Kari Väänäsen kotiinpaluu

Kulttuuri 2.1.2008 08:22

Näyttelijä Kari Väänänen löysi Kemijärveltä lapsuuden onnelan. Vielä pitäisi pelastaa sellutehdas.
kari väänänen

Teksti Petri Pöntinen
Kuva Kaisa Rautaheimo
(SK 51-52/2007)

(pdf)

Kävely näyttää hidastetulta filmiltä. Kari Väänänen lähestyy lentoaseman aulakahvilaa. Maiskauttaa kuivaa suutaan; Linnan juhlissa meni myöhään. Vihreän maiharin alla pilkottaa musta pikkutakki, jalassa farkut ja retkikengät.

Suomi heräilee itsenäisyyspäivän jälkeiseen perjantaihin.

Näyttelijä-ohjaaja on matkalla Kemijärvelle. Siellä häntä odottaa diplomaattiohjelma: kahden kirjan julkistus, nimikirjoituksia kirjakaupassa, lauluesitys yrittäjäillassa, puhe kansalaisjuhlassa ja yllätysnumero ravintolassa.

Finnairin aamulento Helsingistä Rovaniemelle on pian lähdössä. Väänänen ostaa jaloviinasnapsin, kumoaa sen tyhjäksi. Koneessa hän valitsee tyhjän penkkirivin ja sulkee silmät.

Mies on unessa, kun pyörät irtoavat maasta.

Napapiirin kaamos on tiheä auton valokiilassa. Takapenkillä Väänänen taittaa takista tyynyn.

Hän alkaa monologin, jonka on käynyt läpi lukemattomia kertoja. Lokakuun 25. päivän aamuna tuli uutinen Kemijärven sellutehtaan lopetuksesta.

”Ihmiset alkoivat soittaa Kemijärveltä ja minä niille Tampereelta. Sanoin, että älkää lannistuko, jumalauta, nyt ei mennä polville! Ihmiset itki puhelimessa.”

”Just kun kunnan talous oli tasapainossa, oli avoimia työpaikkoja, tulee niskalaukaus-Karvinen, paikkaa entisen kaverinsa mokia. Se Härmälä hukkasi kuusi miljardia Amerikkaan, ammattitaidoton tunari!”

Tepsan Heikki, mun lapsuudenkaveri, on ollut linjalla töissä 35 vuotta. Jätkä on kantanut vastuuta, ollut pätevä, sitoutunut, mutta kolme vuotta ennen eläkeikää lyödään kortit, että painu vittuun. Tämäkö on oikeudenmukaisuutta?”

”Jos mä pystyn auttamaan, teen kaikkeni. Pahinta on hiljaisuus.”

Valo kajastaa idässä, tehdaskaupunki lähestyy. Väänäsen kännykkä pirahtaa. Kustantaja soittaa.

”Mä olen nukkunut kaksi tuntia Linnan juhlien jälkeen. Olen väsynyt ja levoton. En ole päissäni, mutta sekaisin mä olen.”

Muovinen joulukuusi tuikkii kaupungintalon aulassa.

Kaupunginjohtaja Timo E Korva kättelee Väänäsen, kustantaja Matti Kaarlejärvi laittaa kouraan ison kahvikupin. Valtuustosalissa istuu virkamiehiä, kulttuuriväkeä ja toimittajia.

Väänäsen ohjaama tv-sarja Taivaan tulet oli menestys. Se sijoittuu Kemijärvelle. Nyt tv-sarjasta on toimitettu romaani. Tänään 9 000 asukkaan pikkukaupungista julkaistaan myös kuvakirja. Kaupunginjohtaja ehdotti Väänästä sen kirjoittajaksi.

Satelee kehuja. Sitten on ohjaajan puheenvuoro.

”Jos tehdas loppuu ja Taivaan tulet loppuu, niin kylä tyhjenee? Ehei. Laitetaan Pohjoismaiden suurimmat elokuvastudiot tehtaan tiloihin! Kuulostaa järjettömältä ajatukselta. Niin se on. Mutta jos ei ole isoja unelmia, mitä me voitetaan?”

Ohjaajan kädet vispaavat ympyrää.

”Itä-Lappi ei ole pussinperä! Tämä on portti Luoteis-Venäjälle, kahden miljoonan asukkaan talousalueelle. Tämä on keskellä kalottia.”

Lopuksi haastattelu Lapin radioon, sitten Väänänen tallustaa kukkapuska kädessä kohti hotelli Kemijärveä, siellä on vakiohuone. Tihkusade himmentää Vapaudenkadun jouluvalot.
Valkoisesta pakettiautosta töötätään. Ohjaaja tunnistaa kuskin, nostaa kättä.

Täällä ollaan taas.

Kantokasa oli merirosvolaiva, ja Kari oli laivan kapteeni. Hän konttasi nelinkontin, kuvitteli itsensä sudeksi. Hän temusi hiekkamontuilla, kiipesi puissa, hiihti erämaissa, veti venettä jokea ylös. Hän oppi itsenäiseksi, selviytyjäksi.

Kari Väänänen asui Elina-mummin ja Heikki-ukin luona Kemijärvelle Tohmon kylässä. Mummi opetti koululla, ukki oli tie- ja vesihallinnon kamreeri.

Suuret jätkäsavotat olivat kairassa ohi, mutta puu huilasi Kemijokea alas. Nuorimies kävi katsomassa, miten pyräksiä, tukkilauttoja, uitettiin uudelle selluloosatehtaalle. Pakkasilla savupatsaat purkautuivat kuin tulivuoret.

Hän lähti kaupungista 1968.

Kuopiossa hintelä teini pakeni yksinäisyyttä uimaseuran harjoituksiin. Koulussa hän pääsi katsomaan Savonmuan Hilman harjoituksia. Teatterin lumo huimasi, kolmeen yöhän hän ei nukkunut. Uinti jäi.

Väänänen pääsi ensiyrityksellä teatterikorkeakouluun 1973. Taas oli lupa leikkiä, mutta hän tajusi, että ei osaa näytellä. Hän oli pelokas, ahdistunut, kirjoitti johtajalle erokirjeen. Mutta ei koskaan postittanut sitä.

Pian elämä oli teatteria, ja teatteri elämä. Oli kiire päteä, tulla rakastetuksi. Kari tunnettiin Vänänä, tulisena baarikärpäsenä. Naiset vaihtuivat, liittoja rikkoontui. Hän pääsi Kaurismäen-veljesten elokuviin, kierrettiin ja näyteltiin tien päällä pää sumussa.

Kemijärvi oli zero, hävinnyt kartalta.

Kirjakauppias pyörähtää hotellin alussa. Missä ohjaaja on? Kauppa kuhisee väkeä.

Väänänen astuu ulos, sytyttää sikarin ja kyykistyy rauhassa kurkkupurkin viereen. Kaksi naista pysähtyy. Toinen kysyy, onko baari auki. Toinen ottaa ohjaajasta valokuvan.

”Kahdelta se aukeaa. Mutta ei siellä ole enää seurapiiriä, kun ei saa polttaa. Ukot käärivät paperossia yksin mökeissään, syrjäytyvät. Perkele, heti alan saarnata!”

Ohjaaja lampsii Vapaudenkatua kirjakauppaan ja asettuu pöydän taakse. Toppatakit kahisevat, digikamerat välähtävät.

Vanha mies kailottaa: ”Vähän näyin filimissä!”

”Olithan sinä useissa kuvissa.”

”Kato, minä ostan kirjan itelle ja pojalle joululahjaksi!”

Väänänen sutaisee nimen, ojentaa kirjat.

”Että oikein kaksin kappalein. Me ollaan vanhoja tuttuja.”

Kaksi nuorta naista tulee juttusille. He järjestävät yönjunan paluun kunniaksi kansanjuhlaa. Väänänen halutaan ensimmäisen junan konduktööriksi. Kaksi poikaa pyytää Kemijärven kuuluisuutta lukion jouluelokuvaan. Ohjaaja nyökkäilee. Sopii, sopii.

Hälinä hiljenee. Väänänen nousee tuolilta, oikaisee lattialle hyllyjen väliin ja vääntää selkärankaa. Rutinaa ja irvistys.

Selkä on jumissa.

Vieressä hymyilee vanhempi herrasmies. Voi niitä taiteilijoita.

Raamikas mies kuiskuttaa kulttuurikeskuksen lavan takana verhojen suojassa.

”Saa nähdä miten Vänä jaksaa. Ei ihminen ole kone.”

Trukkikuski Heikki Tepsalla on vapaapäivä sellutehtaalta. Hän tuijottaa lapsuudenystäväänsä. Väänänen on harjoittelemassa laulua yrittäjäiltaa varten.

”Mutta se on varmaa, että se rauhoittuu. Mulla on ajokoira. Met menemme mettälle.”

Väänänen istuu baarijakkaralla. Huuliharppu aloittaa kaihoisasti. Risupartainen raspikurkku yhtyy säveleen, vispaa vasemmalla kädellä ilmaa, silmät kiinni.

Ois jospa vielä pääsisin kotikaupunkiini takaisin…

Laulu keskeytyy.

”Tämä menee valssiksi, tyttöystävät! Mieluummin bluesia. Otetaan vielä.”

Karhea ääni täyttää salin.

Ois jospa vielä pääsisin kotikaupunkiini takaisin, siellä kanssa parhaan kaverin kotikatua kulkisin. Otettaisiin pari pitkää, lyötäis bilistä…

Väänänen palasi.

Oli syksy 2001. Kemijärven työväentalolla juhlittiin. Pikkutunneilla Väänänen lauloi Bob Dylania serkkunsa Tapanin viisikymppisillä. Serkun Old Fellows-yhtye säesti.

Järvien saartama pikkukaupunki odotti tainnuttavaa iskua. Siltä Väänäsestä tuntui. Kemijärveläiset olivat peloissaan ja allapäin. Huhuttiin Salcompin, laturitehtaan irtisanomisista, supistiin tuotannon siirtämisestä Kiinaan. Tuhansia oli lähtenyt, satoja työpaikkoja kadonnut lamavuosina.

Äkkiä muistot kaatuivat syliin, Tohmon onnela.

Mitä minä voisin tehdä?

Juhlien jälkeen ajatus jäi hautumaan. Hän oli nyt maan eturivin näyttelijöitä, suurten roolien mies, rauhoittunut, sinut itsensä kanssa. Ja rakastunut Terhiin, tulevaan vaimoonsa. Hän eli aistit ja vaistot auki kuin lapsuuden leikkipaikoilla.

Tammikuussa 2002 ryöpsähti. Väänänen makasi sängyssä ja katseli uusiseelantilaista koirasarjaa White Fang. Syrjäseutukylässä koira pelasti ihmisiä pulasta.

Äkkiä hän pomppasi sängystä, ravasi kelteisillään asunnossa ja hoki Terhille: nyt meidän elämä muuttuu! Kymmenessä minuutissa hän selitti televisiosarjan valmiin juonen. Se tapahtuu Kemijärvellä, Lapin vuodenajat, päähenkilö, naispoliisi, palaa etelästä kotiseudulleen, etsii yhteyttä isäänsä ja törmää arktiseen äijäkulttuuriin.

Täällä on elämää, täällä voi elää.

Sen hän halusi kertoa.

Soitto Yleisradioon ja Kemijärven kaupunginjohtajalle. Ideaa ei vastustettu. Väänänen alkoi työstää käsikirjoitusta Timo Parvelan kanssa. Syyskuussa 2003 pahimmat pelot toteutuivat; Salcompin koko tehdas suljettiin. Yli 200 kemijärveläiselle lyötiin lopputili käteen.

Väänänen olisi halunnut jo kuvata, mutta Yle jauhoi päätöksiä hitaasti. Kun kuvaukset alkoivat syksyllä 2005, perhe muutti vuodeksi Kemijärvelle.

Nyt heitä oli kolme. Kari, Terhi ja yksivuotias Oula-poika.

Kourallinen ihmisiä hytisee Taivaan tulien aukiolla. Kansalaisliikkeen johtaja yrittää huudattaa joukkoa. Vesi litisee kengissä, tuuli nujuttaa koristeltuja joulukuusia. Kari Väänästä on odotettu, yrittäjien ilta on venynyt.

Ohjaaja astuu esiin. Hän kertoo, että Linnan juhlissa Helsingissä piispatkin puhuivat sellutehtaasta.

”Vaikka kylää on lyöty lekalla päähän, ei ole hätää, jos mieliala pysyy näin taistelevana. Kemijärvi on kartalla ihmisten mielessä, pidetään se siellä!”

Kansanjuhla päättyy taivaalle ammuttuihin revontuliin, ilotulitukseen. Vaalea partasuu tarttuu Väänästä hihasta torilla. Karaoken MM-kisoja haetaan Kemijärvelle, apu olisi tarpeen. Ohjaaja nostaa käden pystyyn, hyvä idea mutta ei nyt.

Viisikon pubissa kannetaan oluet pöytään. Väänänen päättää, että illan yllätys, lauluesitys Kievarissa, jää väliin. Väsymys vyöryy päälle.

”Mä haluan tarjota sulle konjakin, Väänänen!”

Pertti, entinen painija, kurottaa pöytien yli.

”Jos tuo ukko saa meidät vielä pystyyn, minä lähen lipunkantajaksi.”

”Älä nyt mesoa, ettei kaadu kaljat!”

Väänänen heltyy. Kaikille konjakit, illan viimeiset.

Pyry peittää Kemijärven mustan jään. Kari Väänänen seisoo pumppuaseman rannassa. Sellutehtaan savut katoavat harmaaseen myteröön. Vielä 223 työntekijän tehdas toimii: 110 tukkirekallista puuta sisään, 690 tonnia sellua ulos vuorokaudessa.

Lauantaiaamun Väänänen on etsinyt unelmaa, asuntoa.

Talon on oltava järven rannalla, ehdottomasti. Mieluiten hirrestä, suurella tontilla, savusauna ja aitta. Sivussa keskustasta, paikassa, josta Oula pääsee seikkailemaan.

Väänänen kiintyi kuvausvuoden aikana lapsuuden kultamaahan.

Aluksi hän oli se etelän filmimies, pian pelkkä Väänänen. Hän ymmärsi, että ammatti ei mittaa ihmisen arvoa kairassa. Tarinankertojat, kuoliaaksi naurattajat, ovat kuninkaita. Ja karaokelaulajat, parhaat tulkitsijat. Väänänen lauloi iltaisin Lapin kesää, vaimon kanssa Saku Sammakkoa.

Hän kulki kalassa, kiersi katsomassa erotusta, kävi metsällä. Hän tapasi parhaat kaverit 40 vuoden jälkeen. Miehet istuivat tulilla, paistoivat makkaraa, ottivat viinaa. Ja itkivät.

Vuosi hujahti. Taivaan tulia kuvattiin kymmenen päivän putkissa. Väänänen ohjasi, vaimo maskeerasi. Syyskuussa 2006 he kävivät Kemijärveltä Tampereella. Taivaan tulista oli kuvaamatta enää yksi jakso. Sitten takaisin etelään. Sieltä oli hankittu uusi asunto.

Autossa, keskellä Hämeenkatua, Terhi purskahti itkuun. Hän halusi pysyvästi pohjoiseen. Väänänen oli ajaa bussin perään, vedet tulvivat silmäkulmista. He olivat jakaneet yhteisen haaveen puhumatta siitä.

Met lähdemme kotiin.

Väänänen kirjoitti Taivaan tuliin jatko-osia. Perhe alkoi laskea kuukausia paluuseen.

”Onko tämä katastrofi?”

Kari Väänänen oli Tampereella, kun tieto sellutehtaan lakkautuksessa tuli lokakuun lopussa. Hän soitti kaupunginjohtajalle. Korva vakuutti, että tehtaan lakkautus ei olisi katastrofi, vaikka vaikeuksia se tietäisi.

Väänäset katsoivat toisiaan, nyökkäsivät. Muuttopäätöstä ei peruta.

Terhi-vaimo halusi perustaa kauneushoitolan ja hankkia islanninhevosia. Kari suunnitteli kunnan kanssa elokuvayhtiötä. Hän tekisi historiallisia elokuvia, televisiosarjoja, dokumentteja, lastenohjelmia. Kemijärveä myytäisiin turisteille ja ammattilaisille.

Tuttu taksi-isäntä ottaisi rengiksi, jos leipä uhkaisi loppua.

Neljä päivää lopetusuutisen jälkeen Väänänen oli sattumalta tulossa Kemijärvelle. Hän istui Viisikossa Heikki Tepsan ja sellun pääluottamusmiehen kanssa. Stora Enson uutta toimitusjohtajaa odotettiin tehtaalle.

Heillä oli vuorokausi aikaa.

Olutlasin ääressä Väänänen keksi: siltakapina. He alkoivat soittaa joka puolelle, päättäjille, naisyrittäjille, eläkeläisille, urheiluseuroille.

Aamulla sillalla osoitti mieltään 500 kemijärveläistä.

Väänänen tempautui matkasaarnaajaksi. Hän pelkäsi paniikkireaktiota, perheiden äkillistä poismuuttoa. Salcompin muistivat vielä kaikki.

Väänänen kuunteli kemijärveläisiä, ja häntä kuunneltiin etelässä. Missä hän liikkui, siellä hän markkinoi suuria hankkeita, suuria unelmia. Kemijärven elokuvastudioita, Suomun lentomäkeä, Soklin kaivosta, Muurmanskin junayhteyttä.

Pitää olla jotain, mitä odottaa. Edes toivoa.

Lumi kuorruttaa Tohmon kylää. Väänäsen ääni herkistyy pimeässä autossa. Tuolla hän asui pikkupoikana, tuossa on mummin koulu, tuossa taas ukin työpaikka.

Nyt Tohmossa asuu Kyösti. Isä.

Tänään on isän, 75, ja pojan, 54, pikkujoulu.

Poika houkutteli isän muuttamaan Oulusta Kemijärvelle. Kohta he saavat asua lähekkäin.
Ja Oulalla on ukki.

Kyösti Väänänen tulee vastaan kravatti kaulassa, puvuntakki päällä. Hän on se kirjakaupan hymyilevä herrasmies.

Rivitalon olohuoneessa on kehystetty muistokuva vaimosta, alla pieni sydänkynttilä. Pöydällä on nippu vanhoja valokuvia. Vaimon kanssa Inarissa. Mökillä, kalassa.

”Vähän on ollut viime aikoina itku silmässä. 33 vuotta oli se mökki.”

Isä sytyttää tupakan, poika sikarin pienessä huoneessa. Ikkunassa loistaa punainen joulutähti. Isä näyttää pojalle kuvia valkoisiin puetusta lapsesta.

”Tuommoinen kilmu olet ollut pienenä. Sama virne sulla on tänäkin päivänä.”

”Olin yhtä lihava kuin nyt.”

”Tyytyväisen näköinen sinä olit silloin.”

Kari Väänänen syntyi 1953 Ivalossa. Rajavartijan poikaa kutsuttiin pikkuvänrikiksi. Perhe asui hatarassa lautamökissä, jossa vesi jäätyi öisin. Esikoinen sairastui vatsankalvontulehdukseen. Hän oli kuolla lääkärien käsiin Rovaniemellä.

Pojan sairastelu velkaannutti isän. Hän erosi rajavartiostosta ja ryhtyi suuremman tilin toivossa kaupparatsuksi. Tuli avioero. Pikkuveli jäi äidille, Kari isälle. Viisivuotias ei voinut kulkea isän matkassa. Karin oli muutettava Kemijärvelle, isovanhempien kasvatettavaksi.

Isä ja poika tumppaavat savukkeet. Kyösti Väänänen pyytää seuraamaan olohuoneeseen. Hän kattaa kahvikupit, laittaa piparit pöytään ja käy kaapilla.

Konjakkipullo narahtaa auki.

Sunnuntai on säkkipimeä.

Väänänen mumisee Kemijärvi-hotellin kabinetissa. Opettelee vuorosanoja paikallisen lukion jouluelokuvaan Joulupukki the leffa 2.

Oppilas Kai Kotajärvi asentaa videokameran valmiiksi. Juonen voi paljastaa: idiootti tiedemies on kaapannut joulupukin varastaakseen joulun. Väänäselle on varattu rooli kylän julkkiksena. Hän siirtää tarinan kohtauksesta toiseen.

Näyttelijä istuutuu pöydän taakse.

Kamera käy.

Väänänen, filmialan veteraani, hän aloittaa. Tahtoisin nyt tehdä teille kaikille tiettäväksi, millaista roskaa tämä elokuva on! Siis esimerkiksi. Miksi ihmeessä joulupukin tietokone ei hälyttänyt siihen jälkimmäiseen puhelimeen.

Pätkä on purkissa varttitunnissa. Vielä palaveri kunnan matkailusihteerin kanssa, sitten Väänänen kuittaa hotellin. Viisikko on kiinni, lähtöolut juodaan Wanhassa Myllyssä, karaokebaarissa. Väänänen tilaa kyytipojaksi jaloviinasnapsin ja istahtaa pöytään. Katse kiertää tyhjää ravintolaa.

Raskas reissu mutta keveä mieli.

Maaliskuussa hän on lopullisesti täällä.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.