Ajattelumme juuria etsimässä

Suomi, joka vapaaehtoisesti luopuu suomen kielen käytöstä koulutuksessa, on tarpeeton valtio.

tietokirja
Teksti
Outi Hytönen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kielitieteilijä Janne Saarikiven (s. 1973) esseistinen teos kaivautuu suomenkielisen ajattelun juurille. Saarikivi lähestyy aihetta nykysuomen kautta yrittämällä löytää vastauksen vaikeaan kysymykseen: Miten suomen kieli vaikuttaa puhujan mielenmaisemaan?

Yksiselitteistä vastausta on mahdotonta antaa, mutta Saarikivi viljelee runsain mitoin oivaltavia esimerkkejä vertailemalla muihin kieliin ja avaamalla suomenkielisen alueen muualta saamia vaikutteita. Saarikivi esimerkiksi pohtii, miten suomenkielistä ajattelua muuttaisi, jos karppi olisikin viron tapaan ”laatikkokala” (karpkalan suora suomennos) tai lepakko nahkahiiri (viroksi nahkhiir). Entä jos maitopurkin kyljessä ja katukylteissä olisikin ruotsin sijaan venäjää. Tai jos aerobic-ohjaaja käskisi vasemman sijaan ottamaan kolme askelta pohjoiseen, kuten jossain nimeämättömäksi jäävässä kielessä on tapana.

 

Saarikivi keskittyy nykyiseen kielimaisemaan. Hän ei kaiva kielen muotoutumisen historiallisia vaiheita muutoin kuin ruotsin ja venäjän vaikutuksen huomioimalla. Saarikivi ei myöskään näe suomen kielessä mitään erityistä luontosuhdetta, jota suomalais-ugrilaisten kielten kohdalla usein korostetaan. Saarikiven mukaan suomalainen luontosuhde on saksalaisten romantikkojen keksimä ja Runebergin ja Topeliuksen maahantuoma.

Omimpana kieliaineksena Saarikivi näkee sen, mitä ei voi kääntää. Kieli sisältää historiallisia kulttuurikerroksia, joiden ymmärtäminen on vieraskieliselle vaikeaa. Saarikivi mainitsee esimerkkeinä Kekkoslovakian, Jukolan Jussin ja nunnuka-nunnuka-hokeman. Globalisoituva kielimaisema, käytännössä siis englannin kielen vaikutus, uhkaa hävittää tällaiset omalaatuiset piirteet, ja siitä Saarikivi on erityisen harmissaan.

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että itse asiassa suomella menee vahvasti. Puhujamäärään nähden suomeksi julkaistaan valtava määrä tekstejä. Maailmalla opiskellaan usein jollain suurista valtakielistä, ja Saarikivi on huolissaan trendin leviämisestä Suomeenkin: ”Suomi, joka vapaaehtoisesti luopuu suomen kielen käytöstä koulutuksessa, on tarpeeton valtio. Silloin lakkaa tarve suomenkieliselle medialle, kirjoille ja Wikipedialle.”

 

Esseemuodossa Saarikivi astuu onnistuneesti ulos tieteellisen kirjoittamisen tiukoista säännöistä. Kirjailija lähestyy hankalaa kysymystä suomen kielen vaikutuksesta ajatteluun monipuolisesti erilaisista näkökulmista. Tunnetut kielitieteilijät Edward Sapir (1884–1939) ja Noam Chomsky (s. 1928) esitellään tiiviisti ja kansantajuisesti. Toisaalta Saarikivi hakee empiiristä tietoa omasta kielellisestä kehityskertomuksestaan.

Runsaat esimerkit höystävät tekstiä pitkin matkaa, mikä tekee tekstistä havainnollista ja helppotajuista. Vapaan assosiaation ja vankan tieteellisen pohjan yhdistäminen tuntuu olleen Saarikivelle nautinto, joka tuikkii iloisesti lopputuloksesta.

Saarikivi itse edistää omalla tekstillään suomen säilymistä kirjoittamalla rehevästi, värikkäin sanavalinnoin. Tyylillisesti hän uskaltautuu kauas tiedejargonista: Suomen kieli ja mieli alkaa Suomen valtion ja kansan nationalistiselle idealle ivailusta. Seuraavassa luvussa pohditaan kielen olemusta yleisesti.

Alun irrottelun jälkeen ei voi tarkasti tietää, mihin Saarikivi suhtautuu vakavasti. Vähitellen tasapaino löytyy ja Saarikivi tekee kielitieteestä kunnon viihdettä naljailevalla tyylillään. Silti kyseessä on vakava teos, avartava näkökulma suomenkielisen ajattelun ymmärtämiseen.