”Hear, hear!” eli ”Kuulkaahan, kuulkaahan!” – Näin James Joycen tekstit ovat kääntyneet suomeksi

Essee: Joycen tuotanto on tehnyt oman odysseiansa suomen kieleen. Pian se on käännetty kokonaan, kirjoittaa Lauri A. Niskanen.
Kirjat 16.6.2019 18:30
Lauri A. Niskanen

James Joyce vuonna 1928. © FRIEDRICH / Interfoto / Lehtikuva

”Joyce on kääntynyt kansallisromanttiseksi irlantilaiseksi kirjailijaksi, modernistiseksi yleiseurooppalaiseksi ikonoklastiksi, 1960-luvun suomalaisen kirjallisuuden muotojen uudistajaksi, koko länsimaisen kulttuuriperinnön sisäistäneeksi järkäleeksi, epävarmaksi ja neuroottiseksi kirjeenvaihtajaksi ja jopa eroottiseksi klassikoksi”, kirjoittaa Lauri A. Niskanen Parnasso-lehdessä 3/2019. 

Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Tammikuun 13. päivä vuonna 2012 tuli täyteen 71 vuotta James Joycen kuolemasta ja teosten tekijänoikeudet vanhenivat. Tuona vuonna ilmestyi suomen kieleen Joycen runokokoelmat Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale, valikoima kirjeitä Pyhä, rivo rakkaus – kirjeitä Noralle, sekä arvoituksellinen Giacomo Joyce.

2010-luvun Joyce-boomi ei ole ominainen yksinomaan Suomelle. Kaikilla kielialueilla suuria modernisteja syttyy uuteen kukoistukseen sitä mukaa kuin 70 vuoden tekijänoikeusraja tulee vastaan.

Juhani Lindholm suomentaa parhaillaan Tammelle Joycen viimeistä ja vaikeaselkoisinta teosta, Finnegans Wakea. Finnegans Wake mainitaan usein mahdottomana teoksena kääntää, koska se ei ole varsinaisesti kirjoitettu englanniksi, eikä oikeastaan millään kielellä.

On kyse sitten kääntämisestä tai uudelleen kirjoittamisesta, Lindholmin käännöksen myötä koko James Joycen tuotanto on pian luettavissa suomen kielellä.

Finnegans Wake on loppumaton virta ja omaa häntäänsä syövä ouroboros, sillä kirjan viimeinen lause loppuu siihen mistä ensimmäinen alkaa. Se on unikielinen tai ainakin yötajunnan kirja, ja suuri kielellinen leikki. Kuitenkin Lindholm uskoo että teoksen voi kääntää.

”Jos Finnegans Waken voi ymmärtää, sen voi myös kääntää. Kysymys on vain siitä, miten sen ymmärtää”, Lindholm sanoo.

 

Sekä suomeksi että englanniksi Joycen maine lepää ennen kaikkea modernistisen proosakerronnan mullistaneen Ulysseksen (Odysseuksen), Homeroksen Odysseian uudelleenkerronnan, varassa.

Ensimmäinen epiteetti, jolla Homeros Odysseiassa sankariaan Odysseusta kuvaa, on polytropos. Se muodostaa oitis kuuluisan käännösongelman: Tarkoitetaanko ilmaisulla mahdollisesti ”kekseliästä” vai ”paljon matkannutta”? Aivan kirjaimellisesti sana koostuu osista poly, ”moni” ja tropos, ”käännös”.

Kuinka monin eri tavoin Joycen tuotanto on kääntynyt, kun se on tehnyt oman odysseiansa suomen kieleen?

 

”Oli kerran ja oikein hyvä kerta olikin ammuu joka tuli tietä pitkin ja se ammuu joka tuli tietä pitkin tapasi pienen pojan jonka nimi oli nappula…”

Niin alkaa Joycen suomennoshistoria ja Alex Matsonin käännös Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.

Heikki Salojärven vuoden 2013 uudelleenkäännöksessä seikkailevat ammulehmä ja poika nimeltä nukunuku:

”Olipa kerran ja oikein hyvää aikaa se olikin kun ammulehmä tuli tietä pitkin ja se ammulehmä tuli tietä pitkin ja tapasi pienen kiltin pojan nimeltä pikku nukunuku…”

 

A Portrait of the Artist as a Young Man, kirjailijansa esikoinen, on omaelämäkerrallinen kehitysromaani. Joyce oli jo kirjoittanut romaanista aiemman realistisen version nimeltään ”Stephen Hero”, jonka tuhatsivuisesta käsikirjoituksesta säilyneet 383 sivua julkaistiin postuumisti vuonna 1944, mutta kirjoitti sitten teoksen uusiksi uudella, realismista poikkeavalla kerrontatavalla.

Alex Matsonin käännöksen ”Suomentajan esipuheessa” ilmoitetaan, että romaani on nyt ”siirretty suomeen”. Esipuheessa Matson esittelee taiteilijan ja teoksen uudelle yleisölle, ja itse käännöksessäkin Joycen teksti kotoutetaan suomeen, tuodaan lähelle uutta lukijakuntaa.

Kun käännös julkaistiin uutena painoksena Tammen Keltaisessa kirjastossa, tämä näkymättömän kääntämisen vaikutelma vahvistui entisestään. Keltaisen kirjaston laitos ei kiinnitä lukijan huomiota kääntäjään ja tämän valintoihin, esipuhe ja muutama suomentajan huomio sivujen alalaidasta on poistettu.

Käännös edustaa ja esittää alkutekstiä suomalaisessa kielessä ja kulttuurissa. Vain kolme sanaa ”Suomentanut ALEX MATSON” muistuttavat, että kirjailija James Joyce ei itse asiassa kirjoittanut suomenkielisiä sanoja.

Heikki Salojärven vuoden 2013 käännös julkaistiin Basam Booksin klassikko-sarjassa. Tämä laitos on selvemmin käännös: Kirja alkaa Jyrki Vainosen esipuheella ja lopussa on kolmisenkymmentä selitystä kielellisesti tai kulttuurisesti vieraista konsepteista. Vaikutelma kirjasta on Matsonin käännökseen verrattuna ajallisesti ja paikallisesti vieras: Tämä tapahtuu vanhaan aikaan vieraassa maassa.

Tämä on tärkeää, koska Joycen kehitysromaani käsittelee yhtä paljon Irlannin kuin kirjailijan alter egon Stephen Dedaluksen kehitystä. Kirjan merkitys on yksityiskohdissa. Kaikki palautuu kotimaan, äidinkielen ja sosiaalisen luokan kysymyksiin.

Sillä on merkitystä, pelataanko Conglowes Wood Collegessa imperialistisen Englannin jalkapalloa vai irlantilaista 1800-luvulla kansallisromanttisesti elvytettyä gaelilaista jalkapalloa. Siksi on hyödyllistä lukea loppuviite kansallismielisten johtajien Charles Stewart Parnellin ja Michael Davittin yhteyksistä ja eroista.

 

Ranskalainen kääntäjä ja käännösteoreetikko Antoine Berman teki käännöstieteessä tunnetuksi termin uudelleenkäännöshypoteesi. Hypoteesin mukaan ensimmäiset käännökset ovat usein kotouttavia, tuovat käännettävän teoksen lähelle käännöksen lukijan kieltä ja kulttuuria, kun taas uudelleenkäännökset ovat vieraannuttavia, eli vievät käännöksen lukijan lähemmäs alkuperäistä vierasta kieltä ja kulttuuria.

Käännöskritiikkien kuluneimpia sananparsia käyttääksemme: ensimmäiset käännökset ovat ”sujuvia”, uudelleenkäännökset ”uskollisia”.

Uudelleenkäännöstutkijat Kaisa Koskinen ja Outi Paloposki ovat kritisoineet hypoteesia kirjassaan Sata kirjaa, tuhat suomennosta. He ovat huomauttaneet, että hypoteesin kuvaama ilmiö pätee pikemminkin tiettyinä aikakausina tehtyihin käännöksiin, ja tuolloin vallinneisiin käännösihanteisiin. Sattumoisin suomenkieliset Taiteilijan omakuvat sopivat juuri näihin aikakausiin ja estetiikkoihin, ja mukautuvat hypoteesiin: Ensimmäinen suomalainen Omakuva on kaunis, toinen on näköinen.

 

Suomennoshistorian toinen Joyce-käännös oli Kariston Helmisarjassa 1957 julkaistu ohut kirjanen Kuollut, joka sisälsi kaksi novellia Joycen novellikokoelmasta Dubliners. Runoilija Jorma Eton suomentamat novellit ovat ”Kuollut” ja ”Valitettava tapaus”.

Nuorena kirjoittamissaan dublinilaisnovelleissa Joyce näyttäytyy myöhempiä pääteoksiaan perinteisempänä ja säyseämpänä prosaistina, mutta pieniin yksityiskohtiin ja paljastaviin hetkiin keskittyvät lyhyet tarinat ja tuokiokuvat säteilevät ja purkautuvat itseään suuremmiksi merkityksiksi ihmiselämästä, Irlannista ja Dublinista.

Kokoelman tunnetuimmassa ja sen päättävässä novellissa ”Kuollut” kiteytyy monia koko teoksen läpi kulkevista teemoista: epäonnistuminen, tyytyminen, edellisten peittäminen epäaidolla käyttäytymisellä tai puheella, ja lopulta epäonnistuminen siinäkin.

Novellissa keski-ikäistyvä yliopisto- ja kirjallisuusmies Gabriel Conroy pitää vanhojen tätiensä vuotuisissa juhlissa puheen, ja myöhemmin haluaa rakastella vaimoaan, mutta epäonnistuu molemmissa, tai tuntee epäonnistuneensa, ja saa tietää että vaimo kaipailee edelleen kuollutta nuoruuden rakastettuaan.

 

Eton sinänsä varsin nykyaikaiselta kuulostavaa käännöstekstiä värittävät tasaisesti pienet käännösvirheet ja väärinymmärrykset: ” but you’ll never guess what he makes me wear now” on käännetty ”ette voi arvata, minkä takia nyt olen hänestä huolissani”, ja kun Mr. Browne kesken Gabrielin puheen huudahtaa hyväksyvästi ja kannattaen ”Hear, hear!”, hän suomennoksessa keskeyttääkin ”Kuulkaahan, kuulkaahan!”

Ntamo julkaisi näköispainoksen Eton käännöksestä tyylikkäine, ehkä hieman trilleriä lupailevine, 1950-lukulaisine kansitaiteineen vuonna 2015.

Pentti Saarikoskella on maine huolettomana ja omavaltaisena kääntäjänä, mutta hänen vuonna 1965 julkaistu Dublinilaisia-käännöksensä on varma ja tyylipuhdas kommunikoiva käännös.

Kommunikoiva tai kommunikatiivinen kääntäminen on käännöstieteilijä Peter Newmarkin käsite, joka tarkoittaa sitä, että kääntäjä pyrkii ilmaisemaan niin paljon lähtötekstistä ja -kielestä kuin on mahdollista luontevalla ja idiomaattisella tulokielellä.

Newmarkin mukaan kommunikoiva kääntäminen tähtää usein suoraan, yksinkertaiseen ilmaisuun, ja valitsee usein yleisemmän termin vaikeaselkoisessa tilanteessa. Saarikosken Dublinilaisia-käännöksellä on lisäksi vielä se etu, että se kuulostaa Odysseuksesta tunnistettavalta suomenkieliseltä Joycen ääneltä.

 

Dublinilaisia-kokoelman suomenkielinen uudelleenkäännös vuodelta 2012 on Heikki Salojärven käsialaa. Se on Omankuvan uudelleenkäännöksen tavoin edeltäjäänsä tarkempi, vieraannuttavampi, Newmarkin termein semanttinen käännös. Sekä Saarikoski että Salojärvi kääntävät kokoelman huipentavan novellin nimen monikkomuotoon ”Kuolleet”.

Saarikosken ensimmäinen Dublinilaisia ei tunnu kieleltään vanhalta eikä tyyliltään liian kotouttavalta, ja vaikka Salojärven uusi Dublinilaisia on joissain sanavalinnoissa tarkempi ja vieraampi (”hössöttäminen” kuvaa ”Kuolleiden” vanhoja sisaruksia paremmin kuin ”homssuinen”), on Salojärvenkin käännös kommunikoivaa, helppolukuista suomenkielistä proosaa.

Paikoin Salojärvi kotouttaa Saarikoskea enemmän. Itse asiassa H. K. Riikonen on kritisoinut Salojärven käännöstä liiallisesta kotouttamisesta siinä, että keskiluokkaisen Mr-lyhenteen toisteleminen kertojan osuuksista on jätetty pois, jolloin hienovarainen satiiri pikkuporvarillisuutta kohtaan menetetään.

Kokonaiset suomenkieliset Dublinilaiset eivät oikeastaan riitele keskenään mistään, eivätkä liioin juuri lisää toisiinsa mitään. Meillä on kaksi uskollista, sujuvaa, nykyaikaiselta kuulostavaa Dublinilaista.

 

Sen sijaan suomalaiset Ulysses-käännökset ovat hyvin erilaisia teoksia, alkaen nimestä: Pentti Saarikosken 1964 julkaistu käännös on nimeltään Odysseus, suomalaisen Joyce-juhlavuoden 2012 huipentanut Leevi Lehdon käännös kulkee nimellä Ulysses.

Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Odysseus on tiiviisti präntätty 722-sivuinen kirja, jossa edes lukuja ei ole eroteltu toisistaan sivunvaihdoksilla, vaan numeroimattomien lukujen välissä on vain pienet, tummat viivat. Yhden yhtä selitystä Saarikosken Odysseuksessa ei ole, ainoastaan Suomentajan sana joka mahtuu sattumoisin täsmälleen leipätekstiltä tyhjäksi jääneeseen viimeiseen sivun puolikkaaseen.

Juhani Jaskari haukkui kirjan taiton tuoreeltaan Parnassossa vuonna 1965: ”ikävämmän näköistä kirjaa on vaikea kuvitella. Taittamalla kaikki luvut perä perää on säästetty yksi painoarkki – kannattiko tosiaan?”

Leevi Lehdon ja Gaudeamuksen Ulysses on valtava. Liki A4-kokoisia sivuja on liitteet mukaan lukien 857. Senkin taiton voi haukkua: Mitä järkeä on tehdä niin iso kirja, ettei sitä voi lukea missään?

Isoilla sivuilla leipätekstin ympärille jää ihmeen paljon tilaa, sivujen alalaidasta neljäsosa tai puolet kuluu alaviitteille, joita on yli 5 000 ja jotka ovat osittain kääntäjä Lehdon kommentointia, osittain viittaavat Giffordin ja Seidmanin annotaatioihin. Lopussa on viisi liitettä, joista rahayksiköitä selventävä ja laulutekstien suomennokset tarjoava ovat toki erinomaisen hyödyllisiä, ja esipuheena on suomentajan sana.

Kirjahyllyssä teos muistuttaa lähinnä sanakirjaa, joskin kuuluisasti Joyce luonnehti itse omaa alkuteostaan muun muassa ensyklopediaksi.

 

Kun Saarikosken käännös vuonna 1964 ilmestyi, se oli jo kipeästi kaivattu. Kun Saarikosken valmista käännöstä viimein päästiin syksyllä mainostamaan, Helsingin Sanomissa julkaistussa mainoksessa kärkenä oli se, että ”Pentti Saarikosken jännityksellä odotettu suomennostyö on loppuun suoritettu”. Pienellä präntillä mainitaan, että tehtävän piti olla mahdoton, mutta Saarikoski on suoriutunut siitä kahdessa ja puolessa vuodessa.

Saarikoski voitti käännöstyöllään Agricola-palkinnon 1965. Myöhemmin käännös on saanut kyseenalaisen maineen. Dublinilaisten lailla Odysseus on sujuvaa, kommunikoivaa käännöstä, mutta selvää on, että virheitä käännökseen on jäänyt ja laatu on ailahteleva.

Odysseuksen ruotsintaja Thomas Warburton arvioi Uudessa Suomessa 6.12.1964, että Saarikosken käännökselle ”arvosanaksi sopii yksinomaan kiitettävä”. Hän piti erityisen onnistuneina episodeja ”Penelope”, ”Kirke”, ”Kyklooppi” ja ”Auringon härät”, mutta totesi, että Stephen ”Dedaluksen seurassa Saarikoski on selvästikin ollut vähiten kotonaan”.

Juhani Jaskari oli Parnassossa 6/1965 kriittisempi mutta sikäli samoilla linjoilla, että hänenkin mielestään Saarikosken käännös onnistui ”miltei järjestään paremmin etukäteen katsoen vaikeimmissa luvuissa kuin vähemmän vaikeissa”, toisin sanoen käännös toimii kun kerronta värittyy Leopold Bloomin havainnoinnin läpi ja Saarikosken menippolaiset ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Perinteisemmiltä ja helpommilta vaikuttavat Stephen Dedaluksen kautta fokalisoidut alkupuolen jaksot ovat onnistuneet huonommin.

 

Vuoden 1965 Parnassoissa käytiin oikea käännöstieteellinen debatti, jossa Juhani Jaskari edusti klassisempaa käännöskäsitystä, jossa alkuperäinen kirjailija, tässä tapauksessa Joyce, omistaa tekstin merkityksen ja poikkeamat siitä ovat virheitä, ”ilmeisiä haksahduksia”.

Puolustuskannalle ajettu Saarikoski omaksui kommunikatiivisemman, vapaamman kannan kääntämisestä. Kääntäjä on alkuperäisen tekstin vastaanottaja ja tulkitsija, ja uuden (käännös)tekstin lähettäjä, toisin sanoen kirjailija: ”Kun käännös on valmis, painettu ja julkaistu, ei merkitse mitään onko se ’alkuteoksen tarkka kuva’ vai ei; se on irtautunut alkuteoksesta omaksi koneistokseen, joka toimii tai ei toimi, joka elää tai ei elä.”

Jaskari kritisoi ensisijaisesti Tammea siitä, ettei Ulyssesta voi kääntää alle kolmessa vuodessa: ”Tammi ei olisi kaatunut, vaikka olisikin pitänyt Saarikosken leivässä ja viinassa vielä edes vuoden päivät.”

Saarikoski vastasi lähes marxilaisen materialistisesti, ettei suomalaisilla käännöspalkkioilla ole varaa tehdä viimeisteltyä käännöstä: ”Niin kuin Eliot Autioon maahansa, olisi minun pitänyt liittää Odysseukseen pitkä selitys, se olisi ollut hyvä esitys kääntäjän probleemeista, ja se olisi ollut terävä oka kustantajan lihassa.”

 

Jo Odysseuksen loppuun liitetyssä ”Suomentajan sanassa” Saarikoski myönsi, että jotkin vaikeudet olivat hänelle ylivoimaisia ja pakottivat hätäratkaisuihin. Hän tuntuu myös vihjaavan, että käännöstyötä voidaan myöhemmin tarkastaa, ja jatkaa:

”Samoin olen kiitollinen niille, jotka käännöksen ilmestymisen jälkeen tulevat arvostelullaan osoittamaan käännöksestäni virheitä ja puutteita, jotka korjaten voimme tehdä Odysseuksen suomalaisesta laitoksesta sen mitä Ulysses on: yksi tämän vuosisadan ehdottomasti tärkeimmistä romaaneista.”

Siinä missä Saarikoski käänsi Odysseuksen alle kolmessa vuodessa, Leevi Lehdon Ulysses oli yhdentoista vuoden projekti. Lehdon tarkoitus oli lähtökohtaisesti tehdä erilainen käännös kuin hänen edeltäjänsä oli tehnyt, kääntää uskollisemmin Joycen muodolle.

Leevi Lehto onkin sanonut, että hän teki oman käännöksensä Saarikosken tekstin ”päälle”, tuhoamalla sitä originaalin avulla: ”Voisi myös sanoa, että käännän Ulyssesta saarikoskesta joyceen.”

Tällä tavoin Saarikosken vanha käännös kuultaa käänteisesti Ulysseksen uudelleenkäännöstekstin taustalla. Paloposki ja Koskinen ovatkin kirjoittaneet Saarikoskesta kääntäjänä, joka aiheuttaa vaikutusahdistusta uudelleenkääntäjilleen: Nyt kun Saarikoski on muuntunut modernista, anarkistisesta kääntäjästä vanhanaikaiseksi klassikkokääntäjäksi, jota on tarpeen uudelleenkääntää, Saarikoski kummittelee edelleen käännösten ja käännöskritiikkien taustalla.

Leevi Lehdon Ulysses on esimerkki vieraannuttavan kääntämisen estetiikasta, jonka puolesta ovat puhuneet Lawrence Venuti ja Walter Benjamin. Benjamin kirjoitti esseessään ”Kääntäjän tehtävä”, jonka vuonna 2007 ilmestyneeseen Kääntökirjaan suomensi niin ikään Leevi Lehto, että kaunokirjallisuus ei ole kommunikaatiota, joten kommunikoivassa kääntämisessä menetetään kaikki mikä kaunokirjallisuudessa on olennaista.

Suomenkieliset Ulysses-käännökset keskustelevat keskenään siten, että Saarikosken viestivään, kommunikatiiviseen, näkymättömään informaatiotarjoukseen Lehto lisää vieraannuttavia, filologisia ja uudentavia piirteitä. Nämä kaksi käännöstä yhdessä muodostavat rikkaamman kuvan Ulysseksesta suomeksi kuin kumpikaan erikseen.

 

Runoilija Joycen suomenkielinen ääni on kääntäjä Ville-Juhani Sutinen ja kustantamo Savukeidas, joka julkaisi 2012 sekä Joycen esikoiskokoelman Kamarimusiikkia että järkäleiden Ulysses ja Finnegans Wake välissä julkaistun vihkosen, leipurin tusinan runoja sisältäneen kokoelman Runoja pennin kappale.

Chamber Music oli Joycen ensimmäinen julkaistu teos. Runojen aihe on näkyvissä jo teoksen nimessä: runot käsittelevät musiikkia ja pyrkivät olemaan musikaalisia, joskin paljon konventionaalisemmalla tavalla kuin myöhemmin Ulysseksen ”Seireenit”-jaksossa, jossa Joyce todella koetteli musiikin ja kirjallisuuden rajapintaa.

Kamarimusiikin runot ovat pieniä rakkauslaulelmia, rytmillisiä, loppusoinnutettuja. Monet niistä on myöhemmin sävelletty, jotkin useampaan kertaan. Ehkä kuuluisin on Syd Barretin vuoden 1970 suurenmoisen ja sekopäisen The Madcap Laughs -levyn sävellys Joycen runoon ”Golden Hair” (V):

”Lean out of the window, / Goldenhair,  / I hear you singing / A merry air.”

Sutinen kääntää:

”Nojaa ulos ikkunasta, / kultakutrisein,  / kuulen sinun laulavan / halki ilman iloisen.”

 

Sekä alkutekstissä että käännöksessä runon surumieliset daktyylit ovat kiinnostavassa ristiriidassa alkutekstissä mainittavan iloisen laulun kanssa. Suomennoksessa iloinen onkin ilma, joten ehkä neidon laulu voi olla surumielinen?

Runoja pennin kappale käsittää kolmetoista runoa vuosilta 1904–1924. Joyce pyysi Ulysseksen kustantajaa Sylvia Beachia painamaan ne niin halvalla, että niitä voitaisiin myydä leipurin tusina yhdellä šillingillä, saman verran kuin vanhat eukot pyysivät omenoistaan Liffeyn sillalla. Enempää ei niistä hänen mielestään kehdannut pyytää.

Lopputulos, hailukan Calville-omenan värinen kartonkikantinen laitos, on viehättävä. En ihan saa selvää, onko joku suunnitellut suomenkielisen painoksen kannen, mutta alkuperäisen mukainen ratkaisu, ei kuvaa lainkaan, olisi varmasti ollut parempi.

Runoja pennin kappale on edelleen vanhahtavaa, romanttista runoutta. Joyce arvosti enemmän W. B. Yeatsin runoutta kuin esimerkiksi kahta suurta englanninkielisen runon modernisoijaa, Ezra Poundia tai T. S. Eliotia, jotka vertautuvat häneen omaan ikonoklasmiinsa proosan puolella.

Modernein runoista on ”A Prayer” vuodelta 1924:

”Again! / Come, give, yield all your strength to me!  / From far a low word breathes on the breaking brain / Its cruel calm, submission’s misery”

Tämä maallistuneen ja uskonsa kieltäneen entisen kiihkeän katolilaisen vimmainen transsendenssin ja subliimin etsintä fyysisestä, maallisesta olemassaolosta, kokoelman kolmastoista omena, on kirjasen kohokohta. Ville-Juhani Sutisen vapaamittainen mutta lyyrisen laulullinen käännös kuuluu:

”Ja taas! / Tule, anna, kaikki voimasi suo!  / Kehno sana hönkii kaukaa aivoihin murtuviin,  / sen julma tyyneys alistuksen tuo”

Runon kääntäminen nostaa yleensäkin keskiöön ikivanhan muodon ja sisällön kääntämisen ristiriidan. Erityisesti näissä Joycen impressionistisissa laulurunoissa juuri rytmi näyttäisi olevan se syy, miksi Joyce on runot kirjoittanut, joten se tulisi käännöksessä välittää. Mutta kun rytmi usein hämärtää runojen yksinkertaista merkitystä, käännökset tuntuvat kaukaisilta kaiuilta alkuperäisistä.

 

Joycen ensimmäistä teosta Kamarimusiikkia voi lukea rinnakkain hänen vaimolleen Noralle kirjoittamien kirjeiden kanssa, jotka Savukeidas julkaisi 2012 nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeiden välittämä kuva nuoren parin rakkaudesta tuo lihaa ja eritteitä Kamarimusiikin klassisen ja idealisoivan rakkauskäsityksen ympärille.

Kirjeet on julkaistu Savukeitaan Eroottiset klassikot -sarjassa, mikä on ehkä vähän liikaa luvattu, vaikka puolenvälin paikkeilla päästään vihjailuja pidemmälle. Suurin osa kirjeistä on jaakobinpainia ideaalin ja groteskin rakkauden ilmaisujen välillä:

”Kun miehet kertovat seurassani rivoja tai elostelevia tarinoita, en juurikaan edes hymyile. Mutta sinä tunnut muuttavan minut pedoksi.”

 

Kirjeistä löytyy sellaistenkin seksuaalisten tapojen kuvauksia, joita ei olisi uskonut iso-isovanhempiemme tietäneenkään, ja vielä erikoisempaa, Joycelle ominaisempaa, hajujen ja eritteiden ihailua. Niiden jälkeen pyydetään anteeksi.

Kirjeissä taiteilijatovereille on koottu ja käännetty Richard Ellmannin toimittamasta Seleced Letters of James Joyce -laitoksesta muille kirjailijoille ja taiteilijoille kirjoitetut kirjeet, alkaen vuonna 1901 norjaksi Henrik Ibsenille kirjoitetusta ihailevasta kirjeestä, ja päättyen Joycen ystävälle ja tukijalle, taidemaalari Frank Budgenille 1939 kirjoitettuun kirjeeseen.

Suurin osa kirjeistä on osoitettu juuri Budgenille tai Joycen mesenaatille, toimittaja Harriet Shaw Weaverille.

Sydäntäsärkevä on omakuva, jonka Ulyssesta jo kirjoittava kirjailija piirtää runoilijatoverille ja varhaiselle julkaisijalleen Ezra Poundille 9.4.1917:

”Olen miettinyt koko päivän mitä voisin tehdä tai kirjoittaa. Kenties voisin saada aikaan jotain, jos vain keksisin mitä. Ikävä kyllä minulla on kamalan huono mielikuvitus. Sen lisäksi olen surkea kriitikko.”

 

Joycen tuntemattomammasta proosasta Ntamo on julkaissut Jusu Annalan käännöksen postuumista, proosakatkelmista koostuvasta, Giacomo Joycesta. Oppian-kustantano puolestaan on julkaissut Tuomas Kilven suomennoksen Oivalluksia, joka sisältää proosa- ja runokatkelmia, erityisesti Joycen nuoruuden Epifaniat.

Joyce on Suomessa vahvasti pienten kustantamoiden vaihtoehtokirjailija. Suurilta kustantamoilta käännöksiä on julkaistu kolme, kaikki Tammen. Pienten kustantamojen laitoksia on kahdeksan: Savukeitaalta neljä, Basam Booksilta kaksi ja sekä Ntamolta että Oppianilta yksi. Karisto ja Gaudeamus on ehkä laskettava välimuodoiksi. Gaudeamus on suuri toimija tietokirjojen kustantajana, mutta fiktion kustantajana pieni.

Joyce-kääntäjinä on ollut paljon runoilijoita. Jorma Etto, Pentti Saarikoski, Leevi Lehto, Jusu Annala ja Hannu Helin tunnetaan ensisijaisesti runoilijoina, ja Ville-Juhani Sutinen myös runoilijana. Alex Matson tunnetaan kirjailijana, kääntäjänä ja kirjallisuudentutkijana, Tuomas Kilpi toimittajana ja suomentajana, Heikki Salojärvi ensisijaisesti kääntäjänä.

James Joycen kääntäminen on selvästi miesvoittoista toimintaa. Poikkeuksen muodostaa Eeva-Liisa Mannerin – vielä yksi runoilija! – suomennos Harhateillä Joycen ainoasta näytelmästä Exiles. Käännöstä ei ole painettu.

 

Suomennoshistoriansa aikana Joyce on kääntynyt kansallisromanttiseksi irlantilaiseksi kirjailijaksi, modernistiseksi yleiseurooppalaiseksi ikonoklastiksi, 1960-luvun suomalaisen kirjallisuuden muotojen uudistajaksi, koko länsimaisen kulttuuriperinnön sisäistäneeksi järkäleeksi, epävarmaksi ja neuroottiseksi kirjeenvaihtajaksi ja jopa eroottiseksi klassikoksi.

Odysseuksen lailla hän on paljon matkannut ja moniaalle kääntynyt. Hän on ottanut monia muotoja pitkällä matkallaan kotiin; hän on joutunut kääntymään takaisin oltuaan jo melkein perillä. Hän ei silti ole Oudeis, ei-kukaan, vaan – kuten hän kirjoittaa Noralle syyskuussa 1909 kaikista edeltävistä, ylevistä, rakastavista, vihaisista ja rivoista kirjeistään – ”kaikki niistä ovat osa minua”.

 

Jutun kirjoittaja Lauri A. Niskanen (s. 1983) on helsinkiläinen kirjoittaja ja kirjallisuudentutkija.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Parnasso-lehdessä 3/2019. Parnasson voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.