapiireissä oli kannustava henki. ”Täällä ei kilpailtu eikä riidelty.”

Kunnas nautti asumisesta maalla, naapurit puhuttelivat häntä emäntänä.

Maalla hän sai nähdä vuoden koko kierron, ja valon. Hän tunsi hengittävänsä samaan tahtiin luonnon kanssa. Myös runojen kuvat tulivat luonnosta, vaikka kertoivatkin ihmisenä olemisesta.

”Se, että elämässäni kaikki keskeytyi koko ajan – siitä alkaen, että kotitalo vaihtui ja tuli uudet kaverit – kehitti minussa ulkopuolisuuden tunnetta. Näin terävämmin. Enkä se kehitti myös huumorintajuani.”

Kahdenkymmenenviiden vuoden ajan Kunnas antoi kaikkensa lastenrunoudelle ja -kirjallisuudelle. ”Riisiä riisikuppiin” toivat käännöstyöt. Aamulla hän laittoi pojat kouluun ja alkoi kirjoittaa. Illalla poikien nukahdettua hän antoi aivoilleen uuden tehtävän, joka ratkesi yön aikana. Kirjoittaminen kulki. ”Se oli täyttä elämää.”

”Nykyisin nautin taas kaupungista ja häiritsevästä katumelusta, koska täällä kaikki on lähellä.”

Tampereen kauppahalli on vain kivenheiton päässä. Sen säilyminen on pitkälti Kunnaksen ansiota.

 

Päivä on jo pitkällä. Kunnas pysähtyy oman huoneensa ovelle. Lattialla on ruskeita pahvilaatikoita, hänen arkistonsa.

”Laatikoissa on kaikenlaista, en itsekään tiedä mitä. Runon alkuja. Minun on käytävä ne läpi ennen kuin kuolen. Hävitettävä kaikki muu paitsi kultahippuset.”

Hän ei halua jättää jälkeensä keskentekoisia tekstejä. ”Joutuvat vielä vääriin käsiin.”

Yhdelle huoneensa seinistä hän on koonnut opiskelutovereidensa Tapani Raittilan ja Helge Dahlmanin töitä. Yhdessä Dahlmanin vuonna 1946 tekemässä työssä mallina on Kunnas. Kuvassa on tyylitelty, väreissään kaunis tyttö, jolla on pitkät, kalpeat kasvot.

Taitelijaystävät jäivät, kun Kunnas alkoi kirjoittaa runoja ja muutti pois Helsingistä.

”He elävät omaa elämäänsä, minä omaani.”

 

Akateemikko Kirsi Kunnas juhlii 65-vuotista taiteilijanuraansa keväällä 2012. Kaksi vuotta sitten häneltä ilmestyi satujen ja runojen suomennoskokoelma Kuka on nähnyt tuulen?

Sen jälkeen kirjoittaminen on jäänyt. ”En ole ollut virittynyt sillä tavalla.”

”Viritys” on tila, jossa kaikki saa äkkiä uuden merkityksen.

”Olen silloin kuin vainoharhainen ihminen.”

Jopa lehden putoaminen maahan voi saada tuolloin uuden merkityksen.

”Kaikki heijastaa tarinaa. Ja kaikki, mikä keskeyttää kirjoittamisen, ärsyttää. Yöllä ei saa unta.”

Kunnas ottaa tukea ovenpielestä. Enää hän ei toivo joutuvansa tuohon tilaan.

”Olen kirjoittanut kaiken sanottavani. Varmaan olen kirjoittanut itseni myös vähitellen irti elämästä.”

Hän katsahtaa ilkikurisesti.

”Paitsi jos minun päässäni nyrjähtää yhtäkkiä, ja näenkin taas eri valossa kaiken. Mutta silloin minun pitää saada kodinhoitaja ja sairaanhoitaja ja siivooja.”


Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 19/2012.

Kunnaksen mielestä kaikki runous olisi luettava ääneen. SK:n videolla satutäti esittää vuonna 2012 tuttuja loruja Tiitiäisen satupuusta.

Juttua on päivitetty 9.11.2021 kello 11.45: Lisätty tieto Kunnaksen kuolemasta, muutettu otsikkoa ja poistettu 2014 verkkojulkaisun tiedot, jotka koskivat Kunnaksen 90-vuotispäivää.