Arvio: Nykykuulija sivuuttaa taistolaispopin jyrkimmät sanoitukset

Poliittinen laululiike nousi 1970-luvulla, huipentui sen puolivälissä ja hiipui vuosikymmenen lopulla.

Skp
Teksti
Herman Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kukaan ei voinut välttyä 1970-luvulla niin sanotulta taistolaispopilta, jossa musiikillinen vetovoima yhdistyi iskeviin sanoituksiin. Jos sitä soitettiin kotona, aikuistuneet lapset pyörittävät todennäköisesti nyt samoja levyjä aamuyön jatkoillaan. Joidenkin selkäkarvat nousevat pystyyn inhosta.

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut aiheesta hienosti rullaavan kulttuuri- ja poliittisen historiikin Toverit herätkää. Poliittinen laululiike Suomessa.

Pieni ryhmä synnytti suuren ilmiön. Kaj Chydenius ja Eero Ojanen sävelsivät. Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola ja Kaisa Korhonen lauloivat Marja-Leena Mikkolan, Matti Rossin ja Pentti Saaritsan tekstejä. Oli toki muitakin. Yhtyeistä loistokkain oli Agit-Prop. Love Records julkaisi levyt.

Poliittisen laululiikkeen taustalla kuuluvat vanha työväenmusiikki, kisällilaulut ja folkin melodisuus ja yhteiskunnallisuus. Dramaattinen laulutapa ei ole sattumaa, sillä keskeiset hahmot vaikuttivat Ylioppilasteatterissa ja perustivat vuonna 1971 KOM-teatterin. Niitä innosti poliittisen teatterin mestari Bertolt Brecht, jolta ovat lähtöisin mahdollisesti parhaat laululyriikat.

Laululiikkeessä osoitettiin solidaarisuutta Vietnamille ja Chilelle, mutta poliittisuus kiteytyi eritoten siinä, että liike oli SKP:n vähemmistöläisten hallussa. Taiteen ja puoluepolitiikan vahva liitto onkin herättänyt eniten kiusallisia kysymyksiä. Nykykuulija sivuuttaa yleensä jyrkimmät sanoitukset ja puhuu vain musiikista, svengaavien lattarirytmien ja stemmalaulun tehosta. Ratkaisu on helppo.