Henkilökuvassa William Friedkin: Ohjaaja, joka ampui elokuvan päähenkilön

Kulttuuri 28.9.2012 17:00

Veteraaniohjaaja William Friedkin, 77, näki Hollywoodin viimeisen kultakauden aitiopaikalta. Taipumaton ”Hurrikaani-Billy” palasi nyt tauon jälkeen Suomenkin elokuvateattereihin.

Killer Joe on Hollywoodin ulkopuolella tuotettu, raa’aksi komediaksi taipuva film noir -tarina juonittelevasta perheestä ja armottomasta poliisista – siis taattua, rouheaa Friedkiniä, ohjaajaa, joka Elää ja kuolla L.A.:ssa -elokuvassa tappoi kaikkien yllätykseksi päähenkilön kesken kaiken.

KUVA AP LEHTIKUVAVaativa perfektionisti: ohjaaja William Friedkin. Kuva Michel Spingler / AP Photo / Lehtikuva.

Aivan 1970-luvun alussa hän oli Hollywoodin kuumin ohjaaja. Kovaotteiset miehet (1971) toi amerikkalaiseen poliisielokuvaan dokumentaarisen tuntuista välittömyyttä. Kaksi vuotta myöhemmin Manaaja rikkoi ennätyksiä. Se on edelleen kaikkien aikojen menestynein lapsilta kielletty amerikkalaiselokuva, jos inflaatio otetaan huomioon.

”Tänään [Hollywoodin] koneistoa pyörittävät agentit ja lakimiehet”, Friedkin väittää.

”He eivät ole näytelleet, tehneet taikatemppuja tai kertoneet tarinoita. He eivät edes ymmärrä tarinoita. Heidän asenteenaan on ainoastaan bisnes, toisin kuin amerikkalaisen elokuvateollisuuden perustajilla ja niillä jotka Hollywoodia 1970-luvulla hallitsivat, silloin kuin minä työskentelin siellä.”

William Friedkin ei ole kuitenkaan katkera.

Manaaja oli myös ensimmäinen kauhuelokuva, joka sai Oscar-ehdokkuuksia. Se oli koko amerikkalaisessa kulttuurissa vedenjakaja. Vaikka uudenlainen, realistisempi väkivalta oli tullut valkokankaille jo 1960-luvulla, kauhuainesten, uskonnollisuuden ja paholaisen riivaaman päähenkilö Meganin (Linda Blair) orastavan seksuaalisuuden yhdistelmä meni hämmästyttävän pitkälle.

Myöhemmin Friedkinin ura on takerrellut. Kun ei silitä katsojia myötäkarvaan, täytyy Hollywoodissa pärjätäkseen olla ainakin juonikas.

Siihen Friedkin taas on liian suorapuheinen.

”1970-luvulla Hollywoodin suuret pamput rakastivat elokuvia. Studiopomot olivat entisiä tuottajia, jotka olivat itse tehneet kymmeniä elokuvia ja ehkä kirjoittaneetkin niitä. Voin nimetä vaikka Darryl Zanuckin ja Robert Evansin. He rakastivat elokuvia”, ohjaaja sanoo.

Kuten Friedkin painottaa, uusi Killer Joe ei ole Hollywood-tuotanto, vaan pienen budjetin riippumaton amerikkalaiselokuva.

Kärjistäen voi sanoa, että William Friedkinin elokuvassa ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja Hollywood-elokuvassa sen arvaa lapsikin.

Ei kohderyhmäajattelulle

”En tee elokuvia nuorisolle, vaan aikuisille. En halua aliarvioida katsojien älykkyyttä. En halua arvioida yleisöäni lainkaan”, ohjaaja sanoo.

Nykyisten Hollywood-studioiden markkinalaskelmointi ei sulata ohjaajaa, joka haluaa aina viimeisen sanan, mitä teokseen tulee.

Vaikeudet alkoivat heti läpimurron jälkeen. Manaajaa seurasi amerikkalaisella rahalla tuotettu uusintaversio Henri-Georges ClouzotinPelon palkasta, jossa viedään dynamiittirekkaa halki viidakon.

Friedkinin Pelon palkka oli iso floppi. Se ei ollut studion rahamiesten toivoma vauhdikas seikkailu, vaan kieltämättä intensiivinen, mutta myös aidosti ahdistava kuvaus miehistä kuilun reunalla. Siinä ei ole sankareita, vaan ihmisiä, joille voi käydä mitä vain.

Yhdysvaltojen elokuvateatteriohjelmistoon tuli samaan aikaan Tähtien sota, jonka kivat robotit ja satumieli miellyttivät katsojia enemmän kuin Friedkinin kiroilevat ja henkihieverissä kovaa työtä raatavat päähenkilöt.

Hollywood siirti yhä enemmän eskapismiin ja varhaisteineistä tuli tärkein kohderyhmä. Uusien pamppujen näkökulmasta Pelon palkka ei ollut edes elokuva, vaan Michael Ciminon ohjaaman, kalliin ja tappiollisen Portti ikuisuuteen -draaman kaltainen kömmähdys. Näiden floppien myötä ohjaajat ammattikuntana menettivät sananvaltaansa Hollywoodissa. Siitä 1970-luvun loistokkaasta sukupolvesta, joka haastoi katsojansa, jäi ykkösketjuun lopulta vain Martin Scorsese.

Viime vuosikymmenellä Friedkin päätyi ohjaamaan C.S.I.-sarjaa, pitkiä elokuvia valmistuin vain kolme. Killer Joe on hänen ensimmäinen selkeä onnistumisensa sitten vuoden 1985 poliisijännärin Elää kuolla kuolla L.A.:ssa.

Hurrikaani uskoo spontaaniin elokuvaan

Killer Joe sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2011. Lehdistöpäivänään Friedkin esiintyy energisesti ja vaikuttaa paljon ikäistään nuoremmalta.

Menneeseen palaaminen ei ole kivuliasta. Osasyynä on varmasti Killer Joen saama vastaanotto. Elokuva sai koko kilpasarjan parhaan keskiarvon festivaalin lehden taulukossa, johon kriitikot eri maista pisteyttivät elokuvia. Elokuvaa pidettiin terävänä ja Matthew McConaugheyn sekä Gina Gershonin rooleja näyttelijöiden bravuureina.

KUVA SKIP BOLENKiller Joe: Dottie-tyttö (Juno Temple) on liemessä veljensä rahasotkujen takia. Kuva Skip Bolen.

Friedkinin lempinimi Hurrikaani-Billy tulee nopeudesta. Hän uskoo, että paras tulos saadaan yleensä kohtauksen ensimmäisessä otoksessa.

”Minusta spontaanius on elokuvassa erittäin tärkeää. Se, että näyttelijät elävät hetkessä, on tärkeämpää kuin täydellinen onnistuminen.”

”Elokuvan teossa ei ole arvoituksia. Käsikirjoittaja luo tarinaan arvoituksia. Näyttelijöiden taas tulee löytää yksinkertaisin tapa olla roolihahmonsa.”

”Olivat näyttelijät sitten ammattilaisia tai ensikertalaisia, pyydän heitä kuvittelemaan, että nyt ollaan teatterin lavalla. On vain ainutkertainen mahdollisuus onnistua. Teatterissa ei voi kuvata otosta uudelleen, joten opi repliikkisi ja pysy rytmissä.”

Jos näyttelijät pysyvät Hurrikaanin matkassa, roolitus on onnistunut.

”Ainoat kerrat, joilloin olen joutunut kuvaamaan kohtauksia yhä uudelleen johtuvat siitä, että näyttelijä on väärä. Muuten ei ole tarvetta useille otoksille, ellei lamppu putoa jonkun päähän keskellä kuvaa.”

Ja kuinka Hollywoodissa törsätään – naurettavaa veteraanin näkökulmasta.

”Aikoinaan ei ylitetty budjetteja. Casablanca maksoi alle miljoona dollaria. Kovaotteiset miehet maksoi 1,8 miljoonaa. Se on nyt summa, jolla maksetaan amerikkalaisen studioelokuvan catering-kulut. Ylitin budjetin 300 000 dollarilla ja se oli kova paikka.”

Kovaotteiset miehet tuotti yli 50 miljoonaa dollaria ja oli valmistumisvuotensa kolmanneksi katsotuin elokuva Yhdysvalloissa.

Friedkiniä naurattavat nykyajan budjetit ja ohjaajien turhamaisuus.

”Siihen aikaan yksikään ohjaaja ei saanut vaatia 30 otosta yhdestä kuvasta, jossa joku nostaa vesilasin. Tuottajat tiesivät, mikä elokuvanteossa on olennaista. Tarvitaanko 30 otosta siitä, kun joku nostaa vesilasin? Aiotko muka käyttää niitä elokuvassasi? Kyllä ohjaajan tulee tietää, miten homma saadaan nopeammin purkkiin.”

”Siinä on olennainen ero. Vanhat studiopomot tiesivät, ettei rahaa tarvitse haaskata turhuuksiin. Jos sen ajan ohjaaja ylitti budjetin, tuottajat ymmärsivät, että tähän nyt tarvittiin jotain ekstraa.”

Provokaattori

Hurjan miehen maineelle on muitakin syitä. Manaajan kuvauksissa Friedkinin kerrotaan laukaisseen kerran tuliaseen, jotta näyttelijät virittyisivät sopivaan tunnelmaan. Toisaalta hän kiistatta kannustaa näyttelijänsä usein huippusuorituksiin.

”Näyttelijän tavatessani haluan saada käsityksen siitä, missä rajat menevät. Kaikkia näyttelijöitä ei voi kohdella samalla tavalla. Joitain pitää käsitellä kuin lapsia, tai ainakin hyvin hellästi.”

”Gina Gershonille huusin. Joskus kysyin häneltä, mitä vittua oikein teet, ja se sai hänet kierroksille. Se oli tarpeen, koska hänellä on Killer Joen vaikein rooli. Jos tuon roolihahmon luonteesta paljastaa liikaa liian aikaisin, koko elokuvan juoni on selvä. Eikä ole helppoa näytellä naista, jota nöyryytetään noin paljon elokuvassa.”

Shakespeare ei koskaan pyytänyt näyttelijätärtä esittämään fellaatiota kanankoivella. Gina testasi minua, kuinka pitkälle voimme mennä, ja minä tein selväksi, että hän saa mennä niin pitkälle kuin haluaa.”

Friedkinin uraa on hallinnut myös provosoimisvietti.

Yön kuninkaassa (1980) kurkistettiin New Yorkin homoklubeille, josta Al Pacinon näyttelemä poliisi etsi murhaajaa. Konservatiiveille kuvasto oli liian seksuaalista, mutta myös gaypiireissä järjestettiin mielenosoituksia, joissa väitettiin elokuvaa homofobiseksi. Kunniavelka (2000) kertoi siviilien ampumisesta sotilasoikeuteen joutuneen luutnantin tarinaa ja päätyi kiisteltyyn ratkaisuun. Elokuvaa syytettiin myös rasismista.

Killer Joe ei ole ensimmäinen Friedkin-elokuva, joka aiheutti Yhdysvaltojen ikäraja- ja sensuuriviranomaiselle MPAA:lle päänvaivaa. Moraalitarinan ahneet tunarit päätyvät kokemaan monenlaista väkivaltaa, ja loppupuolella Gina Gershonin näyttelemä äitipuoli joutuu suorastaan absurdin seksuaalissävyisen väkivallan kohteeksi.

”Olen aina myötäillyt MPAA:ta, mikäli heidän toiveensa ovat kohtuullisia, eivätkä vaikuta tarinan kulkuun. Jos ikäraja on R [USA:n vastine K-16:lle], elokuva saavuttaa laajemman yleisön.”

Vaihtoehtona onkin oikeastaan vain ikäraja X, tai nykyään NC-17. Siinä tulee esiin Yhdysvaltojen kaksinaismoralismi: isot elokuvateatteriketjut eivät ota ohjelmistoonsa lainkaan elokuvia, joilla on jompikumpi näistä ikärajoista. Siispä Hollywood-tuotantoa leikataan, kunnes ikärajaksi saadaan ’turvallinen’ R.

”Lähetin Manaajan ikärajalautakunnalle ja sain perään puhelun lautakunnan pomolta. Hän sanoi, että Manaaja saa R-ikärajan, sitä ei tarvitse leikata, ja että ymmärtävät siitä seuraavan arvostelua heitä kohtaan, mutta että Manaaja on hänestä erinomainen ja tärkeä elokuva. Hän oli vapaamielinen.”

”Tänä päivänä Manaaja ei enää menisi MPAA:lta läpi.”

Vaikeampi tapaus oli Yön kuningas.

”Olin paikalla, kun seuraava sensuurilautakunnan pomo Richard Heffner katsoi Yön kuninkaan. Koko elokuvan ajan hän vaikeroi. Voi, voi, voi! Näytöksen jälkeen tuottaja Jerry Weintraub, joka on joviaali ja suorapuheinen kuin Las Vegasin yökerhokoomikot, kysyi Heffneriltä, mitä mieltä hän elokuvasta oli.”

”Heffner oli hikinen ja kasvoiltaan punainen ja sanoi, että tämä on huonoin elokuva mitä hän on ikinä nähnyt. Kamala, hirveä elokuva. Jerry jatkoi pokkana, että mikäs tulee ikärajaksi.”

Yhdysvalloissa ikäraja X viittaa yleensä pornografiaan.

”Richard Heffner sanoi, ettei aakkosissa ole kylliksi X-kirjaimia, ja että Yön kuningas ansaitsisi viisikymmentä X:ää.”

”Leikkasimme Yön kuningasta ehkä 50 kertaa, ennen kuin saimme ikärajaksi R:n. Pois lähti noin 12 minuuttia tarinaa ja ehkä 40 minuuttia kohtauksia New Yorkin homoklubeilla. Niissä ei esiintynyt statisteja, vaan klubien jäseniä, ja he eivät empineet, ja minähän kuvasin kaiken.”

”Ne 40 minuuttia ovat elokuvahistorian kadonneiden kohtausten Graalin malja, tietysti Mahtavien Ambersonien ja 8 1/2:n alkuperäisen lopun rinnalla.”

Yön kuningas kiellettiin aikanaan kokonaan Suomessa. Syynä on pidetty elokuvan väitettyä homovastaisuutta. Myöhemmin se on nähty meillä televisiossakin.

Yön kuninkaan hämmentävintä antia on kuitenkin loppuratkaisu, jossa mikään ei ratkea. Murhaajaa ei löydy, ja vaikuttaa siltä, että heitä saattaa olla useita. Samoin Pacinon esittämän nuoren poliisin seksuaali-identiteetin vihjataan muuttuneen.

”En minäkään tiedä, miten se tarina päättyy”, Friedkin nauraa.

”En menisi lähellekään jatko-osaa”

Tilaustöitä Friedkin ei tee.

”En menisi lähellekään jatko-osaa. Elämäkään ei ole jatko-osa.”

Eikä hän ole nähnyt edes Manaajan ja Kovaotteisten miesten jatko-osia.

”Miksi menisin katsomaan niitä? No, yritin katsoa Manaaja kakkosta. Oma elokuvani oli laboratoriossa samaan aikaan ja värimäärittelijä kysyi, hei, haluatko nähdä sitä. Kymmenen minuutin perusteella se oli katastrofi. Karmea. Loukkaava. Se tyyppi [ohjaaja John Boorman] ei itsekään uskonut tarinaan. Ikään kuin hän olisi tehnyt koko elokuvan osoittaakseen, että ensimmäinen Manaaja oli paska.”

Mutta ei elokuvanteko ole helppoa Friedkinillekään.

”En ole koskaan tehnyt sitä elokuvaa, jonka olin mielessäni kuvitellut. Kuviteltuina elokuvat ovat aina parempia kuin mitä niistä lopulta tulee. Ennen kuvauksia, mielessäni ne ovat täydellisiä. Citizen Kane, Kaikki Eevasta, Sierra Madren aarre ja 8 1/2 ovat täydellisiä elokuvia, täydellisen onnistuneita. En ole saavuttanut samaa.”

Friedkinin käsitys täydellisyydestä muuttuu prosessin aikana. Hänen on kerrottu muuttaneen Yön kuninkaan koko käsikirjoituksen kesken kuvausten. Taustoittavia kohtauksia katosi sivukaupalla. Elää ja kuolla L.A.:ssa vaihtoi suuntaa vain vähän ennen loppukohtausten filmaamista. Friedkin päätti, että William Petersenin näyttelemä, lain yläpuolelle nouseva poliisipäähenkilö pääseekin hengestään.

”Kun aloitimme kuvaukset, en minä tiennyt, että se tyyppi tulisi kuolemaan. Asia valkeni minulle vasta elokuvanteon aikana.”

Hetki on katsojalle järkytys, eikä vastaavaa ole Hollywood-elokuvassa sen koommin nähty.

”Tulkinta on vapaa”

Mutta kuinka pitkällä yleisön manipuloinnissa ja kaavoista poikkeamisessa voi mennä?

”Elokuvani eivät saarnaa, niissä ei ole opetuksia. Ei elämässäkään ole vastauksia, joten miksi elokuvissa tai romaaneissa pitäisi olla?”

”Taideteosten tulee esittää kysymyksiä. Killer Joe kysyy ihmisluonnosta, eikä anna selkeitä vastauksia. En tunne itseänikään niin hyvin, että uskaltaisin selittää toisten ihmisten käyttäytymistä. Eikä elokuvissani ole varmoja loppuja, koska elämässäkään ei ole, paitsi kuolema.”

”Minä en elokuvallani kerro, mitä katsojan pitäisi tuntea tai ajatella näistä tyypeistä. Tässä on tarina, tässä on draama. Jos haluat istua ja katsoa sen, tulkinta on vapaa.”

Monien aiempien Friedkin-elokuvien tapaan Killer Joe päättyy avoimesti. Ainakin yksi henkilöhahmo on välittömässä kuolemanvaarassa. Friedkin sanoo, ettei hän tiedä, mitä kenellekin käy, kun lopputekstit alkavat.

”Tämä on lahja, jonka katsojille annamme. Meillä on tarina, ja ehkä yleisö jaksaa katsoa sen. Loppu on heidän käsissään. Näin minä teen elokuvani.”

Killer Joe elokuvateatterissa 28. syyskuuta.