Katastrofimestari Roland Emmerich haluaa tehdä elokuvan homoliikkeen synnystä

Roland Emmerich, 57, on jo neljässä elokuvassaan runnellut Valkoista taloa. Nyt se kaapataan ohjaajan uudessa White House Downissa.

Independence Dayssa räjäytimme Valkoisen talon, koska se oli oiva tapa järkyttää amerikkalaista yleisöä. The Day After Tomorrowissa Valkoisen talon ilmastopolitiikan kritisoiminen kuului juoneen”, Emmerich listaa.

2012 tapahtui osittain sen käytävillä, koska kyseessä oli maailmanluokan katastrofi. Mutta ihan sattumaa tämä on. En vihaa Valkoista taloa”, Emmerich nauraa.

Hän on yksi menestyksekkäimmistä elokuvaohjaajista. Emmerichin elokuvien yhteenlasketut lipputulot ovat lähes kolme miljardia euroa. Hänen suurista tuotannoistaan vain yksi, jättihirviöelokuva Godzilla, on ollut floppi. Siitäkin on 15 vuotta.

Emmerich on hieman kuin Saksan Renny Harlin. Hän jätti kotimaansa, koska siellä ei riittänyt resursseja eikä ymmärrystä.

”Kun olin elokuvakoulussa 1970-luvun lopulla, kaupallisten elokuvien tekijöitä halveksuttiin. En sopinut muottiin. Suositut elokuvat selvästi antoivat yleisölle jotain”, Emmerich sanoo.

”Silloin Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys tulivat Saksassa ensi-iltaan saman vuoden aikana. Ne inspiroivat minua. Tiesin, että haluan tehdä tällaista.”

Ensimmäiset elokuvansa Emmerich teki Saksassa.

”Mutta kun sain ensimmäisen työtarjoukseni Hollywoodista, olin myyty. Ymmärsin Los Angelesia. Se on tärkeää, sillä jotkut eivät koskaan omaksu sitä kodikseen. Ja sain tehdä sellaisia elokuvia kuin olin aina halunnut.”

”Voin olla myös avoimesti homoseksuaali ohjaaja”

Emmerich näyttää ikäistään nuoremmalta. Hänellä on revityt design-farkut ja pikkutakki. Rusketus on moitteeton ja iho kuin elokuvatähdellä. Ohjaaja nauraa paljon ja puhuu rennosti. Hän ei ole turhan tarkka sanoistaan.

Yksi Emmerichin saamista lempinimistä tai leimoista on ”master of disaster”, katastrofien mestari.

”Se on hauska titteli”, ohjaaja sanoo. ”Olen oppinut pitämään siitä.”

Emmerich miettii ja päättää avautua aivan toisesta aiheesta.

”Nyt kun olen master of disaster, voin olla myös avoimesti homoseksuaali ohjaaja. Jos olisin ollut julkihomo aloittaessani, toimittajat olisivat kirjoittaneet minusta aina gay-ohjaajana. Nyt olen ensisijaisesti katastrofien mestari ja saan olla myös homo.”

Kun Emmerich opiskeli elokuvaa, homous ei ollut leima siinä missä halu tehdä kaupallista elokuvaa.

”Silloin Saksassa oli useita julkihomoja ohjaajia, kuten Werner Schroeter, Rosa von Praunheim ja tietysti Fassbinder. En halunnut tehdä homoaiheista elokuvaa, se oli henkilökohtainen elämäni. Oli provokatiivisempaa ihailla amerikkalaista elokuvaa kuin puhua homoudesta.”

Los Angelesiin muutettuaan Emmerich havaitsi, että Hollywoodissa jopa monet studiopomot olivat avoimesti homoseksuaaleja.

”Se avasi silmät”, ohjaaja sanoo. ”Vuosien varrella ymmärsin, että kun menestyy, on hyvä kertoa, kuka on. Jotkut nuoret saattavat olla sitten varmempia itsestään.”

Emmerichillä on suunnitteilla myös homoaiheinen elokuva, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mikä on Emmerich-resepti?

Emmerichin menestyselokuvien tyyli ei ole vain oma valinta. Hänen ensimmäisen jättimenestyksensä Independence Dayn kaava on toistettu monta kertaa.

”Amerikkalaisessa elokuvassa on tietty määrä genrejä. Tuottaja Dean Devlinin kanssa puhuimme aina paljon katastrofielokuvista, koska kumpikin rakastimme tuota lajityyppiä. Kun ryhdyimme kirjoittamaan Independence Dayta, kopioimme katastrofielokuvan formaatin toiseen genreen, avaruusolentojen hyökkäykseen.”

Katastrofielokuvassa seurataan joukkoa ihmisiä, jotka joutuvat pulaan ja ylittämään itsensä rankoissa olosuhteissa.

”Keksimme uuden genren. Koska Independence Day menestyi, sain tehdä elokuvan ilmaston lämpenemisestä, kunhan sijoitin sen katastrofikehykseen.”

Niin syntyi The Day After Tomorrow.

”Kun Harald Kloser ehdotti minulle 2012:n ideaa, sanoin, että en varmasti tee, kohta minulle nauretaan, kun teen vain katastrofijuttuja. Harald sanoi, että minun pitäisi hyväksyä tosiasia, teen ne paremmin kuin kukaan muu. Hyväksyin sen.”

Siinä on Emmerich-resepti.

”Kerron tarinan isolla sydämellä ja annan katsojille toimintaa ja spektaakkelia, jollaista ei ole aiemmin nähty. Näitä elokuvia on hauska tehdä ja hauska katsoa. Synnyin tekemään tällaisia elokuvia.”

2012:n jälkeen Emmerich toteutti erään unelmansa. Anonymous on elokuva, jossa pohditaan, kuka todella kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Anonymouksessa oli brittiläisiä huippunäyttelijöitä Vanessa Redgravesta David Thewlisiin ja Rhys Ifansiin, mutta se floppasi.

”Oli se pettymys. Mutta sain Hollywoodissa kunnioitusta. Moni näyttelijä sanoi, että kas, Emmerich osaa ohjata tuollaistakin.”

White House Down on tyypillistä Emmerichiä. Siinä on suuri uhka, päähenkilöillä perhekuvio ja komeita kuvia.

”Jokainen tulee perheestä, jokaiselle on vanhemmat tai lapsia. Perheasetelmaan samastutaan”, ohjaaja summaa.

Emmerichin elokuvissa on aina huumoria.

”Nauru on osa viihtymistä. Aina huumori ei tule kirjoittajalta. Jamie Foxx lisäsi hahmoonsa paljon pientä komiikkaa.”

Foxx näyttelee presidenttiä, joka on kovasti Barack Obaman kaltainen.

White House Downin käsikirjoitus oli loistava, luin sen yhdeltä istumalta enkä malttanut lopettaa. Toinen inspiraatio oli se, että halusin kuvaaja Anna Foersterin kanssa tehdä maailman parhaimman näköisen toimintaelokuvan.”

Channig Tatum ”tulee valaista oikealla tavalla”

Kuvissa tosiaan näkyy perfektionismi. Elokuvakriitikot eivät ehkä ihaile Emmerichin estetiikkaa, mutta tyyli on omassa sarjassaan virheetön.

”Halusin myös tehdä selväksi, kuinka hyvältä Channing Tatum voi näyttää”, ohjaaja sanoo.

Channing Tatum elokuvassa White House Down. Kuva Sony / The Walt Disney Company Nordic.

Pääsankaria näyttelevä Tatum, 33, on tällä hetkellä Magic Mike -elokuvan miesstrippariroolin jälkeen amerikkalaisen elokuvan suurin seksisymboli.

”Mielestäni Tatum ei ollut aiemmissa elokuvissaan kyllin hyvän näköinen. Kuten kaikki, hänet tulee valaista oikealla ja omalla tavallaan. Teimme sen.”

Tatum näyttelee tyttärensä kanssa Valkoiseen taloon vierailulle tullutta poliisia, josta sattuma tekee sankarin. Hän suojelee presidenttiä ja pari liikkuu hallintorakennuksen käytävillä Die Hard -tyyliin terroristeja pakoillen. Tulitaistelujen lomassa kaahataan presidentin limusiinilla pihalla.

White House Downin lavastusta varten Emmerich sai yksityiskierroksen Valkoisen talon West Wingissä.

”Mutta en pitänyt näkemästäni. Teimme elokuvaan tyylikkäämmät lavasteet. Oikeat sohvat olivat kuin Ikeasta. Aika outoa.”

Kun elokuva oli jo tuotannossa, uutisoitiin toisestakin toimintaleffasta, joka sijoittuu terroristien kaappaamaan Valkoiseen taloon. Olympos on kaatunut ehti elokuvateattereihin ensin, jo keväällä.

”Jos olisin tiennyt siitä, ehkä emme olisi tehneet White House Downia. Mutta se toinen on niin ruma. En ole nähnyt sitä, mutta traileri oli kauhea. Elokuvamme on kalliimpi ja niin paljon paremman näköinen”, Emmerich sanoo.

”Mutta ei tämä ole ideaalitilanne, se täytyy sanoa.”

Tuleva Stonewall-elokuva on henkilökohtaisin

Emmerich kertoo mielellään tulevista elokuvistaan.

Independence Daylle on tekeillä jatko-osa tai muutamia jatko-osia, katsotaan. Olen kuitenkin työstänyt myös useita draamaelokuvia. Happy Birthday Mr. President kertoo Marilyn Monroen ja Kennedyn veljesten suhteista”, ohjaaja kertoo.

Yksi hanke on ylitse muiden, ja siitä tulisi Emmerichin henkilökohtaisin elokuva.

Stonewall on toivottavasti seuraava elokuvani.”

Se kertoo mellakoista, jotka alkoivat ratsiasta newyorkilaiseen homobaariin vuonna 1968.

”Se oli meidän Rosa Parks-hetkemme”, ohjaaja sanoo viitaten afroamerikkalaiseen naiseen, joka virkavaltaa uhmaten ei suostunut luovuttamaan bussissa istumapaikkaansa valkoiselle miehelle vuonna 1965.

”Stonewall on kansalaisoikeuksien virstanpylväs. Olimme aloittaneet käsikirjoituksen laatimisen, kun Barack Obama mainitsi Stonewallin virkaanastujaispuheessaan. Se oli upea hetki.”

Stonewallista tulisi Emmerichin pienimuotoisin elokuva sitten hänen saksalaistuotantojensa.

”Ei sille mitään voi, se on pienen yleisön elokuva.”

Ei katastrofia, siis.

”Mutta onhan siinä mellakka!” Emmerich innostuu ja nauraa.

”Joltain katkeaa kynsi ja toisen avokkaista korko. Mutta tosiasiassa nuo hintit olivat raivokkaita. Yksi syy miksi tarina pitää kertoa elokuvana on se, että maskuliinisemmat tyypit olivat siinä vain sivustakatsojina. Feminiinit homot tappelivat poliisien kanssa.”

Emmerich ihastelee näkyä.

”Siihen asti elettiin noitavainojen aikaa. Sitten muutamat löysäranteiset homot muuttivat kaiken. He ottivat riehumisesta kaiken irti. Se oli niin hienoa.”

”Meidän täytyy opettaa Hollywoodia”

Hollywood ei ole valmis. My Life with Liberace tehtiin Hollywood-rahoituksen ulkopuolella, vaikka siinä näyttelevät Michael Douglas ja Matt Damon.

”Meidän täytyy opettaa Hollywoodia”, Emmerich sanoo.

”Sonyn pomo Amy Pascal piti puheen Los Angelesin Gay and Lesbian Centerissä. Hän sanoi, että elokuvateollisuutta tulisi arvioida kriittisemmin. Televisiosarjoissa, kuten Gleessä ja Will & Gracessa on homohahmoja päähenkilöinä. Elokuvissa ei ole.”

Jos on, tarinat päättyvät edelleen kuolemaan, Emmerich sanoo.

”Esimerkiksi Brokeback Mountain, Milk ja Boys Don’t Cry. Aina kuolema.”

Sonylle viimeisimmät elokuvansa tehnyt Emmerich palaa Amy Pascalin puheeseen.

”Amy kertoi, että kun me olimme nuoria, mustat roolihahmot olivat aina ennen kaikkea mustia. Harry Belafonten näyttelemä hahmo oli leimallisesti afroamerikkalainen. Kun tein Independence Dayn, sillä ei enää ollut väliä, että Will Smith on musta. Se ei merkinnyt mitään erityistä. Hän oli yksinkertaisesti sankari.”

Tämän rajan Emmerich haluaa ylittää omissa elokuvissaan.

”On pakko sanoa, että vaikka olen gay, en ollut edes ajatellut tätä ennen kuin muutama vuosi sitten”, ohjaaja sanoo.

”Lupaan, että Independence Day -jatko-osassa on varmasti yksi homoseksuaali päähenkilö.”

”En ota edes elämää vakavasti”

Todellisten aiheiden yhdistäminen ohjaajan maailmaan ei ole välttämättä helppoa. Emmerichin parhaat elokuvat ovat kuin hullua oopperaa. Vaikka tarinoissa maapallo tuhoutuu ja miljoonat kärsivät, niitä ei voi ottaa kovin vakavasti, ja juuri asenteessa on elokuvien menestyksen salaisuus.

Ohjaaja myöntää, ettei ota elokuviaan vakavasti.

”En voi. En ota edes elämää vakavasti”, Emmerich sanoo.

”Miten tämän planeetan voisi ottaa vakavasti? Jos ulkoavaruuden olennot tosiaan saapuisivat, eivät he yrittäisi tätä planeettaa varastaa. Heille riittäisi yksi vilkaisu. He toteaisivat ihmisten olevan hulluja ja lähtisivät lipettiin.”