Arvio: Johnny Cash ja Jack Nicholson, kaksi ikuista kapinallista

Uutuskirjat esittelevät miehet, jotka taistelivat normeja vastaan, mutta sortuivat omaan keskenkasvuisuuteensa.

Jack Nicholson
Teksti
Matti Komulainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Johnny Cash (1932–2003) ja Jack Nicholson (s. 1937) kuvataan tuoreissa elämäkerroissa ikuisina kapinallisina – hyvässä ja pahassa. Elämäkerrat täyttävät toista tuhatta sivua. Kerrottavaa piisaa, ja yhtäläisyyksiä: molemmat muun muassa ihailivat Hurjapäät-elokuvan (1953) Marlon Brandoa.

Cashille Brando oli ulkopuolisuuden tulkki, joka inspiroi lauluntekijää. Nicholson taas sai esiintymiskipinän miehen moottoripyöräelokuvasta.

Vaikka kaksikko kulki muuten omia polkujaan, elämä osoittautui yhtä oikukkaaksi kuin kummankin luonne.

 

Johnny Cashin ero 1950-luvun muusikkokollegoihin korostui hänen laulunsanoissaan. Folsom Prison Bluesin minäkertoja ampui miehen Renossa vain ”nähdäkseen hänen kuolevan”. Sanoitus hätkäytti aikana, jolloin valtaosa kappaleista kuvasi rakkautta. Myös teinisiirappia levyttänyt Cash joutuikin usein pohtimaan, noudattaako luovia mielijohteita vai kaupallisia intressejä.