Vapaan ajattelun virtaa

Jaana Seppänen kirjoittaa ja ajattelee niin kuin lystää.

esseekokoelma
Teksti
Tommi Melender
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun ideologia sumentaa pään, avuksi tarvitaan satiiria ja naurua. Näin hahmottelee Jaana Seppänen lähtökohtansa kolmannessa esseekokoelmassaan Outokuoriaiset. Pahantuulisuus ja ilottomuus oman asiansa julistamisessa kielivät ”pikkumaisesta petkuttamisesta”.

Pornonäyttelijä Cicciolinaa käsittelevässä tekstissä Seppänen kertoo olevansa tyytyväinen, kun tästä aistillisesta keijukaisesta ei tullut ”kärttyistä feministiä”. Seppänen siteeraa nuorta ranskalaista Femen-aktivistia, joka väittää, että Italian parlamentissakin vaikuttanut Cicciolina ei ole edistänyt naisten yhteiskunnallista asemaa millään tavalla.

Esseistin eetokseen tällaiset tuomiolauselmat eivät sovi, koska ne tekevät maailmasta mustavalkoisen. Seppänen tarkastelee Cicciolinaa avoimin mielin ja näkee hänessä hahmon, joka on samaan aikaan miehen ja naisen luomus: nukke ja ihminen, himon ja viattomuuden sekamelska.

Näitä ristiriitaisuuksia eritellessään Seppänen välttää sekä mestaroivat eleet että kokoavat johtopäätökset: ”Minä tässä narri olen! Yritän ruotia narrin olemusta!” Cicciolina-teksti tuo hienosti esiin Seppäsen taidon rakentaa kaunokirjallisia esseitä, joissa ajatukset ja assosiaatiot virtaavat vapaasti kivettymättä väitelauseiksi.

 

Naiseus ja naisen roolit askarruttavat Seppästä myös kirjan muissa teksteissä, vaikka hän väittääkin, ettei ole halunnut ikinä kirjoittaa naisista eikä pidä kirjoista, joissa ”kirjoittajanainen” yrittää vedota häneen sukupuolen kautta. ”Haluan pois naiseudesta . Ihannetila olisi viipyä hetkessä, jossa ei tarvitse olla varsinaisesti kukaan tai mitään.

Yksi Outokuoriaisten hätkähdyksen hetkistä on, kun Seppänen sanoo Louis-Ferdinand Célinen ymmärtävän kirjailijoista parhaiten, mitä naisessa tapahtuu. Lausahdus on lähes uhkarohkea näinä aikoina, kun kirjallisuuskritiikki keskittyy kaivamaan teoksista epäilyttäviä tai vaarallisia asioita. Céline oli natsien kätyri ja räyhäävä antisemitisti. Mitä sellainen kuvatus mukamas naisista tietää?

Seppänen puhuu naisen ruumiista eikä sielusta, hänelle Célinen lähestymistapa on gynekologinen eikä psykologinen, konkreettisesti naisen sisälle katsova. Kirjallinen sukulaisuus on ilmeistä, sillä Seppänen kuvailee omaakin kirjoittamistaan fysiologisesti. Kirjoittajan ruumis on kaunis, vaikka se haisisi, rykisi ja syljeskelisi – siksi sen haluaa antaa myös toisille.

Jaana Seppänen.
Jaana Seppänen. © Veikko Somerpuro

”Haluan pois naiseudesta – niin kuin haluan pois lähes kaikesta.”

Aikalaiskeskustelua vasten Seppäsen ajatukset ja havainnot tuntuvat pikemminkin omalaatuisilta kuin epäsovinnaisilta. Hän ei pyri provosoimaan puhuessaan ”kärttyisistä feministeistä” tai viiteryhmänsä edustajina patsastelevista ”kirjoittajanaisista”. Hänestä ei saa ”hyvää jätkää” poliittista korrektiutta vastaan taisteleville miesliikkeille. Seppänen ei yksinkertaisesti piittaa siitä, miten kysymykset naiseudesta tai ruumiillisuudesta pitäisi kehystää, jotta syntyisi valveutunut ja oikeaoppinen vaikutelma. Hän ajattelee ja kirjoittaa niin kuin lystää, Célinenkin pimeät puolet hän käsittelee omalla tavallaan ja omilla sanoillaan, ilman ritualistista paheksuntaa.

Epäajanmukainen Seppänen on myös mielenkiinnon kohteissaan. Nykyesseelle tyypilliset populaarikulttuurin aiheet eivät häntä suuremmin innosta. Hänen outokuoriaisiaan ovat E. M. Cioranin ja Clarice Lispectorin kaltaiset kirjalliset modernistit, jotka teoksissaan louhivat ihmispsyyken yöpuolta. Samaa outokuoriaisen vaarallista hohtoa on myös Seppäsessä itsessään.