Aikamoisia ihmemaita

Hassan Blasimin tarinoissa jihadistit ja uusnatsit rääkkäävät irakilaisia

romaani
Teksti
Silvia Hosseini

Jesidipoika Elias työskentelee apulaiskokkina Isisin valtaamassa dominikaanikirkossa Mosulissa. Päivät kuluvat jihadisteille ruokaa laittaessa ja kokkimestarin kaskuja kuunnellessa.

Hyväsydäminen Abu Qatada kertoilee tarinoita lievittääkseen pojan painajaisia. Elias on kovista kokemuksistaan huolimatta selviytyjä:

Järjestön kuri ja šariaan perustuvat säännöt olivat niin ankaria, ettei kenelläkään ollut varaa mitättömimpäänkään virheeseen. Siksi Elias seurasi sekä töissä että vapaa-ajalla kaikkia muita aistit jatkuvassa hälytystilassa ja valmiina rekisteröimään kaikki mahdolliset havainnot.”

Vaikka kirkko on silmittömän väkivallan, raiskausten ja murhien miljöö, tunnelman läpäisee Hassan Blasimille ominainen lämpö ja komiikka. Kelloja ja vieraita -pienoisromaanin aiheesta ei tulisi ensimmäisenä mieleen mukava hyggeily. Sitä kuitenkin on – päähenkilöiden öiset tarinatuokiot käydään kynttilänvalossa Neitsyt Maria -patsaan juurella.

Huumori on absurdia: Kokki panee apupoikansa harjoittelemaan reseptejä, ja Elias huolehtii, että esimies tekee šarianläksynsä. Kubba-pyöryköistä ja jumalanpilkkatuomiosta jutustellaan samassa dialogissa.

Päähuomio on satuperinteestä ja seikkailuromaaneista ammentavissa tarinoissa. Ne raottavat dominikaanikirkon vaiheita sekä Irakin uskonnollista, kulttuurista ja kansallista moninaisuutta.

Sisäkkäiset kertomukset tuovat syvyysulottuvuuden myös tekstin rakenteeseen: niin Mosulin historia kuin romaanin kerronta ovat kerroksellisia.

Hassan Blasim.
Hassan Blasim. © Katja Bohm

Sittemmin Irakin rikkaan kulttuurin on korvannut alennustila, ainakin mikäli kirkkoon vangittua, Isis-emiirille pakkonaitettua Saraa on uskominen:

Koko maa oli vuosikymmenten ajan ollut šariasyövän kourissa, jolloin virallisia tahoja kiinnosti vain tapella siitä, mikä on halal ja mikä haram.”

Aiemmin farmaseuttina ja runoilijana työskennellyt Sara on suorasanainen totuudentorvi:

On tämä aikamoinen ihmemaa! En tajua, miten ihmiset alistuvat niin helposti vaikka millaisiin olosuhteisiin. Eivät pane yhtään kampoihin! Suostuvat tykinruoaksi ensin diktaattorille, joka aloittaa kauheita sotia silkasta päähänpistosta, ja seuraavaksi fanaattisille partasuille, jotka listivät ihmisiä Jumalan nimissä.”

On kuitenkin vaikeaa panna kampoihin, jos on syntynyt syvällä kaninkolossa.

Millaista oikeudentajua oppivat pikkupojat, jotka joutuvat pelaamaan jalkapalloa raiskaajansa irtileikatulla päällä?

Millaisen elämänkoulun käy tyttö, jonka on parempi joutua jihadistin morsiameksi, ”koska silloin sentään joutui vain yhden ihmisen armoille”?

Tiiviistä muodostaan huolimatta Blasimin pienoisromaanissa on runsautta ja sävyjä.

Sampsa Peltosen suomennos ilahduttaa jälleen vivahteikkuudellaan. Eliaksen seikkailut Isis-maassa ovat kaikin puolin hienoa proosaa: viihdyttävää, mielikuvituksellista, sivistävää ja koskettavaa.

 

Kahdesta teoksesta koostuvan Kelloja ja vieraita -kirjan toinen puolisko sen sijaan on kuin kirjavan pelilaudan yksivärinen tausta.

Sololandissa Pohjola-nimiseen maahan kotiutunut irakilainen tarjoaa osaamistaan paikallisten asukkaiden ja turvapaikanhakijoiden välisten siltojen rakentamiseen.

Tuntui, että koko maailma voisi olla kotini ja kaikki sen asukkaat kumppaneitani”, hän kuvailee, mutta vilpitön unelma paljastuu pian naiiviksi.

Teksti viskaisee täyslaidallisen päin rasistisia suomalaisia – ihan ansaitusti.

Romaanin pukuun kääritty saarna ei kuitenkaan ole kovin vaikuttavaa sanataidetta. Lukija odottaa jotain kierrettä tai ristivalotusta minäkertojan kyyniseen paasaukseen, mutta käteen jää vain uusnatsikortti.

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita. Suom. Sampsa Peltonen. 219 s. WSOY, 2021.