Kylmän sodan pehmeä puoli

Suomi oli USA:n ja Britannian propagandisteille ”haasteellinen toimintaympäristö”.

tietokirja
Teksti
Jukka Rislakki
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tutkijat puhuvat nykyään Venäjän ”pehmeästä voimasta” (soft power), joka toteutuu diplomatian, propagandan, rahan, kielen ja kulttuurin keinoin. Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee muistuttaa, että länsimaiden kampanja kylmän sodan Suomessa on varhainen esimerkki onnistuneesta pehmeästä vaikuttamisesta.

Teos perustuu Fieldsin tohtorinväitökseen, jonka otsikko täsmensi, että kyseessä ovat ”propaganda ja kulttuuridiplomatia” sekä vuodet 1944–1962. Kirja tuo tarinan 1970-luvulle asti.

Anglosaksiselle kulttuurille oli tilausta sodanjälkeisessä Suomessa, ja se näkyi monilla alueilla – musiikki, elokuva, teatteri, kirjallisuus, televisio, englannin kielen harrastus…

Britannian ulkoministeriö totesikin: suomalaiset olivat a particularly receptive audience – erityisen vastaanottavaisia.

Suomi oli myös ”haasteellinen toimintaympäristö”. Fields osoittaa, että länsi pääsi hyviin tuloksiin sopeuttamalla tiedotus- ja kulttuurihankkeet Suomen oloihin. Suomi oli idän etupiirissä, oli varottava provosoimasta Neuvostoliittoa.

Lännen propagandaradioita on syytetty unkarilaisten vastarinnan lietsomisesta ja epärealistisista odotuksista 1956. Suomen kohdalla poliittista tukea ei luvattu, sotilaallisesta puhumattakaan. Päämäärä oli rohkaista suomalaisia, osoittaa, ettei heitä ollut unohdettu, vahvistaa markkinataloutta, itsenäisyyttä ja kuuluvuutta länteen.

BBC oli brittien valttikortti. Sen lähetyksiä kuunneltiin ja niihin luotettiin. Neuvostoliitto teki jotain ennenkuulumatonta, kun se alkoi 1952 häiritä BBC:n suomenkielisiä lähetyksiä.

Erityisen läheiset suhteet briteillä oli sosiaalidemokraatteihin ja heidän lehdistöönsä. Sdp:llä oli hyvät propaganda- ja tiedustelukoneistot, joita britit auttoivat avoimesti ja salaa.

 

Marek Fields.
Marek Fields. © Hanna Hartsia

USA:lla oli enemmän resursseja. Se keskittyi vaihto-ohjelmiin, osallistujina opiskelijat, koululaiset, opettajat, tutkijat, toimittajat ja ay-aktiivit. Menestyksellisin oli ASLA-Fulbright -ohjelma, joka oli Suomessa maailman mitassakin suuri ja vaikutti kiistatta yhteiskuntaan.

CIA:n suurin propagandaoperaatio oli neuvostojohtoisen nuorisofestivaalin vastustushanke Helsingissä 1962, Fields kertoo.

Vaikutusvaltaiset suomalaiset olivat lännen pelissä mukana. Yksi nimi on ylitse muiden  – Eljas Erkko, jolla on enemmän osumia teoksen hakemistossa kuin yhdelläkään muulla suomalaisella presidenttejä lukuun ottamatta.

Valitut Palat oli vaikuttajana omaa luokkaansa ja osoitti, että kansa voi maksaa propagandasta. Helsingin Sanomat kertoi pitkään Neuvostoliitosta vain länsimaisten kynäilijöiden silmin. Oli sellaisiakin kausia, että Ilta-Sanomat ja Kauppalehti julkaisivat joka päivä ainakin yhden USA:n viranomaisten toimittaman artikkelin.

Kun Kekkosen valta 1960-luvulla vakiintui ja Sdp arvioi uudelleen suhteensa Moskovaan, muuttui länsipropagandistien työ. Tiedotusvälineitä ei enää kiinnostanut suora antikommunistinen viesti. Alettiin puhua itsesensuurista. Operaatiot jatkuivat hienovaraisempina.

Kautta kirjan Fields sitoo kertomuksensa kylmän sodan kehitykseen, suurvaltasuhteisiin ja siihen, miten länsi kulloinkin näki Suomen aseman. Tutkittu aineisto on määrällisesti vaikuttava. Lähdeviitteet puuttuvat, mutta lopussa on lähdeluettelo.

Joitakin lisäesimerkkejä jäin kaipaamaan. USA:n ilmavoimien sotilaiden lennot Riutulan lastenkotiin Lappiin olivat hyvää propagandaa jos mikä.

Kuvituksen kanssa olisi voitu nähdä vaivaa – enemmän tarinaan liittyviä hyviä kuvia olisi löytynyt. Myös Neuvostoliiton vastavaikutusyrityksistä lukisi mieluusti enemmän, mutta se on ehkä toisen kirjan aihe.