Esseisti löytää ruumiinsa

Arvio: Laatu heittelee Silvia Hosseinin esseekokoelmassa.

esseitä 05.03.2021 06:00
Herman Raivio

Kotimaisessa autofiktiivisessä esseistiikassa on tultu uudelle tasolle: Silvia Hosseini avautuu toisessa kokoelmassaan kivuliaasta anaalifistelistään, groteskilla huumorilla ja detaljeja kaihtamatta. Aiheen käsittely laajenee samasta vaivasta kärsineeseen Ranskan Aurinkokuninkaaseen.

”En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.”

Ruumiillisuus läpäisee Tie, totuus ja kuolema -teoksen kauttaaltaan.

 

Hosseinin kirjallinen ruumis puhuu siitä mitä laittaa suuhunsa sisään, mitä tulee pyllystä ulos ja miten tuottava hänen libidokoneensa on. Käydessään synnyinkaupungissaan Teheranissa, hän luettelee syömiään ruokia. Hän kirjoittaa ulosteen kulttuurihistoriasta. Edellisessä kirjassaan Hosseini kertoi minkälaisesta seksistä pitää (rajusta). Elämästä täytyy nautiskella, ja niin poispäin: ”Pyhä syntyy uudelleen – elävässä, tuntevassa, aistivassa ruumiissa.”

Hosseini mesoaa ruumiillisuudesta kuin olisi juuri löytänyt sen.

Tämän jälkeen en ylläty hänen ihastuksestaan kirjallisuudentutkija Mihail Bahtiniin, joka tunnetaan karnevalistisen kansankulttuurin juhlijana.

Aivan kuin ruumiillisuus olisi Hosseinille jotenkin radikaali juttu. Nykypäivän maallistuneessa, nautintoa ylistävässä Pohjoismaassa? Kamoon.

Silvia Hosseini.

Silvia Hosseini. © Liisa Valonen/gummerus

Myös SK:n kulttuurisivuilta tuttu Hosseini on kriittinen ja analyyttinen kirjoittaja,  jolta odotan yleensä paljon. Odotuksiin nähden kokoelman laatu on harmillisen epätasaista.

Hosseini inhoaa kliseitä, mutta sortuu niihin itse esimerkiksi matkustusesseessään. Hän matkustaa ”kylpeäkseen valossa ja meressä”, ”paetakseen kylmyyttä ja pimeyttä”. Hänen ”perintötekijöissään on kaukokaipuugeeni”.

Pitkillä matkoilla hän ”tunkeutuu mielensä syvyyksiin”. Ja kuten nykyään kuuluu, matkustushaluun sisältyy ripaus huonoa omaatuntoa.

 

Hosseini ei arvosta kuitenkaan hurskastelijoita, jotka tuomitsevat matkustamisen kokonaan. Hän myös ajattelee matkustamista, ei vain fiilistele.

Ajattelee hän muutakin: miksi Jane Austenia ei osata lukea yhteiskunnallisesti; miten peilaamme itseämme; lintuja kuoleman lähettiläinä; arabi- ja islamilaisen kulttuurin korkeita puolia. Näkökulmat eivät ole aina omaperäisiä, mutta energiaa riittää.

Ajankohtaisimmillaan Hosseini on arvostellessaan sellaista feminististä tendenssiä, jossa mieskirjailijoita luetaan vallan pönkittäjinä.

Näkee, että Hosseini tuntee hyvin sekä feminismin että kirjallisuuden eri suuntauksia.

Kirjoitus on tuttua terävää Hosseinia, joka ei niele mitä tahansa, mitä kehityksen nimissä tarjotaan.

”Viime vuosina moralisoivat luennat ovat palanneet romanttisten, uskonnollisten ja historiallista kontekstia painottavien tulkintojen rinnalle. 2000-luvulla teoksesta ei kuitenkaan ole hermostunut porvaristo, vaan feministit.”

Samalla kun feminismistä on tullut Hosseinin mukaan länsimaissa valtavirtaa, se on meemiytynyt: käsitteet ja asetelmat siirtyvät ympäristöstä toiseen, ja ne omaksutaan vailla harkintaa.

Yksipiippuisessa feministisessä kritiikissä kaikki palautetaan tekijään ja tekijän oletettuun valta-asemaan, eikä välitetä siitä, minkälaisia tulkintoja teos mahdollistaa.

”Se, mikä on olevinaan edistyksellistä ja vapauttavaa, osoittaa lukutaidon, ymmärryksen ja myötätunnon puutetta.”

Lukutaidon puute onkin, hosseinilaista puheenpartta lainaten, ihan pepusta.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. 238 s. Gummerus, 2021. Gummerus Kustannus

Valinnat
runot

Arvio: A.W. Yrjänä loistaa modernina metafyysikkorunoilijana.

tietokirja

Arvio: Me olemme Bellingcat -kirjan teksti etenee kuin rikosdraama.

elokuva

Ilja Rautsi tekee veristä satiiria nykyajasta.

levy

Arvio: Lifting the Bandstand on paluu Cecil Taylor Quintetin vuoden 1998 keikalle Tampereelle.

Näyttelytärpit

3 tuoretta näyttelyä.

Sisältö