Arvio: Sari Pöyliön Ihmisen veri on inhimillinen komedia

Tärkeintä on elokuva ja lääketiede.

kirjat
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kulon, sankarivainajan pojan, elämään ilmestyy Herr Doktor Kruntz, joka ottaa päivisin vastaan potilaita ja katselee iltaisin elokuvia kriitikko Hans Heuschreckenä. Sari Pöyliön romaanissa Ihmisen veri vilisee hauskasti nimettyjä henkilöitä.

Heuschrecke on saanut nimimerkkinsä heinäsirkkamaisesta olemuksestaan. Armo Aarettila ja Telo Taka-Matala lienevät huvittamassa lukijaa. Risto Orko, Valentin Vaala, Hilkka Helinä ja muut ovat taas saaneet nimensä siksi, että ovat juuri nämä elokuvaihmiset. Ja kun Kulosta vihdoin tulee isä, on poikalapsen nimi Elo.

Hans Heuschrecke kasvattaa Kulosta elokuvan tuntijan. Pikkupojan maku on erilainen kuin aikuisen, tiukan arvostelijan. Mutta opin lapsi ottaa vastaan ja säilyttää. ”Elokuva on taidemuoto”, Doktor opettaa. Elokuva ei saa olla toisarvoista täytettä. Kamalinta täytettä ovat tendenssielokuvat ja sotilasfarssit. Doktorille ei kelpaa komedia, ei romantiikka, melodraama eikä puhdas tragediakaan.

Sari Pöyliön kirjan takasivu ehdottaa, että romaanissa ”tragedia voi minä hetkenä hyvänsä muuttua komediaksi –  tai toisin päin”. Ei mielestäni voi, varsinkaan toisin päin. Koko ajan ollaan kertomassa inhimillistä komediaa. On siinä traagisia elementtejäkin, mutta kertojan ote muovaa kaiken koomiseksi.

Romaanin juoni kiertelee Ihmisen ääni -nimisen elokuvan kuusikymmentä vuotta sitten kadonneiksi luultujen kelojen ympärillä. Juonen ympärillä kiertelee monenmoista. Elokuvasta yleensä on paljon kerrottavaa, samoin lääkäriksi kouliintumisesta ja lääkärien termintäyteisestä kielestä ja mielestä. Kulon lapsuuden ja aikuisuuden perhe-elämä on myös kiinnostava osa tarinaa.