Arvio: Elokuvat kertovat, Matti Kassila
Kirja kotimaisen elokuvan veteraanista on muistomerkki ja analyysi.
Kassilan elokuvien taustat, ilmaisu ja teemat, tv- ja radiotyöt sekä osallistuminen elokuvapolitiikkaan jäsennetään parinkymmenen kirjoittajan voimin. Joukossa on akateemisia tutkijoita, elokuvantekijöitä ja muita tietäjiä.
Artikkelit eivät muodosta yhtenäistä kertomusta, vaikka niitä yhdistää Kassilaa ihaileva sävy. Järkälemäinen kokonaisuus on yhdistelmä muistomerkkiä ja tutkimusta.
Ensyklopedisti Kalevi Koukkusen tutkielma Kassilan maininnoista tietosanakirjoissa ja elokuvahistorioissa osoittaa, että ohjaaja-käsikirjoittajan hyvä maine ei ole uusi ilmiö. Koukkunen ihmettelee, miksi epätasainen Vodkaa, komisario Palmu (1969) on mainittu useammin kuin monet paremmat ohjaukset, mikä lienee merkki dekkarisarjan ”brändin” vahvuudesta.
Runsaasti kuvitettu kirja ilahduttaa Palmun ystäviä Komisario Palmun erehdyksestä (1960) leikatulla animaatiokuvastolla, joka esittää etsivä Kokin teorioita murhan kulusta.
Monet kirjoittajat näkevät Kassilan aktiiviaikansa elokuvailmaisun uudistajana. Hilmanpäiviä (1954) käsittelevä Markku Pölönen ottaa epämodernin linjan ja löytää hyväntahtoisesta hupailusta vastalääkkeet nihilismiin, naturalismiin ja ”taidemöhjään”.
Ehkä olisi aiheellisempaa pohtia, miksi niin monien uusien kansankomedioiden sympaattisuus jää ontoksi yritykseksi.
Kassila on kirjoittanut aforistisia pohdintoja sekä artikkelit esikoiselokuvastaan Isäntä soittaa hanuria (1949) ja tekemättä jääneistä elokuvistaan. 1990-luvulla hän halusi ohjata Jääkärin morsiamen uuden version, tähtinä Jari Sillanpää ja Linda Lampenius. Mika WaltarinSellaista ei tapahdu -novellin filmatisoinnin peruuntuminen vaikuttaa isommalta menetykseltä.