Kirjailija Juha Hurme uskoi olevansa kuollut – ”Aloin elää fiktioissani, nyt luusereiden puolella”

SK:n arkistoista: Vuoden 2017 Finlandia-voittaja päätti kirjoittaa mielisairaudestaan leppoisan ja hauskan kirjan.
Riitta Kylänpää
Kulttuuri 30.11.2017 20:49

Juha Hurme voitti vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjallaan Niemi. Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpää tapasi Hurmeen vuonna 2012 .

Tuolloin kirjailija viimeisteli omiin kokemuksiinsa pohjaavaa teosta Hullu. Hurmeen ja Kylänpään tapaamisessa puhuttiin muun muassa juoksemisesta, soutamisesta ja luonnosta – sekä hulluudesta.

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 03/2012. Suomen Kuvalehti julkaisee tekstin kokonaisuudessaan uudelleen.


Aamulla Hurme yritti vielä keittää puuroa, mutta ei kyennyt. Kävellessään Auroran sairaalaan hän oli varma, että oli kuollut. Ei hän helvetissä ollut eikä taivaassa, vaan paikassa, jota Aleksis Kivi teoksissaan kutsuu helvetin porstuaksi.

”Saatana.”

Tässä kohtaa saa kirota. Se oli pyövelin hetki ja perkelten pesä.

”Aloin elää omissa fiktioissani, mutta nyt siellä luusereiden puolella.”

Ottaen huomioon, että Juha Hurme on kirjailija ja ohjaaja ja näytteleekin mielellään, lavasteet olivat vähintäänkin ironiset. Hän joutui olemaan kuolleena mielisairaalassa.

”Mielisairaala oli minulle kuolleiden valtakunta.”

”Hulluutta” kesti vain vajaa kuukausi. Psykoosia seurasi masennus, mutta siitäkin on kulunut jo liki kaksi vuotta.

 

Joulu on vasta ovella, ja Tampereen Pispalassa leijailee lumihiutaleita.

Uh-uh-uh-uh, Hurme ravaa ylös Pispalan rappuja.

Sitten katua pitkin alas seuraavien rappujen alapäähän ja taas ylös. Uh-uh-uh.

Ei tee edes vaikeaa. Lähtevät perkeleet päästä.

Eikä kyse ole edes perkeleistä. Hän on juossut kahdeksanvuotiaasta. Keskimäärin tunnin päivässä 44 vuoden ajan. Kilometrejäkin on kertynyt ihan kiitettävästi: yli satatuhatta. Ensin kilpaa, estejuoksun maailmanennätysmiehen, maagisen Jouko Kuhan, ihaillun askeetikon innoittamana. 25-vuotiaasta lähtien, polvivamman jälkeen Hurme on juossut vain omaksi ilokseen. Pitkiä matkoja, maratoneja, aikaan 2.40.

”Juostessa opin kuvittelemaan.”

Juostessa on aikaa kuvitella.

”Juoksemalla hain oman yksityisyyteni.”

Helvetin porstua.

Silloin jalatkin iskivät armotta vastakynttä. Jäsenet puutuivat.

”Mulla on valtavasti tietotaitoo sekoomisesta.”

Hän istuu vuoteellaan tuskin 20 neliön suuruisessa Pispalan kodissaan, jonka hänen morsiamensa Petra Tikkanen, muusikko, on koristellut kukin ja kynttilöin. Lenkkivaatteet höyryävät porstuan naulassa.

Tuon näköisiä olivat muinaiset metsästäjät: Hurmeen huippuunsa treenattuja lihaksia tuskin havaitsee.

Loppiaisena hän soutelisi Kustavin saaristossa. Olisi musta meri ja kaikki olisi mustaa.

Viime kesänä hän souti ystävänsä kanssa Turusta Oulun Hailuotoon.

Vene on 4,5-metrinen. Hän on teettänyt sen. Se on merikelpoinen. Siinä on masto, mutta ei köliä.

Hän viettää metsässä helposti satakin yötä vuodessa. Hän on harrastanut telttailua nuoresta pojasta.

”Huikeaa telttailussa on se, että telttaan kuulee kaiken.”

Hän ei kalasta eikä käy erällä, vaan vain liikkuu.

Valitettavasti Suomessa ei ole enää ”oikeita metsiä”.

”Mun jokeri on Turun ja Ahvenanmaan saaristo. Saaret on vielä aarniometsätilassa.”

 

Pönttöuunin suuluukut ovat auki. Tulen kajo leikittelee seinillä. Tässä valossa ulkona näyttää vieläkin sinisemmältä.

Hurme viimeistelee parhaillaan kirjaansa, jonka nimi on Hullu. Se ilmestyy maaliskuun lopussa.

Paranemisen alusta alkaen oli selvää, että hän kirjoittaisi ”jotakin” sairastumisestaan.

Hän kirjoitti jo sairaalassa, se oli hänelle ”selviytymiskeino”.

”Yritin selvittää, olinko kuollut vai sittenkin harhoissa.”

Se on hurjaa tekstiä, ei julkaisukelpoista.

”Mulla on valtavasti tietotaitoo sekoomisesta nyt. Sellasta knowhowta, josta monikin vois olla kateellinen.”

Kirjasta hän päätti kirjoittaa ”leppoisan ja hauskan”. Ei mitään terapiakirjaa.

Siksi hän alkoi kirjoittaa vasta kun kirjoittaminen tuntui hänestä hyvältä. Nyt hän näkee jo sairastamisensa muutkin puolet.

”Tollaseen sairastamiseen liittyy myös komediallisia aineksia.”

Hän nauraa tarttuvasti. Nauretaan yhdessä – hulluudelle.

Lopputulos on fiktiota; mielikuvitusta ja muodon leikkiä, totta vain pitimiksi.

Niin syntyivät myös hänen edelliset romaaninsa Volvo Amazon ja Puupää.

”Mutta ehdottomasti en ikinä olisi kirjoittanut tällasta kirjaa, jos en olis seonnut itse.”

Sairastuessaankin hän oli pikemmin ”alirasittunut”.

Hän ei sano tätä kevytmielisesti: ”Tää on mun työtä; tutkia ihmismielen arvaamattomuutta. Siitä teatterissakin on kysymys, ihan konkreettisesti.”

Hän myös ohjaa paraikaa: Algot Untolan, kirjailijanimeltään Maiju Lassilan Liika viisas tulee ensi-iltaan helmikuussa Joensuun kaupunginteatterissa.

Ja sovittaa: ruotsinkielinen Nummisuutarit saa ensi-iltansa huhtikuussa Sirius-teatterissa Helsingissä.

Ja kirjoittaa: Ahti Karjalaisesta tekemänsä näytelmän pohjalta oopperalibrettoa Kokkolan oopperalle ensi kesäksi.

Ja suunnittelee: Kansallisteatteri on tilannut häneltä näytelmän. Ensi-ilta: hamassa tulevaisuudessa.

”En ole ylirasittunut. Teen hauskaa hommaa. Olen hyvä aikatauluissa.”

Sairastuessaankin hän oli pikemmin ”alirasittunut”, niin kuin hän aika usein on.

”Teatteri ei näyttäydy mulle työnä. Joensuun Liika viisaskin on niin hyvä aihe, että mä voisin maksaa siitä.”

Lassilan Liika viisas kertoo Sakari Kolistaja-nimisestä miehestä, joka on täysin hullu, mutta siksi juuri puhdas, koska hän ei pyri mihinkään. Hänen tapansa elää paljastaa kansaihmisten motiivit, ahneuden ja vallanhimon, ja niitä esitys pilkkaa.

Aleksis Kiven Nummisuutareissa, ”komedioista traagisimmassa”, Esko romahtaa totaalisesti. Mutta hän selviää, omalla sitkeydellään ja ponnisteluilla. Ilman imeliä käänteitä tai ihmeitä.

Kolmas ja murheellisin tapaus on Ahti Karjalainen. Huippukyky, joka jauhetaan palasiksi, ihan loppuun. Tarinan ylevöittää ainoastaan sen traaginen jylhyys, siinä ei selvitä.

”Kyllähän mä työstän voimakkaasti omaa lähimenneisyyttä, se suuntaa mun ajatuksia ja auttaa eteenpäin. Mutta en tee pelkästään sitä.”

”Taiteen tekemisen idea on asettaa filosofinen kysymys eksistenssistä; miten ihminen on.”

”Mä vastaan kysymykseen omalla lihallani; elämällä vastausta.”

 

Tietenkin hänet voi tunnistaa kirjastaan. Hän on ottanut siihen oman sairastamisensa kronologian, marraskuun lopusta vuodenvaihteen tienoille, jolloin hän pääsi pois sairaalasta.

Harhat haihtuivat yhtä nopeasti kuin ilmaantuivat.

Tauti puhkesi hänen 87-vuotiaan äitinsä sairastuttua ja loppui tämän kuoltua.

Nyt seuraa varoituksen sana. Äidit, älkää kertoko pienille lapsillenne painajaisistanne, koska niistä saattaa tulla myös heidän painajaisiaan.

Kun paimiolaiseen Hurmeen perheeseen syntyi neljän tyttölapsen jälkeen hartaasti odotettu poikalapsi, Juha, hänen äitinsä näki tylsän unen. Unessa satoi, ja äidin äskettäin kuollut isä, Niilo-ukki, IKL:läinen vanginvartija ja kova kolmiloikkaaja, meni pitämään sadetta sammalpeitteisen kiven alle. Sitten ukki vaati saada Juhan mukaansa ja lopulta kiven alle meni äitikin.

Äidin unentulkinta oli karmaiseva: Kiven-kolo oli hauta, ja Juha kuolisi ennen häntä.

Kului viisikymmentä vuotta, ja lapsuuden huoli palasi. Hurme oli taas pikkupoikaa.

Hän, joka oli kuvitellut työstäneensä lapsuutensa ja olevansa immuuni hulluudelle. Monet kollegansa mielisairaalaan saattanut.

”Tein sellasen kummallisen saattoretken.”

Oli muutakin, tietenkin. Paljon rakkautta ja paljon vihaa.

Ja pojalla syntymävammainen käsi. Lähtökohtia oli moneksi.

Hänen vanhempansa olivat 1900-luvun Suomen tekijöitä, sotaveteraaneja ja kansakoulunopettajia.

”Isä olisi yhtä hyvin voinut olla pappi.”

Pojasta tuli ”sotavammainen ja kansakouluaatteen, kristinuskon ja isänmaallisuuden syömä”.

”Niitä kaikkia olen vastustanut kommunistina, ateistina, hippinä ja pasifistina. Ja tehnyt ruokottomia teatteriesityksiä.”

Kuitenkin siellä oli se jokin.

Syyllisyys.

”Jäljitän sitkeesti heikompaa, jota vois puolustaa.”

Pannaanpa uuninpellit kiinni ettei mene lämpö hukkaan.

Hurme käväisee ulkona vetämässä käärimänsä sätkän. Sisään, ulos, sisään, ulos, hirmuisella vauhdilla.

Tuolla väikkyy vapaa Näsijärvi. Pispalan harju, entinen työläisghetto, viljelykelvoton kivimäki, komeilee äitelissä jouluvaloissa.

Teatteriin Hurmeen toi hänen ystävänsä, tsunamissa sittemmin hukkunut Aki Sirkesalo. Hurme oli keskeyttänyt luonnontieteen opinnot Turussa ja opiskeli taideaineita Jyväskylän yliopistossa. Hän ”lähti messiin”, kun Sirkesalo ei rohjennut mennä yksin ylioppilasteatteriin.

”Mä luulin, ettei teatteria enää ole, että se oli lakkautettu 1800-luvulla.”

Näytelmä oli Ben Jonsonin Kettu, ”kömpelösti ohjattu pölyttynyt moraliteetti”, mutta se imi.

”Se oli menoa.”

Hän tarjoutui samantien ohjaamaan Ylioppilasteatterille. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli teatterin ammattilainen ja hän perusti Jari Hietasen kanssa kiertävän Yövieraat-teatterin.199o-lopulla nimi muuttui Nälkäteatteriksi. Ylioppilasteatteriakin hän johti kolme ja puoli vuotta.

Hänen asenteensa on: tutkiva.

”Jäljitän sitkeesti heikompaa, jota vois puolustaa.”

Hän on ohjannut useimmissa laitosteattereissa. Yleensä Aleksis Kiveä, koska tämä kaikissa pääteoksissaan kääntyy ”yhteiskunnan pohjasakan puoleen”.

Esitykset eivät ole olleet hittejä, mutta yleensä ne ovat saaneet hyvät arvostelut.

Hänen tehtävänsä on enemmän sielunhoitajan: elvyttää laitosteattereiden henkilökuntaa tekemällä heidän kanssaan ”tutkimus-leikki-intohimojuttuja”.

”Mä olen sillai vanhempi virkamies, että koska kaikki teatterinjohtajat on mun entisiä oppilaita teatterialan oppilaitoksista, mulla on hyvät markkinat.”

 

Suotuisissa oloissa Turusta soutaa Kustaviin kahdessakymmenessä tunnissa. Senkin hän on tehnyt. Kun saarta lähestyy etelästä, on oltava tarkkana, ettei eksy satojen pikkusaarten ja kallioluotojen labyrinttiin. Tuulen äityessä tuskalliseksi suojaisat poukamat tarjoavat matkalaiselle turvapaikan.

Kustavissa Hurme teki 11 kesänä mahdottomasta mandollista, eli käänsi saaren edesmenneen asukkaan Volter Kilven luettunaki n vaikeita tekstejä näyttämölle.

”Lähettiin sillä vitsillä, ettei Volter Kilpee voi esittää. Päätettiin tehä ilkee juttu, niin korkeetaiteellinen teatteriteos, ettei katsojat tajuu siitä mitään, mutta eihän se niin mennytkään.”

Heti ensimmäisestä esityksestä, Alastalon salin kapteeni Härkäniemen merimiesjutusta tuli hitti. Volter Kilpi -kirjallisuusviikkojen Kilpi-potpurit toivat Hurmeelle arvostusta. Niinpä hän myös iloisesti hylkäsi ne.

Tilalle tuli Hailuoto, ”jääkauden jälkeen syntynyt hiekkakasa”, jonka ensi kesän teatterifestivaalien teemana on – joulu.

Parin vuoden ajan Hurme piti draamakirjoituskurssia Kylmäkosken vankilassa. Prosessin aikana syntyi kaksi näytelmää, Antti Kristian Hautamäki ja Kuningaskahle, joilla Hurme on kiertänyt kuuden muun ammattilaisen kanssa vankiloita.

”Ei me olla mikään valoa vangeille -liike, vaikka me ei mitään maksua otetakaan. Me tehdään tätä uteliaisuudesta. Oon tavannut tosi mukavia murhamiehiä, ja se on ollut iso juttu, moraalisesti.”

Kun soutaa Turusta Ouluun tai kiertää esiintymässä vankiloissa näkee tämän maan sellaisesta kulmasta, jollaisesta ehkä yksikään toinen ei ole nähnyt.

”Nään tän yhteiskunnan kuin nurinpäin käännetyn sukan. Mukavakin yhteiskunta on kuitenkin eräänlainen illuusio. Status quo on olemassa vain, koska me uskotaan siihen.”

Apurahoja hakekoot köyhät.

Tulen lämpö on kotoisa. Tuollaiset pönttöuunit lämmittivät suurta osaa suomalaisia koteja vielä 1960-luvulla.

Hurmeella on paljon kirjoja. Kirjoja ja cd-levyjä on tuntuva lisä hänen Porvoon-kadun työhuoneellaan Helsingissä.

Tilanne on ”ihana ja kamala”. Maailman-kirjallisuuden varasto on niin suuri, että aktiivisellakin lukemisella siitä on mandollista saada vain pieni siivu.

”Olennaisen valinta on kaikessa a ja o. Minkä kirjan valitsee, mitä siitä ottaa pääomakseen. Mitä ottaa mukaan telttaretkelle, mistä saa lämmön.”

Sama pätee teatteriesitykseen, musiikkiin.

Hurme valitsee pinosta Randy Newmanin levyn Sail Away. Hienoja biisejä riittää, mutta kuunnellaan God’s Song.

”Mulle bluesbiisit ovat esikuva siitä, miten taideteos pitää koota.”

Ironiaa, mustaa huumoria. Epämiellyttäviä totuuksia niin älykkäästi kerrottuna ettei niitä heti tajua. Isoja asioita avautuu rajallisella määrällä puhetta, kun rivien välit ovat riittävän suuret. Hurmeenkin jutuissa on yleensä vähän askartelemista. Kaikki hyvä vaatii paneutumista.

Ollessaan masentunut Hurme ei pystynyt kuuntelemaan Newmania. Se oli ”liian tujua”. Mutta hän luki. Ainoa mitä hän pystyi tekemään pahimpina päivinä oli lukeminen.

”Ohi mun töittenkin mä rakastan lukemista. Sitä kautta mun työtkin syntyy.”

Hän luki sarjoja, Tšingiz Aitmatovin koko tuotannon, Andrei Platonovin koko tuotannon, Veikko Huovisen kaikki 35 kirjaa. Hän nukahti, ja kun hän heräsi, hän jatkoi lukemista. Neljän kuukauden aikana hän luki sata teosta. Ja teki muistiinpanoja.

”Mä tiesin että jos lukeminen lakkaa, sit mä en selvii.”

Ei ole montaa päivää, jolloin hän ei olisi lukenut suomenruotsalaista kumouksellista Elmer Diktoniusta ja Raamattua.

”Diktonius pitää hereillä. Aleksis Kivestä ei saa mitään selvää, jos ei hallitse Raamattua.”

Hurmeella on yhtä monta Raamattua kuin makuupussia, kuusi.

”Luen Raamattua samalla fiiliksellä kuin Kalevalaa tai Tao Te Chingiä, kylmän viileesti.”

 

Ehkä aisteja onkin enemmän kuin tapana on ajatella. Hurmeella on pitkälle kehittynyt vapauden vaisto.

”Olen ehdottomasti välttänyt sitoutumasta mihinkään, koska ainoo mikä mua huvittaa on mitä mua huvittaa tehdä.”

Jos ottaa kiinnityksen teatteriin, tekeminen muuttuu erilaiseksi. Jopa ”omistuskappaleet” ovat riski; ne syövät muuta pääomaa.

Apurahat ovat vapauden luovuttamista, koska ne merkitsevät sitoutumista kyseiseen projektiin. Niitä hakekoot ”köyhät”, Hurme tulee toimeen tonnilla kuussa, vuokrat mukaan lukien.

”Kyllä mulla on maksamakkaraa jääkaapissa.”

 

Menkäämme siunatuksi lopuksi Helsingin Ylioppilasteatterin perinteisiin Itsenäisyyspäivän juhliin. Ohjelmasta vastaa Juha Hurmeen Nälkäteatteri. Ohjelman lopuksi on musiikkia. Kansanlauluyhtye Duo Hurme esittää rempseitä ralleja ja ruotsalaisia psalmitekstejä, joiden tahdissa voi vaikka tanssia.

Tilaisuus alkaa Aleksis Kiven näytelmällä Kihlaus kuten yhdeksänä edellisenä itsenäisyyspäivänä. Hurme on ohjannut esityksen, hän näyttelee myös pääroolin, Herrojen Eevan. Hänen alastonta ruumistaan verhoaa musta pohjepituinen kapea hame, päässään hänellä on musta pipo.

Eeva on huora, herrojen hyväksikäyttämä.

Näytelmässä Eeva tekee lemmekkään terrori-iskun Kivelle tärkeiden käsityöläis-ten, hiljaisten kollojen maailmaan. Valitettavasti tapahtuma on tuhoon tuomittu. Eeva ei kuulu mihinkään, hänet on pelattu täydelliseen yksinäisyyteen.

”Mä en oo yksinäinen, mut mä ymmärrän Eevaa. Mä tajuun sen jutun.”

Esitys ei voisi olla rujompi. Se on kuin Beckettiä ilman että Kiven tekstiä on muutettu sanaakaan. Ehkä se johtuu Hurmeen hahmosta. Hänen onnistuu nyrjäyttää jotakin paikoiltaan. On kuin olisi peilisalissa; sivilisaation tuho näyttää väistämättömältä.

”Yks älypää kerto, että esitys kertoo Jeesuksesta.”

”Ehkä se kertookin.”

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 03/2012.

Keskustelu