Henkilökuvassa Harri Haanpää: ”Tekstiä on tarvittaessa veistettävä vaikka kirveellä”

Harri Haanpää Kuva Hannes Heikura.

SKSataa. Harri Haanpää pyyhkäisee vesipisarat kasvoiltaan, avaa Akateemisen kirjakaupan oven ja ostaa Aamulehden.

Siinä on ”Like-uutisia”.

Tieto hänen, WSOY:n legendaarisen kustannustoimittajan, siirtymisestä Otavan omistaman Liken leipiin julkistettiin edellisenä päivänä, 7. joulukuuta. Kilpailijataloon Haanpäätä seuraavat ainakin kirjailijat Sofi Oksanen, Riikka Ala-Harja ja Asko Sahlberg.

Haanpää on toimittanut kaikki Rosa Liksominkin teokset, myös syksyn palkintoromaanin Hytti nro 6. Ehkä Liksomkin seuraa häntä Likeen.

WSOY:lle Haanpää toimittaa vielä Juha Seppälän ensi syksynä ilmestyvän romaanin. Sen jälkeen hän voi jatkaa Liken ulkopuolisista kirjailijoista enää Jari Tervon kanssa riippumatta siitä, kuka teokset julkaisee.

Kirjailijapiireissä nimitysuutisia on seurattu korvat höröllä: Onko menossa ”kuningasdraama”?

Siirto numero 1: Otavan kustannusjohtaja Leena Majander-Reenpää joutuu jättämään Otavan.

Siirto numero 2: Bonnier ostaa WSOY:n ja nimittää Majander-Reenpään talon varatoimitusjohtajaksi.

Siirto numero 3: Otava kiinnittää Harri Haanpään ja saa hänen mukanaan merkittävän osan valtakuntaa.

Haanpää askeltaa rytmikkäästi. Hän panee tyytyväisenä merkille Rosa Liksomin voittajateoksen näyttävän esillepanon ja nousee ylös liukuportaat. Tapaamme yläkerran kahvilassa.

”Novellea, kiitos.”

Haanpäällä on päässään jukeboksi. Viimeajat levylautasella on soinut Bob Dylanin Things Have Changed.
Asiat todellakin ovat muuttuneet.

Ensin WSOY:n jättivät Siltalan veljekset, Touko ja Aleksi, ja heidän mukanaan liuta talon nimekkäimpiä kirjailijoita Kari Hotakaisesta Pirkko Saisioon ja Hannu Raittilaan. Haanpää ei tykännyt Siltaloiden ”katalasta tempusta”. Uusien johtajien toiminta oli ”harrastelijamaista”. Sofi Oksanen sai lähteä, yhtiön hollantilainen johtaja yritti päästä eroon myös Haanpäästä, vanhanliitonmiehestä: Tehkää Sofin kanssa Siltalat.

Väki WSOY:ssä oli risana, ja lopulta vuosi sitten elokuussa Haanpää oli kypsä jättämään talon. Viime keväänä Sanoma myi WSOY:n ruotsalaiselle Bonnierille. Haanpää siirtyi eläkkeelle syyskuussa.

”Päätös oli raskas. Mutta sitä WSOY:tä, jota olin ollut yli 20 vuotta rakentamassa, ei enää ollut.”

Sellaisen prässin jälkeen kukaan ei ole entisellään.

”I used to care, but things have changed”, Haanpää lainaa Dylania.

Tunteidensa tulkkia.

Lähtönsä jälkeenkin hän on ollut monelle WSOY:n kirjailijalle ainoa yhdysside kustantamoon.

”Virkaheitto sielunhoitaja.”

Hänen päivänsä ovat kuluneet puhelimessa ja sähköpostiin vastatessa.

”Tilanne oli neuvoton, en ollut enää WSOY:ssä, minulla ei ollut vastauksia.”

Yöllä valvotti.

Marraskuussa hän kävi Dylanin konsertissa Tukholmassa.

”I used to care, but things have changed.”

Hänellä on yllään mustat pillifarkut, valkoinen kauluspaita ja hyvin laskeutuva musta pikkutakki, Pradan silmälasit. Pitkissä tummissa hiuksissa on aavistus harmaata.

Vou-vou-vou, sähkökitara soi. Haanpää oli kolmentoista, kun brittirokki rantautui Suomeen. Hän rakensi oman sähkökitaran ja hitsauslangasta huuliharpputelineen. Kun häneltä kysyttiin Beatles vai Rolling Stones, hän vastasi Rolling Stones. Kun vastakkain olivat Rolling Stones ja The Kinks, vastaus oli, tietysti, The Kinks. Ja Ray Davies.

”Jo kouluenglannilla ymmärsin, että Davies on loistava sanoittaja. Hänen musiikkinsa ei ole samasta putkesta, vaan hän on hyvin muuntautumiskykyinen. He’s not like everybody else.”

Voimistelu vitonen, urheilu vitonen, siis yhteensä kymppi. Matematiikka kymppi, piirustus kymppi. Tulisiko työläisperheen pojasta arkkitehti? Ei. Hän haaveili pilapiirtäjän ja sittemmin valokuvaajan urasta, mutta hänestä tuli – toimittaja.

”Minä en ollut lukeva poika. Lukeminen tuli vasta pikkuhiljaa.”

Salama, Saarikoski ja eritoten lappilainen Mukka. Alfred Döblinin Berlin Alexanderplaz ja Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio.

Yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa.

Rosa Liksomin helisevä ääni vastaa puhelimeen.

”Harrin ja mun yhteistyö alkoi 1983 jo ennen mun ensimmäistä kirjaa.”

On Liksomin ansiota, että Haanpää ylipäätään ”suistui” kustannusalalle.

Vaikka Haanpään esseeseen kallistuvat artikkelit olivat saaneet hyvin tilaa Ilta-Sanomissa, hän oli kieltäytynyt vakituisesta paikasta, koska olisi joutunut kirjoittamaan myös uutisia. Saadessaan käsiinsä Liksomin tekstin hän oli sijaisena Kulttuurivihkot-lehdessä. Jo ensimmäinen lause kolahti: Mie tulin mettätöistä puoli neljältä.

”Harrin rooli on ollut merkittävä mun kirjojen kannalta, vaikka itse olen juttuni kirjoittanut ja lyhyeen muotoon lähtenyt. Hänen roolinsa on ollut terävöittää”, Liksom sanoo.

Aloittaessaan WSOY:llä Haanpää oli jo melkein neljänkymmenen. Hän oli kirjoittava toimittaja ja tottunut editoimaan omat tekstinsä. Hänellä ei ollut ”väärää kunnioitusta” kirjailijoiden tekstiä kohtaan.

”Kävin kylmästi kynän kanssa käsikirjoitusten kimppuun. Esitin rohkeita poistamisia ja pyysin kirjoittamaan lisää. Se ei ollut mitään pientä piipertämistä. Tekstiä on tarvittaessa veistettävä vaikka kirveellä.”

Alussa kirjailijat ihmettelivät, että onko tällainenkin mahdollista. Lopulta jopa edesmennyt Eeva Joenpelto, jonka kustannustoimittaja Haanpää ei ollut, varmisti, että onhan Harri lukenut hänen käsikirjoituksensa.

Hytistäkin Harri poisti puolet”, Liksom jatkaa. ”Romaani oli 300-sivuinen, mutta tuli 150-sivuisena takaisin.”

Kaikki sivuhenkilöt saivat lähteä.

”Oltiin samaa mieltä, että ne ovat hyviä tyyppejä, mutta eivät kuulu tähän kirjaan.”

Kyse oli kirjan jäntevöittämisestä mutta myös rytmistä.

”Meitä yhdistää kolmisointu; mä kuuntelen humppaa, Harri rokkia. Meillä on myös samanlainen huumorintaju: musta. Ei mitään tilannevitsailua. Me ollaan niin vitun tosikkoja.”

Haanpään ensimmäinen työ WSOY:llä oli Juha Seppälän käsikirjoitus Hyppynaru vuodenvaihteessa 1989-1990. Käsikirjoitus sisälsi Hyppynarun lisäksi kolme novellia.

”En ollut lukenut ainoatakaan Seppälän kirjaa. Jukolauta että se kolisi.”

Äkkiä Haanpää näki, että jos leikkaisi 30 liuskaa Hyppynarusta ja heittäisi muut novellit pois, teoksesta tulisi järisyttävä. Hän lähestyi Porissa asuvaa Seppälää kirjeitse.

Seppälä muistaa kirjeen: ”HH esittäytyi palautekirjeessään, kertoi olevansa syntyisin Porin Koivistonluodosta ja sanoi, että sinuna ottaisin pois viidennen luvun. Tartuin nivaskaan: Totta.”

Ei se nyt ihan saluunan oven auki potkaisu ollut, mutta vastauskirjeessään Seppälä ilmoitti tunnistaneensa ammattitaidon.

Lähetekirjeen puhuttelussa hän kutsui Haanpäätä Dirty Harryksi.

”Se ei perustunut totuuteen, vaikka osaa HH halutessaan paskamainenkin olla.”

Seppälän harvemmin käyttämä nimi Haanpäästä on Käpyhaukka. Tarkkuuden metafora on noudettu kapteeni Kaarnasta.

”Jos vaikuttaa siltä, että HH on koomassa, maan alla tai muuten tavoittamattomissa, hän luultavasti käyttelee lyijykynäänsä – tekee noita pieniä pyöreitä, lempeälinjaisia merkintöjä, enkeltenkiharoita, silmukoita ja pisteitä, joiden koristeellisuus saattaa toisinaan hämätä. Painovirheitä ei hänen toimittamissaan kirjoissa siedetä, yhtäkin löydettyä kirotaan. Korjausvedokset otetaan vähäisestäkin syystä.”

Lukiessaan käsikirjoitusta Haanpää todellakin välttelee puhelinta.

”Lukemisessa tärkeintä on intensiivisyys. Tekstiin pitää mennä niin syvälle, että se on omassa päässä”, hän selittää. WSOY:ssä se oli koetteella ja hän luki öisin.

Ensin Haanpää antaa palautteen suullisesti kirjailijalle. Hän sanoo suoraan, ei mielistele. Siitä voi pitää tai sitten ei. Hän perustelee poistot. Jotta kirjailija ei unohtaisi mitään, hän antaa palautteen vielä kirjallisena.

”Ne kirjeet ovat taideteoksia, varsinaista räppiä”, Liksom sanoo.

”HH on kirjoittanut muutaman romaanin verran painovalmista tekstiä palautteissaan, enkä puhu mistään Sivullisesta”, Seppälä jatkaa. ”Hänen palautekirjeensä ovat pieniä taideteoksia, joissa vittuilukin on äärimmilleen hiottua ja tyyliteltyä.”

Musiikilla on paljon yhtymäkohtia kirjallisuuteen.

Kun Jari Tervo kirjoitti Pohjanhovia hänen kerrontansa rytmi sai Haanpään pyörittämään päätään.

Voi Jari, ymmärrä että tangorumpalikin vaihtaa välillä beguineksi, muuten hänellä menee ranteet maitohapoille, Haanpää opasti.

”Jari ymmärsi pienestä vihjeestä. Jari ymmärtää aina pienestä vihjeestä.”

”Harrilla on vahva näkemys tekstistä, mutta hän ei missään tapauksessa väkerrä kässäriä itsensä näköiseksi. Hän haluaa, että siinä kuuluu kirjailijan ääni ja tarkoitukset ja tapa kertoa tarina”, Tervo sanoo.

Vaikka Harri Haanpää on palvonnan kohde monille kirjailijoille, ei hän kuitenkaan mikään Pohjois-Korea ole; häntä saa myös arvostella. Hänen satakuntalainen jöröytensä herättää helposti ristiriitaisia tunteita eikä yhteistyö kaikkien kirjailijoiden kanssa ole ollut pelkästään unelmanomaista. Hänen tallinsa kirjailijat tunnetaan myös julkisuudessa sanavalmiina.

Jopa Tervo löytää ”loistavasta monumentista” vian.

”Hänellähän ei ole, kuten nykyään pitäisi olla, erinomaisia sosiaalisia taitoja. Me emme rupattele niitä näitä.”

Alussa Tervoa harmitti, että Haanpää epäili häntä ”liikaa” pop-henkiseksi.

”En siis ollut hänen mielestään tarpeeksi blues.”

”Harrin kotijumala on The Kinks-yhtyeen Ray Davies. Hän pitää sen tyyppisestä sarkasmista. Minä en tunne Daviesia niin syvällisesti, joten tyydymme keskustelemaan Bob Dylanista, Neil Youngista ja Johnny Cashista.”

Tervon hankittua MP3-soittimen, Haanpää on antanut hänelle kuunteluvinkkejä. Hanki Willie Nelsonin versio kappaleesta A Whiter Shade Of Pale. Kohta Tervolta tulee tekstiviesti: Hankin, se on loistava.

”Olen joskus kirjailijoille vinkannut, että olisi hyvä oppia ensin Bo Diddleyn jauhava Shave and a haircut, two bits -komppi. Sen jälkeen voi opetella John Lee Hookerin rikotun boogie-riffin. Kun sen oppii, voi alkaa kuunnella James Brownia. Kirjoittaessa rytmiä pitää vaihtaa koko ajan.”

Kari Hotakaista Haanpää innosti kuuntelemaan Howlin’ Wolfia.

”Ne keskustelut tuottivat hienon hedelmän, Kari kirjoitti Syntisäkin.”

Sen sijaan hänelle ei tulisi mieleenkään suositella kirjailijalle jonkun tietyn kirjan lukemista.

WSOY:n kultakaudella 1990-luvulla, kun siitä tuli oikeasti iso kustantamo, ja sen kirjailijat hallitsivat markkinoita, monet siellä töissä olleet kustannustoimittajat saivat lähes puolijumalan aseman. Haanpäästä tuli mytologinen hahmo.

Haanpää on punnittu monenlaisissa murroksissa. Juha Seppälän sanoin hän on arvokonservatiivi siinä merkityksessä, että kirjallisuudessa yhä painaa kirjallisuus.

”Hän on luova ja sitoutuva, hyppää mukaan prosessiin, kannustaa radan varrella, yllyttää hullua ja läähättää niskaan maaliin asti. On tainnut joskus mennä ohikin.”

Parhaillaan Haanpään työllistää Sofi Oksasen ensi syksynä ilmestyvä romaani.

”Me ollaan kaikki iloisia”, Oksanen toteaa. ”Harri on aina kirjailijan ja kirjan puolella. Hänellä on vankka kirja-alan tuntemus ja tradition taju. Hän on lukenut ihminen. En kaipaa kustannustoimittajaa, joka on lukenut vähemmän kuin minä.”

Oman kirjoittamisensa kustannustoimittajalle sopimattomana hylännyt Haanpää suunnittelee nyt myös omaa kirjaa.

Hän on päättänyt kirjoittaa muistelmansa.

Dirty Harry.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 51-51/2011.