Juhlat Viipurissa: kirjaston remontti valmistui vihdoin

Venäjä maksoi 8,7 miljoonan euron kustannuksista 7,6 miljoonaa euroa.

Alvar Aalto
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Torkkelin puistossa lehdet eivät juuri nyt peittele näkymiä. Marrasmaisema on auki. Koilliskulmalla on pieni kevät. Siellä funktionalismin kuvajainen elää uutta alkuaan.

Kirjaston ovet ovat auki. Porrasnousujen jälkeen käy niin kuin aina on käynyt. Selkäydinvilkaisu ylös. Katon valonkerääjät, nyt vettä vuotamattomina silminä, lainaavat saleille kaiken käytettävissä olevan hiljaisen valon päivänkajon.

Osa vanhoihin rakennuksiin liittyvästä ihmetyksestä on ajatus siitä hetkestä, jolloin kaikki on ollut ensimmäistä kertaa. Ensimmäiset askeleet porraskivillä, ensimmäiset kädet ovenkahvassa, ensimmäiset hyllyistä valitut kirjat. Ensimmäinen päivä 1935 Viipurin kirjastossa, 78 vuotta sitten.

Nyt ihmetykseen liittyy tuoreutettu hämmennys. Viipurin kirjaston restaurointiyhdistyksen pääsihteeri, arkkitehti Maija Kairamo on mietiskellyt, oliko kirjasto edes valmistuttuaan yhtä hieno kuin se nyt on.

Viipuri-viesteissä on vähemmälle huomiolle on jäänyt se erityisyys, että Aallon kirjastossa on myös on lainattavia kirjoja, yli 400 000 nidettä. Määrä kasvaa vuosittain 15 000 kirjalla. Kirjastoon on tilattu noin 300 aikakauslehteä. Viipurissa on noin 80 000 asukasta. Luulisi kaiken tarjolla olevan ahkeraankin lainaamiseen ja lukemiseen riittävän.

Kirjaston uutta kevättä on juhlittu kahdesti. Ensin olivat viralliset avajaiset 23.11. 2013 ja 28.11. kokoonnuttiin uudelleen suomalaisten ja rakentajien, joita työmaalla oli parhaimmillaan satakunta, perhejuhlaan ja jäähyväisiin.

Kirjastoinsinööri Aleksander Batalin on ollut alati läsnä työmaalla, myös juhlissa. Hän tuli mukaan 1999, kun ensimmäisiin vesikattokunnostuksiin tehtiin kuparipellityksiä. Hänestä tuli ensin paikallisen urakoitsijan luottomies ja lopulta kirjaston.

Nallemaistunut versio Venäjän karhusta on entinen meteorologi. Hän aikoinaan työlästyi, koska tulevaisuuden sääaloja oli ennustettava Suomesta tulleen informaa­tion varassa. Aleksander meni peltisepäksi yritykseen, johon osaamispääomaa oli kertynyt jo niiltä ajoilta, kun tsaareille kattoja tehtiin.

Näillä opein saattoi jo ottaa käytäntövastuuta siitä, miten deekikselle vajonnut kirjasto heivataan entiseen ryhtiinsä. Nostellaan jaloilleen ja poistetaan neliö neliöltä niin ulkoa kuin sisältäkin eletyn elämän rähmät, pikapaikkaremontit, vinksahdukset ja rappiokulumat.

 

Arkkitehti Sergei KravtŠenko oli tutkinut ja dokumentoinut kirjastoa vuodesta 1987 lähtien. Maaliskuussa 1991 ympäristöministeriö järjesti Helsingissä seminaarin, missä KravtŠenko kertoi, todisti ja päivitti tilanteen. Seminaarissa otettiin askel, jota ei sitten otettukaan takaisin.

Ympäristöministeriö tilasi kesän alussa 1991 Malmbergin insinööritoimiston tutustumis- ja tutkimusmatkalle Viipurin kirjastoon. Aallon toimistolla oltiin yksituumaisia siitä, että Malmbergin insinöörien lisäksi matkalla pitäisi olla toimistonkin edustus.

Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994) oli neuvotellut ympäristöministeriön virkamiesten kanssa kirjaston tutkimisesta ja korjausmahdollisuuksista.

Kirjastotutkimusmatkan ajankohta sovittiin heinäkuun alkuun. Elissa Aalto oli lähdössä Pietariin, ja loma-aikana tehtävä keikka ei sopinut toimiston vanhemmille kollegoille. Tehtävä lankesi arkkitehtiylioppilas Tapani Mustoselle. Hänen lomansa alkuun suunnittelema veneily itäisellä Suomenlahdella muuttui veneretkeksi Viipuriin.

Mustonen tiesi kirjaston olevan huonossa kunnossa. Uuraan sataman kuntoa ihmeteltyään kirjastokysymys kuului ”kuinka huonossa?” Se kyllä selvisi, restauroinnista tuli Mustoselle ”hauska, mielenkiintoinen, vaikea, mutta opettavainen” tapaus yli 20 vuodeksi.

Syksyllä 1991 Aallon toimistolla tutkittiin kirjaston kunnostamisen mahdollisuuksia. Ensinnäkin: hankkeeseen kerätään kansainvälistä rahaa, ja toisekseen: insinöörivetoisesti restauroimista ei voida tehdä. Toimiston on oltava mukana.

Kansainvälistä yhteisöä ei tarvinnut lämmitellä. Sillä oli valmis lämpösuhde Alvariinsa. Paimion parantola (1933) tunnettiin, Viipurin kirjasto (1935) tiedettiin ja muistettiin. Maailmalla arkkitehtiliitoissa- ja kouluissa kiertäneeseen vetoomukseen kertyi puolessa vuodessa yli tuhat allekirjoitusta.

Elissa Aalto kävi luovuttamassa vetoomuksen Viipurin kaupunginjohtaja Nikolai Smirnoville tammikuussa 1992. Ensimmäisestä virallisesta tapaamisesta tuli viipurilaisille havahtumisen hetki. Heilläpä onkin puistonkulmalla 20. vuosisadan rakentamisen ikoni.

Ensimmäinen hanke oli 99-ruutuisen lasiseinän kunnostaminen sisäänkäynnin itäseinustalla syksyllä 1994. Se oli propagandistinen paikka, ei kiireellisin, mutta näkyvin. Kirjastossa käy päivittäin 800 ihmistä.

Muut työt palasteltiin kiireellisyysjärjestykseen. Katto vuoti, sähköt paksahtelivat, paikat irvistelivät, kellarissa tarvittiin kahluusaappaita.

Töitä alettaessa askellus nuljui vähän muuallakin kuin kellarissa. Kirjasto sai 1999 kaupungilta 50 000 markan avustuksen, jonka käyttöä suomalaiset halusivat suunnitella. Avustus oli kuitenkin aktiivirahana kiirehtänyt jo muualle. Kun Viipurin linnaa maalattiin vaalean harmaalla lateksilla, suomalaiset tiesivät mitä se ”muualle” tarkoitti. Tosin tiedettiin sekin, että lateksi kuoriutuisi muutamassa vuodessa.

Torkkelin puistosta leuhahteli toisinaan muitakin rahalta tuoksahtavia tuulia. Kun kirjastolle oli myönnetty 2000-luvun alussa kattomäärärahat, ilmestyi paikalle Federaation arkkitehdiksi itsensä esitellyt mies. Tiukan katsekontaktin myötä hän ilmoitti saaneensa valtuudet johtaa hanketta. Tästä eteenpäin hän päättäisi, miten ja missä järjestyksessä työt etenisivät. Palkkio on viisi prosenttia kustannuksista.

Arkkitehdille ilmoitettiin, ettei tämä nyt taida oikein onnistua. Ei se viisi prosenttia, eikä restauroinnin johtaminenkaan. Viipurin kirjasto on kansainvälinen ponnistus, ja siksi myös valvonnassa noudatetaan kansainvälisiä määräyksiä. Kun valtio myöntää valvonta-apua, niin valtio myös maksaa siitä. Esitetty komentoketju ei sovi suomalaiseen lainsäädäntöön, ei edes maantapoihin.

Selvityksen jälkeen arkkitehti katseli jo nenänpäätään ja katosi paikalta. Mies ei palannut eikä asiaan palattu.

 

Rajasta selviää, kunhan kulkudokumentit ovat päivitetyssä kunnossa. Asenteiden päivittäminen on jo sitten omissa valloissa. Kulttuurihistoriallinen kohde, vaikka miten olisi Viipurissa, 50 kilometrin päässä rajalta, on kuitenkin Venäjällä. Perinneajattelun mukaan rahat menevät hukille. Eritoten ulkoministeriöstä löytyi lakonisia ”se on Venäjällä, hoitakoot asiansa” -reaktioita. Opetus- ja ympäristöministeriöistä löytyi jo jouheampaa ymmärrystä.

Itse asiassa Venäjä hoiti asiansa. Venäjän osuus oli 7 615 000 euroa, ulkomailta kertyi 420 000 euroa ja suomalaisten osuus oli 712 000 euroa. Siitä alle puolet on valtion avustuksia, loput yrityksiltä ja säätiöiltä saatua. Suomesta kerrytetyt rahat käytettiin pääasiassa suunnitteluun, työnohjaukseen ja valvontaan. Parikymmentä vuotta kestäneen restauroinnin kokonaiskustannukset olivat 8,7 miljoonaa euroa. ”Yleisesti ottaen”, Mustonen sanoo, ”tavaraa saattoi olla kateissa, mutta ei hävinneenä.”

Kattotöiden aikana katosi 10 metriä kuparista räystäspeltiä. Suomessa katoaminen sai runsaan huomion ja otsikot siitä, miten Viipurin kirjaston kattopellit on varastettu.

”Ne otsikot olivat meille haitallisia. Rahoittajille piti antaa kahta suurempi selvitys siitä, ettei tämä ole koko kuva.”

Venäjältä ei löytynyt kaikkia materiaaleja, esimerkiksi märkälaastia ja luonnonhartsimaaleja. Tulliin ajatettiin auton perät notkuen. Kaikki mahdollisuudet käytettiin. Vuonna 2010 kirjastoekskursiolla juhlavieraat toivat 1 000 kiloa parkettia, kun kukin sai sen 35 kiloa mukanaan tuoda. Se oli jo neljäsosa luentosalin lattiasta.

Selittämällä vietiin rajasta läpi kympin maalitonkkia, laattoja, ruuveja, ilmanvaihtoräppänöitä. Selittämistä tarvittiin esimerkiksi silloin, kun maalien sertifikaatti oli mennyt vanhaksi. Urakoitsija Spetrsproektrestavratsija hoiti huolinnan ja maalit tulivat yli linoleumina ikään kuin kirjaston kaikki katot ja seinät olisivat linoleumia, vaikka pinnat ihan muuta ovatkin.

Tuolit ja valaisimet olivat tullissa juuttumisvarmoja esineitä. Keino kuitenkin löytyi. Todistusaineistona oli vanhoja valokuvia. Tullipäällikkö ihmetteli, onko kirjasto todella ollut tuollainen. Muistuttaen tavaroita tuovia suomalaisia vakituisesta virastaan, hän arveli, ettei lasti varmaankaan ole kallis. Saatuaan juhlavan ei-vakuutuksen hän toivotti hyvää matkaa.

Tapani Mustonen sanoo, että eritoten pitkään mukana olleiden joukossa on ollut hyviä osaajia. Kattoa paikoilleen taiteltaessa tehtiin hankalapaikoista koekappaleet. Työmalleja pyrittiin tekemään aina kun mahdollista. Lainaussalin vesikaton kunnostuksessa ei lämpöeristeitä ollut asennettu edellisen vaiheen laatutason mukaisesti.

”Pienen keskustelun jälkeen todettiin, että otetaan kaksi askelta takaisin, puretaan eristykset ja tehdään työ uudelleen ja paremmin. Sen jälkeen ymmärrettiin heti, ettei kannata tehdä kahdesti. Purkuja jouduimme teettämään myöhemmin vähemmän ja vähemmän”, Mustonen sanoo.

Suomalaisten kontrollin osaamista on ollut tiheä läsnäolo ja positiivisen palautteen antaminen, joka työmaalla on koettu tuiki harvinaiseksi.

Luottamuksen saavuttamisen jälkeen venäläisten urakoitsijoiden kanssa neuvotteleminen osoittautui helpommaksi kuin isojen suomalaisten rakennusliikkeiden kanssa.

 

Asemalle päin, muutaman korttelin päässä kirjastosta, Repolankadun ja Viskaalikadun kulman kivitalossa, toisessa kerroksessa, oli ystäväjuhlat 13.8. 1908. Maria ja Juho Lallukka olivat päivällä sanelleet testamenttinsa ja nyt ne vieraiden läsnä ollessa suljettiin kahteen metallilieriöön.

Juho kuoli 1913, Maria 1923. Marian testamenttilahjoitus kattoi yli puolet Viipurin kirjaston neljän miljoonan markan rakennuskustannuksista. Ensimmäisen kirjastonsa Maria Lallukka oli perustanut 1912 alustalaisille Liimatan hoviin, kuuden kilometrin päässä Viipurin keskustasta.

Yökylmien jääpuhaltamat lampareet keskustan kaduilla risahtelevat askelpainoista. Viipuria kuulee silmillään. Kaupunki särähtelee, lohkeilee eikä huomisenkaan aamunkajo enää pysty herättelemään sen kaikkia rappioonsa nukkumaan unohdettuja rakennuksia.