Jussi Parviainen Hän-henkilökuvassa: ”Pidän totuuden rajalla kiikkumisesta”

Kulttuuri 20.9.2011 11:19

Periksiantamaton ohjaaja-näyttelijä on 1980-luvulta asti rakentanut elämästään levotonta draamaa.

Jussi Parviainen Kuvat Kaisa Rautaheimo.

SK

Jussi Parviainen esittää Jussi Parviaista ohjaamassaan elokuvassa Yksinteoin kaksi, mikä on mutkikkaampi rooli kuin luulisi.

Avioeron ja mielen järkkymisen tosipohjaisessa tutkielmassa nähdään kaksi Parviaista. Vaaleampi haluaa olla kiltti perheenisä. On myös kiilusilmäinen ja mustapartainen ”musta minä” täynnä loukattua ärripurrienergiaa. Mustan minän ylpeät monologit ovat tajunnanvirtamaisen elokuvan kohokohtia.

”Mun lahjakkuutta te ette vie koskaan”, yksinäinen mustaparta julistaa jaksossa, jossa menettää eron takia asuntonsa Helsingin Tehtaankadulla.

”Mä kirjoitan aina vain parempia näytelmiä, aina vaan parempia kirjoja… Minä tulen ja toimin täällä sen takia, vaikka kuinka vähäksi muuttuen, että tulisi jotain, joka on sen takia suurempaa!”

Parta puuttuu ja hiukset ovat hiekanväriset, kun Jussi Parviainen saapuu hotellin ravintolaan nykyisestä kodistaan Käpylän kaupunginosassa. Paikalle tuli siis miehen mukavampi minä.

Hän on hetki sitten herännyt puolille päivin venyneestä unestaan. Edellisenä yönä meni aamukolmeen vanhoja Marlon Brandon elokuvia katsellessa.

”Brandolla on ihmeellinen kyky rakentaa hahmon psykologiikka, kuinka se toimii eri tilanteissa”, Parviainen sanoo. ”Aina täytyy luoda tosioleva henkilö. Sitten kun siitä luopuu, niin se tosiaan jää olemaan, muuallekin kuin elokuvaan.”

Parviainen ei ole niinkään Suomen Brando kuin kotimainen vastine Dennis Hopperille, ohjaaja-näyttelijälle, joka oli mestari tulkitsemaan nyrjähtäneitä mielentiloja. Easy Riderin tekijää juhlittiin nuorena nerona ja kavahdettiin myöhemmin vanhan vastakulttuurin itsetuhoisena raakkina. Silti Hopper palasi monesti hakoteiltä huipulle ja teki huonoista kokemuksistaan hyvää näyttelemistä.

Parviaisessa on jotain samaa. Välillä näyttää todella pahalta, mutta kriiseissä piilee comebackin siemen.

Ennen Yksinteoin kahta oli Pekka Lehdon ohjaama kokoillan dokumentti Yksinteoin (1990), pelkistetty sarja avovaimonsa Sanna-Kaisa Palon jättämän Parviaisen surullisia ja raivoisia tilityksiä. Katkera mies muistutti vuoroin jyrkkää profeettaa ja isoa lasta.

Elokuva ei tarjonnut ihmisenä kasvamisen kaarta, mutta Parviaisen uho sisälsi viisauden välähdyksiä. Kyse ei ollut vain julkisuudesta julkisuuden päälle, kun hän pohti vimmaisesti, onko absoluuttista moraalia, joka ei vaihtelisi olosuhteiden ja kulttuurin mukaan.

Uusi puoliso, uusi erokuva. Yksinteoin kaksi alkaa kuin tosi-tv-sarja Rysän päältä: tv-sketsien kuvaamista varten Parviaisen autoon asennettu piilokamera paljastaa puolison salasuhteen. Nelivuotinen avioliitto astrologi Satu Ruotsalaisen kanssa päättyy eroon, josta ei puutu huoltajuuskiistoja eikä lehtien palstoille leviävää väittelyä.

Ex-vaimon eräs haastattelu antoi yllykkeen Yksinteoin kahden tekemiselle.

”Satu Ruotsalainen kertoi löytäneensä toisen miehen ja olevansa onnellinen. ’Sallin Jussin tehdä tästä elokuvan.’ Se lause vitutti mua”, Parviainen sanoo.

Yksinteoin kaksi ei kerro, oliko liitossa muitakin ongelmia kuin uskottomuus. Ei kerro Parviainenkaan. ”En lähde sitä psykopatologiaa avaamaan sen enemmän.”

Jussi Parviainen

Jussi Parviainen on ainakin julkisuuden henkilönä vastakohdista kasattu.

Äärimmäisyyksiä hakeva dramaturgi on myös kristitty saarnaaja ja yritysmaailmassa liikkuva luennoitsija, jonka motto kuuluu: ”Toinen on ensimmäinen.” Facebookin Auta auttajaa -sivullaan hän pyytää tukea sotien ja katastrofien uhreille.

Lähimmäisenrakkauden kääntöpuoli näkyy ja kuuluu Yksinteoin-elokuvissa, kun Parviainen solvaa kilpakosijoitaan pirullisen ilkeästi. Onko kyse samasta henkilöstä?

”Toinen on ensimmäinen, mutta sitten on frustroituneen ihmisen ajatusmaailma”, Parviainen hahmottelee.

”Koetan kuvata itseni järjiltäni tai siis frustroituneena niin vahvasti, ettei sillä ole… sen puheet on sen puheita. Taas minä sitten henkilönä, joka olen sen elokuvan takana, ajattelen omista sanomisistani toisin.”

Aika monimutkaista, eikä tässä kaikki. Vaikka Parviainen tekee turhaumistaan taidetta, hän myös haluaa oikaista muutamat myytit hurjuudestaan. Yksinteoin kaksi korostaa, että erohaastatteluista syntynyt kuva Parviaisesta vaimonhakkaajana on väärä.

Parviaisen mukaan huono julkisuus pilasi hänen elinkeinonsa luennoitsijana. Viranomaiset eivät löytäneet lehtijutuista kunnianloukkausta.

”En saanut oikeutta, kun tein tutkintapyynnön väittämästä, että avioliitto päättyi väkivaltaan. Syyttäjät sanovat, että oli hyvät syyt pelätä väkivaltaa. Se on kuitenkin eri asia.”

Osa Parviaisen vaarallisesta maineesta on itse teatterin lavalla aiheutettua.

Kuhmossa kasvaneen Parviaisen 1980-luvulla kirjoittamien näytelmien sankari Juska Paarma oli Parviaisen alter ego, maalta muuttanut kulttuurielämän tulokas, jonka elämä oli sekoitus uskontoa, bodausta ja tolkuttomia miehisiä suorituspaineita.

Menestysnäytelmien sarja alkoi Leena Havukaisen ohjaamalla Ylioppilasteatterin komedialla Diletantti (1983). Henkilöt olivat ironinen joukko nuoren Parviaisen tuttavia ja esikuvia: Arto Melleristä vääntyi ”Revall”, Hannu Salamasta ”Lieska” ja Jouko Turkasta ”Rokka”.

Varsinainen läpimurto oli Ryhmäteatterin Jumalan rakastaja (1984), jonka Arto af Hällström ohjasi. Jumalan tai ainakin MichelangelonDaavid-patsaan kaltaiseksi itseään trimmannutta Juskaa näytteli Kari Väänänen. Parviainen esitti liudan miessivuosia homoseksuaalisesta muotisuunnittelijasta vannoutuneeseen kehonrakentajaan.

Myös Jumalan rakastajan jatko-osaa Valtakuntaa tehtiin ensin Ryhmäteatteriin. Harjoitukset katkesivat, kun Parviainen haukkui Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa ryhmisläiset laiskureiksi.

”Jotenkin olin niin ahkerasti tehnyt, niin hirveällä työllä, että työnteko oli liian hidasta mun mielestä”, Parviainen taustoittaa kovia sanojaan.

Lopulta Valtakunnan ensi-ilta oli Intimiteatterin näyttämöllä 1985, ohjaajana Antti-Einari Halonen. Nyt Parviainen esitti itse murhamieheksi ajautunutta Juskaa.

Samaan aikaan näyttelijästä tuli kansansuosikki Mainos-tv:n Yökyöpeli-sarjan sketsien tähtenä. Seura-lehden viikottaisessa yleisöäänestyksessä hänet noteerattiin maan suosituimmaksi suomalaiseksi, jolla oli enemmän kannattajia kuin Keke Rosbergilla ja Mauno Koivistolla.

Juska Paarman tarina jatkui Juha Rosman elokuvassa Harmagedon (1986). Paarma-Parviainen vaelsi elävänä kuolleena ja teloitti lähimmäisiään haulikolla. Maalitauluiksi joutuivat myös Ryhmäteatterin tähdet Väänänen ja Kari Heiskanen.

Muistelmia, sepitettä ja filosofiaa sekoittaneessa Parviaisen kirjassa Hybris (WSOY 2004) Paarma kummitteli näytelmistä irtautuneena itsenäisenä oliona, jonka kanssa dramaturgilla oli intiimi suhde.

Teos teokselta hullumpi Paarma sekoittui yleisön ja median käsityksissä Parviaiseen, mitä tämä ehkä halusikin.

”Pidän totuuden rajalla kiikkumisesta”, hän myöntää.

”Se ruokkii niin paljon mielikuvia, jotka saavat vahvistusta siitä, että on olemassa liki tämänkaltainen oikea ihminen.”

Yksinteoin kahdessa muutkin kuin Parviainen venyttävät toden ja fiktion rajoja. Lapinlahden mielisairaalaan sijoittuvassa osuudessa Parviaista hoitaa Annika Sirénin esittämä psykiatri. Kun psykiatri alkaa itku kurkussa muistella kokemuksiaan väkivaltaisessa parisuhteessa, Sirén purkaa selvästi omia tuntojaan roolihahmon suulla.

Tämä tuo mieleen Parviaisen kauden Teatterikorkeakoulun opettajana 1980-luvulla. Oppilasnäytelmien esiintyjät joutuivat usein kertomaan yleisölle itsestään ja muistoistaan.

”Mistään muusta ei voi oikeastaan puhua kuin omista kokemuksistaan”, Parviainen väittää.

”Siinä on ihan tarpeeksi työtä, kun niitä omia kokemuksiaan ventiloi edestakaisin ja selvittää, mikä niissä on luuloa, kuvittelemista, väärin muistamista ja tahtomista, että asiat ovat tietyllä tavalla. Opetin teatterikoulussa nimenomaan havaitsemista ja havaintojen tekemistä. Se oli tärkeintä.”

Parviainen kouli tulevia teatterintekijöitä omintakeisesti. Opettaja ja oppilaat hakivat suuria tunnetiloja ankarilla fyysisillä harjoitteilla ja muodostivat tiiviin ryhmän.

Ohjaaja Esa Kirkkopellon Nuori kaarti -kirjan (Like 2007) mukaan opetuksen ihanteeksi nostettiin lahkolaisuus. Parviainen oli nuoruudessaan liikkunut teatteria kaihtavien Jehovan todistajien joukossa.

1980-luvun lopulla hän menetti paikkansa Teatterikorkeakoulun johtotehtävissä. Jumalan teatteri -oppilasryhmän aggressiivisesta Oulun performanssista noussut kohu lisäsi painetta laitoksen normalisoimiseen.

Oppilaitaan puolustanut Parviainen sai lähteä. Hän jäi paitsioon myös näytelmäkirjailijana.

”Kysymys on siitä, että ei annettu tehdä”, hän muistaa.

”Aika vaikea on lunastaa lupauksia Jumalan rakastajan ja Valtakunnan jälkeen, jos ei saa tehdä teatteria. Tarjosin Kansallisteatteriin näytelmää. Minulta kysyttiin dialoginäytettä, että osaanko kirjoittaa. Toimitin näytteen, ja se ei kelvannut. Ihan sellaista tylyttämistä.”

Hybris-kirjassaan Parviainen käy läpi koulun kriisivaihetta ja syntipukin asemaansa erikoisesta, etäännytetystä näkökulmasta. Hän on tarinan päähenkilö, mutta nimettömäksi jäävä kertoja on joku toinen dramaturgian opettaja.

”Minämuodossa aiheesta olisi mahdotonta kirjoittaa”, Parviainen sanoo.

”Turkka varmaan kirjoittaa tuosta jotain, en tiedä mitä.”

Teatterikorkeakoulun entinen rehtori Turkka ja hänen tukijansa Parviainen eivät nykyisin pidä yhteyttä.

”Ei meillä koskaan ole ollut mitään muuta kontaktia kuin työkontakti. Paasikiven-Kekkosen linjaksi me kutsuttiin sitä. Se oli kuin kokoomusta ja maalaisliittoa yhdistävä henkilösuhde.”

Parviaisella riittää puhuttavaa muustakin kuin itsestään, varsinkin talouden ja politiikan ilmiöistä.

”Mua kiinnostaa tämän ajan idiotismi”, Parviainen sanoo.

”Pyöritään maailmassa niin kuin mitään loppua ei olisi millekään olemassa. Ei tajuta euron romahduksen merkkejä, vaikka se on joka päivä televisiossa. On tullut sallitun typeryyden aika. Koskaan ennen ei ole ollut sellaista, että järjestelmä on typerämpi kuin typerin siihen kuuluva ihminen.”

”Finanssikriisissä katosi rahaa. Missä se on? Caymansaarilla. Ne, jotka tienaavat, eivät pistä rahaa uudestaan kiertoon”, Parviainen väittää.

Ehkä nämä pointit kajahtelisivat eduskunnan istunnoissa, jos pienen Suomen Työväenpuolueen sitoutumaton ehdokas Parviainen olisi valittu kansanedustajaksi.

”Oli jännää katsoa, mikä se noteeraus olisi”, Parviainen selittää ehdolle asettumistaan.

Ilman kampanjointia saavutettu noteeraus: 457 ääntä Helsingin vaalipiirissä. On epäilty, että jotkut Parviaisen äänestäjät luulivat kannattavansa Timo Soinia, jolla oli sama ehdokasnumero Uudenmaan vaalipiirissä.

”Ei mua kiinnosta eduskunnassa istuminen, vaikka sinne pääsisinkin. Siellähän on sellaisia, joille se on ainoa mahdollisuus päästä sisätöihin.”

Jussi Parviainen Jussi Parviaisen ja Saana Uimosen kihlaus sinetöitiin sormuksin Otavamedian studiossa 27. heinäkuuta.

Juska Paarma -näytelmien tavoin Yksinteoin kaksi vie loppuvaiheissaan päähenkilön kuoleman rajoille. Kertojan ääni pohtii elämää Parviaisen jälkeen.

”Mitä minusta jäi? Muisto miehestä, josta ei tullut sitä mitä hänen ensimmäiset työnsä lupasivat. Lunastamaton lupaus tai jotain tällaista, en tiedä.”

Kysyttäessä Parviainen ei pelkää entisen suuruuden mainetta.

”Se on vaan tossa hetkessä”, hän kuittaa ja alkaa heti luetella suunnitelmiaan. Portti täydellisen taiteen maailmaan on taas houkuttelevasti raollaan.

”Kyllä mä Venäjälle ohjaan kunnon biisejä ja Ranskaan, ja sitten noita leffoja: Jumalan rakastaja ja Valtakunta ja kaksi muuta erilaista”, Parviainen sanoo.

Valtakunnan ja Jumalan rakastajan tematiikan kautta menen elokuvaan niin syvälle, visuaaliseen ja narratiiviseen maailmaan, että pystyn tekemään jutut parista aiheesta, joita olen kauan kehittänyt. Sitten ohjaan teatteria.”

Kuukausi haastattelun jälkeen Parviainen soittaa ja kertoo kihlanneensa 19-vuotiaan Saana Uimosen, joka keväällä tavoitteli Miss Helsingin titteliä kauneuskilpailussa.

36 vuotta nuorempi uusi kumppani on myös tulevan elokuvan vastanäyttelijä. Ei, projekti ei ole Yksinteoin 3 vaan kulkee nimellä ”Kelpaanko teille?”

Seuraa juonipaljastuksia. Parviaisen kirjoittamassa tarinassa hänen roolihahmonsa matkaa ihastuttavan kaunottaren perässä Venetsiaan ja leikkauttaa itsensä plastiikkakirurgilla kolmekymppisen näköiseksi.

Äärimmäisin keinoin imagoaan rakentaneelle miehelle selviää lopulta, että hän olisi kelvannut myös sellaisena kuin oli.

Jussi Parviaisen Hän-henkilökuva on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 32/2011.

Aiheesta lisää
Jussi Parviaisen Yksinteoin 2 on trailerin perusteella henkilökohtainen ja pornografinen (Suomenkuvalehti.fi 3.5.2011)
Jussi Parviainen palaa valkokankaalle: Yksinteoin 2 saa ensi-iltansa (Suomenkuvalehti.fi 16.9.2011)