Kristus, mikä planeetta!

Planet Fun Funissa vastakulttuuri pönkittää kapitalismia ja ilmapiiri tihenee uhkaavaksi.

romaani
Teksti
Tommi Melender
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pohjoismaiden ensimmäinen sisähuvipuisto syntyi Keravalle 1990- luvun alussa. Planet FunFunin taru päättyi konkurssiin muutamassa vuodessa.

Johannes Ekholm (s. 1984) lainaa toisen romaaninsa nimen ironisessa hengessä tältä viihdespektaakkelilta, josta puuttuivat niin viihde kuin spektaakkeli. Myös Planet Fun Funin maailmassa aidot riemuntunteet loistavat poissaolollaan.

Taustalla väijyy koko ihmiskuntaa koskettava konkurssiuhka, kun fossiilisten luonnonvarojen polttamiselle perustuva kapitalistinen järjestelmä hoippuu kohti loppulamaa ja sen vanavedessä seuraavaa ekokatastrofia.

Planet Fun Funin henkilöhahmot voisivat parkaista Samuel Beckettin All That Fall -näytelmän rouva Rooneyn tavoin: ”Kristus, mikä planeetta!”

Lopun ajan tunnelmia kehystää uhkaavaksi äitynyt poliittinen ilmapiiri. Romaanissa esiintyvän aktivistin mukaan äärioikeisto on kaapannut vasemmistolaiselle vastakulttuurille kuuluneet strategiat, kuten nihilismin ja provokaation.

 

Niin kauan kuin kapitalistinen järjestelmä pysyy toimintakykyisenä, se imee voimaa itseensä kohdistuvista hyökkäyksistä. Markkinoiden saatanallinen mylly muuttaa vastakulttuurin kulutuskulttuuriksi, myy militanteilla iskulauseilla arkista rihkamaa.

Planet Fun Funissa pääoman valtaa symboloi kansainvälinen energiajuomajätti Zalgo, joka perustaa Helsinkiin valokuvakeskuksen. Motiivina ei ole rakkaus taiteeseen, vaan pyrkimys saavuttaa näkyvyyttä, koska näkyvyys edistää rahan tekemistä.

Kun ilkivallan tekijä tuhoaa valokuvakeskuksen pihalle pystytetyn taideluomuksen, syntyy julkista pöhinää. Kulissien taakse kätkeytyy monenlaista vedätystä ja lavastusta, ja lopulta myös vedättäjät ja lavastajat tajuavat toimineensa pirullisempien voimien marionetteina.

Planet Fun Funia voi lukea tutkielmana pääoman läpitunkeman kulttuurielämän pimeistä verkostoista. Onko enää mahdollista tehdä oikeasti hätkähdyttävää taidetta? Vai antaako kaikki taide tavalla tai toisella tassua markkinavoimille?

Valokuvakeskuksen tapahtumat nivoutuvat laajempaan vyyhtiin, joka purkautuu poliisin väkivallaksi järvenpääläisessä kommuunissa. Yksi kommuunin asukas saa rynnäkössä surmansa. Hänen kuolemansa päätyy taideteoksen materiaaliksi.

Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava, 2016) toteutti hajotetun muodon poetiikkaa. Sukupolvensa äänen leiman riesakseen saanut Ekholm otti etäisyyttä perinteiseen kerrontaan. Teoksen maisemaa hallitsivat litteroidut vuoropuhelut ja verkkokeskustelut.

Planet Fun Fun ei tavoita esikoisromaanin elinvoimaisuutta. Vaikka teoksessa piisaa juonitteluja, uhkaa ja väkivaltaa, siitä uupuu todellinen vaaran tuntu. Tekstiin ei synny riittävästi liikettä, koska tapahtumat kerrotaan enimmäkseen litteroituina todistajanlausuntoina, imperfektissä. Puhe puuroutuu jahkailuksi ja jaaritteluksi.

Teosta voisi luonnehtia perinteisellä tavalla epäperinteiseksi proosaksi. Se kytkeytyy dokumenttiromaanin perinteeseen ja hyödyntää kokeellisesta kertomakirjallisuudesta tuttuja keinoja kuten erilaisia kollaaseja. Metafiktiolle tyypilliseen tapaan se irtisanoutuu eheän teoksen harhasta ja tuo avoimesti esille rakennetun luonteensa.

Planet Fun Fun on romaani, josta puuttuu varsinainen ”romaani”, esillä ovat romaanin pohjana toimivat dokumentit. Viimeisillä sivuilla paljastuu, että ne liittyvät keväällä 2020 pidettyyn taidenäyttelyyn.

Johannes Ekholm: Planet Fun Fun. 461 s. Otava, 2020.