Arvio: Äiti ja tytär hoitavat sieluaan terapiassa ja chattiena avulla

Peräpohjalainen murre elävöittää Maria Peuran uutuuskirjan kerrontaa.

kirjat
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Anni kertoo tyttärestään Mirkasta, kuinka tämä oli pienenä hankala, villi ja yletön, kun oppi lukemaan, ei tehnyt mitään muuta.

”Luki Laestadiustakin, mutta ei siksi, että olisi kiinnostanut, vaan kun oli vain paljon sanoja.”

Maria Peuran romaaniin on kertynyt paljon sanoja. Kyllä ne kiinnostavatkin, jopa runsaanlaiset ja pitkähköt Laestadius-sitaatit, vaikka ne tuntuvat liittyvän pikemmin Annia ja Mirkaa edeltäneiden sukupolvien sielunelämään. Tämän ajan äiti ja tytär hoitavat sieluaan terapeuttien ja chattien avulla.

Ilmaisuvoimaisen ja kiukkuisen viisitoistavuotiaan Mirkan tilitykset räiskyvät lähinnä hänen oman olemisensa ympärillä. Hänen hiuksensa tarttuvat inhottavasti kulmakarvalävistyksen mätään. Anni murehtii pahasti purkautunutta avioliittoaan ja muistaa, millaista oli kun hän lapsena survoi loppumattomia myyriä seipäällä kuoliaaksi. ”Sie olet mahoton myyräntappaja”, kiitti opettaja. ”Met juomma sinun kunniaksi Ristuksen verimaljan.”

Pienen livahduksen huvittamisen työhön kirjailija sallii itselleen, kun terapeutti ohjaa Mirkan keräämään kuolinilmoituksia; on järkytys suuri, soi kauhea duuri. Hienona aineksena romaanissa on Maria Peuran aikaisemmissakin kirjoissaan käyttämä peräpohjalainen murre. Murretta ei ole paljon, mutta missä sitä on, siinä se ihmeesti elävöittää muutenkin elävää kerrontaa.