Aaveet puhuvat

George Saundersin esikoisromaanissa todellisuus lyö kasvoille kuoleman jälkeenkin.

ROMAANi 08.06.2018 06:00
Tommi Melender

Ensimmäinen George Saundersin (s. 1958) romaani oli kirjallinen tapaus ennen ilmestymistään ja ilmestymisensä jälkeen. Lincoln bardossa sai viime vuonna Man Booker -kirjallisuuspalkinnon.

Odotukset olivat kovat, sillä Saunders oli neljällä novellikokoelmallaan noussut Yhdysvaltain tärkeimpien nykyprosaistien joukkoon. Suomenkieliset lukijat pääsivät tutustumaan häneen kahden kokoelman (Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato) välityksellä.

Saunders lukeutuu niihin kirjailijoihin, jotka pystyvät hurmaamaan sekä suuren yleisön että kokeellisen proosan ystävät. Joillekin hän muistuttaa armoitettua satiirikkoa Kurt Vonnegutia, toisille postmoderneista tempuistaan tunnettua Donald Barthelmea.

Kumpikaan vertaus ei ole täysin oikeassa tai väärässä. Musta huumori ja yllättävät kerronnan käänteet kietoutuvat yhteen Saundersin proosassa, mutta sen absurdiin vivahtava mielenmaisema on omanlaisensa. Siinä erottuu ”saunderslainen elementti”, jota on vaikea määritellä, mutta jonka tunnistaa helposti.

 

Saunders loi maineensa teknokapitalistisen maailman yöpuolen kartoittajana. Hänen tuotantonsa arkkityyppinen näkymä on teemapuisto, jonka prameilevat lavasteet muuttuvat kauhun kulisseiksi.

Henkilöhahmot ovat sisäistäneet amerikkalaisen unelman mukaisen voittajaeetoksen, mutta eivät pysty elämään sitä todeksi. He vajoavat julmaan optimismiin toistellessaan self help -oppaiden iskulauseita.

Sisällyksetön buusterismi on jälkiteollisen ajan ihmisten vieraantumista ja todellisuuspakoa. Harva kirjailija hahmottaa sitä yhtä pisteliäästi mutta sävykkäästi kuin Saunders.

Luin Lincolnin bardossa alkukielisenä heti sen ilmestyttyä. Ensi vaikutelmani oli pikemminkin hämmentynyt kuin innostunut. Odotin Saundersilta toisenlaista romaania, sellaista, joka liikkuisi tutussa dystooppissävytteisessä ympäristössä.

Lincoln bardossa sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan. Presidentti Abraham Lincolnin 11-vuotias Willie-poika kuolee ja surun murtama isä palaa hautausmaan kryptaan syleilemään poikaansa.

Willie ei kuitenkaan ole manan mailla, vaan elämän ja kuoleman välitilassa, jota tiibetiläinen mytologia kutsuu bardoksi. Ympärillä hyörii sekalainen joukko saman kohtalon kokeneita. Heidän ääntensä sorinasta muodostuu toinen kerronnan taso.

Toinen taas rakentuu Willien kuolemaa ja Lincolnin surua kuvaavista historiallisista dokumenteista. Osa on autenttisia, osa varmaankin sepitettyjä. Fiktiossa saa toki jekuttaa lukijaa.

Lincoln bardossa ei ole hartaaseen miljöön kuvaukseen ja huolelliseen karakterisaatioon perustuva historiallinen romaani, jossa jokainen verhon laskos ilmentää epookin henkeä. Teksti asettuu sivuille muutaman rivin pituisina fragmentteina, sommittelu muistuttaa enemmän pitkää runoelmaa kuin kertovaa proosaa.

Kirja paljastaa rikkautensa vähitellen ja vaivihkaa, samalla hahmottuu myös saunderslainen elementti. Aaveet elävät samanlaisessa eksistentiaalisen kieltäymyksen tilassa kuin Saundersin novellien henkilöt. He eivät suostu uskomaan olevansa kuolleita, mutta todellisuus lyö heitä lopulta kasvoille.

Saunders ei ole niitä kirjailijoita, jotka laskevat hallitusti lentokorkeutta saadakseen turvallisen loppuliidon kohti kiitorataa. Ennen viimeisiä sivuja hän nostaa koneen nokan uudestaan kohti pilviä ja tekee pari yllättävää kieputusta. Lincoln bardossa on vahvempi romaani lopussa kuin alussa. Siitä jää väkevä, hieman surumielinen jälkihehku. Hyvän kirjan merkki.

Valinnat
Runot

esseekokoelma

Markku Envall paljastaa lukijoille uutta.

levy

Talking Headsin David Byrne politisoitui.

tietokirja

Hilja Pärssinen on jäänyt turhaan muiden naisten varjoon.

kirja

Matti Pikkujämsän terapiakuvateos ilmestyy Japanissa.

LEVYtärpit

Kolme poimintaa levyhyllystä.

Sisältö