Hannu Väisänen

Kulttuuri 4.12.2007 08:49

Oulun kasarmin ja kentän kasvatti, kuvataiteilija Hannu Väisänen loi kirjallisen monumentin lapsuudestaan. Hän valmistelee alueelle myös kuvallista suurteosta.

Teksti Riitta Pyysalo
(SK 26–27/2004)

»Se on melkein metafyysinen ihme.»

Näin kuvaa tunnelmiaan yksi Suomen tunnetuimmista kuvataiteilijoista, »Oulun poika» Hannu Väisänen.

Kun hän oli kolme vuotta sitten ryhtynyt kirjoittamaan Vanikan palat -nimisenä keväällä ilmestynyttä, paljolti omaelämäkerrallista romaania, Oulun kaupunki ja taidemuseo tilasivat häneltä teoksen.

Se tulee entiselle kasarmialueelle rakennettavan vanhusten palvelutalon päätyyn. 13 metrin korkuisesta veistosinstallaatiosta tulee Väisäsen suurin ulkotyö. Se valmistuu vuoden 2005 lopulla. Hän tekee kuvia myös talon sisätiloihin.

»Rakennukseen on vain neljäkymmentä metriä lapsuudenkotini ovelta. Absurdia! Tehtävä vei minulta aluksi yöunet.»

Eikä pitkä matka ole toiseenkaan Hannu Väisäsen lapsuudenmiljöön keskeiseen rakennukseen, aliupseerikerhoon.

»Tuossa portailla me lapset istuimme odottamassa», Väisänen näyttää valokuvaa.

Oli autettava kotiin umpikänninen isä. »Se oli kaikkien kasarmin lasten iltapuuhaa.» Projektissa hävisi ali- ja »yliupseeri»-kerhon isien jälkeläisten hierarkia, joka muuten oli niin tiukka.

»On keksittävä lapsen oveluudella, miten saada isä sänkyyn, miten riisua, miten putsata oksennus. Isästä tulee humalassa suuri ja mahtava. Hän on aikuinen, lapsi vain polvenkorkuinen. Perkele! Miksi meidän pitää hoitaa isää? Kännissä hän tulee sentimentaaliseksi. Se on pahinta. Rukoilemme: oksenna, mutta älä itke.»

»Ja älä ainakaan lausu runoja», Väisänen lisää ja kääntää tunnelman huumorin puolelle – juuri kun myötätunto alkaa tuntua silmänurkassa. Juuri kuten kirjassaan.

Viiden lapsen yksinhuoltaja

Vääpeli Väisäsen perhe menetti äidin, kun Hannu Pekka Antero oli viisivuotias. Isä piti lupauksensa, jonka antoi kuolevalle vaimolleen: hän pitäisi katraan kasassa, hoitaisi itse viittä alaikäistä lastaan. Ikäeroa lapsesta toiseen oli vain noin vuosi.

»Oli silloin erikoista, että leskeksi jäänyt aliupseeri ottaa lapset hoitaakseen. Pitää nostaa hattua, että hän piti sopimuksen.Viiden lapsen riippa! Onnistumisen mahdollisuuksia oli vähän. Hän tykkäsi viinasta ja naisista.»

Esikoinen oli tyttö, Hannu veljeksistä toiseksi nuorin. Lapset joutuivat monessa mielessä huoltajan rooliin. Jo viisivuotiaalla oli tiskivuorot, siivousvuorot, pyykinpesuvuorot ja pahimpana kaikista, kuten Väisänen huokailee, isän tervahiihdosta ja lausunnasta saamien palkintopokaalien kiillotusvuoro.

Jonkinasteisina keitaina toimivat – yhtäaikaisesti myös ahdistavat – jaksot, jolloin perheessä oli äitipuolia. Pöydälle ilmestyi Kaj Franckin lautasia, Maija Isolan Unikko-kuvioinen liina, salaattikulho lasisine ottimineen. »Hurahdimme kuin avaruusalukselle.»

Verilettu- ja vanikkadieetti rikastui paremmilla ruoilla – kadotakseen tarpeekseen saaneen äitipuolen mukana jonnekin. Kuviossa oli liikaa haasteita, yksi lapsista kun oli vielä vammainen.

Isä teki juopottelemisensa vuoksi katumuskeikkoja raahaamalla lapset välillä Oulun tuomiokirkkoon. Parannuksen tekoa ei kauan kestänyt.

Kevätjuhla merkitsi nöyryytyksen hetkeä. Köyhyydestä tuli julkinen, kun varattomien oppilaiden oli juhlan jälkeen jäätävä ottamaan vastaan monoja ja hiihtohousuja sisältävä avustuspaketti. Mutta olihan se vastaisen varalle…

Kentän ja kasarmin anti

Vartioitu, suljettu kasarmi autioine hiekkakenttineen on outo lapsen kasvupaikaksi. Eikä tavallista ollut sekään, että naapurina oli piirimielisairaala.

Ns. luottohullut, »Lilli», »Jonkki» ja »Matkustavainen», olivat yhtä kodikas näky kuin kentällä kaasunaamareissa harjoittelevat sotilaat.

Hannu Väisäselle »harmaasta» kasarmista tuli legendojen lähteeksi ja myyteiksi kasvava paikka. »Manala, jossa komendantti on kuin Hades. DantenJumalainen näytelmä, taivas ja helvetti. Ilias ja Odysseia

Ja samalla rikkaiden aistimusten aarrearkku.

»Kun lähdin sieltä, tiesin, että kasarmista tulee minulle keskeinen teema: hajut, maut, värit…»

»Kun on niin vähän tarjolla, katsoo kaikkea tarkkaan. Viidelle aistille on töitä. Kasarmi haisee. Makuaistimuksina ovat vanikka ja verilettujen 2 600 variaatiota. Lapsi katsoo ja kuuntelee aikuisten elämää, miten aikuiset mukiloivat lapsiaan ja lapset toisiaan.»

»Tuntoaistimuksissa hallitsevat erilaiset kuritusmuodot. Patukka, kujanjuoksu isompien poikien välistä, kepittäminen, kivitys, hiekkaan kaivaminen, päälle kuseminen, pissan juottaminen.»

Jopa jalkarätin sitomisen taide on saanut kirjassa muistomerkikseen kokonaisen luvun. Hannu Väisänen on suunnittelemassa nyt kuvaa, jonka keskelle tulee aito vanha jalkarätti, ja sillä jalkapohja. Kirjailtuna.

»Kun miljöön anti on niin tavattoman kapea, etuna on pienen annin paisuminen suureksi. Jokainen mitätön asia on universumin keskipiste.»

Rupeaa itkemään, jos ei naurata

Outo lapsi oudossa miljöössä. Pienikokoinen, terveydenhoidon termistön mukaan »aliravittu», Väisäsen sanoin »vähälihainen». Silloinen hoitotapa ns. valohoito ei tehonnut kalvauden tautiin, mielentilaan, jossa pohjoisen kaupungin kaamos painoi kuin »länki» lapsen niskaa.

Hannu Väisänen ei kuulunut kasarmilla joukkoon.

»Käänsin kasarmille selkäni. Olin aika vähän toisten kanssa tekemisissä. Olisi pitänyt tapella ja riehua. Turvallisempaa oli tekeytyä aikuiseksi ja mennä heidän pariinsa, esittäytyä ja sanoa, että olen pienikokoinen ihminen, en keskeneräinen lapsi. Olen relevantti seurustelemaan.»

»Ketkään eivät ole niin julmia kuin lapset keskenään. Suorastaan ärsyttää, kun koulukiusaaminen on vasta nykyään nostettu pinnalle. Minua, pientä poikaa, piestiin päivittäin Oulun kouluissa. Eläinkunnassakin toiset pulut nokkivat kuoliaaksi sellaisen pulun, joka ei pysty tappelemaan.»

»Suuntautumiseni kuvataiteilijaksi oli ongelmallista kasarmin maskuliinisessa miljöössä. Lähes kaikkea mitä toimitin pidettiin akkamaisena. Nuoruusvuosina toisille syntyy seksuaalisuudesta elämän keskeisin juttu. Minulla se on ollut valmistuminen kuvataiteilijaksi.»

Vanikan paloissa huumori valaisee ja pelastaa.

»Sitä rupeaa itkemään, jos ei naurata. Perheessämme kilpailtiin siitä, kuka iskee parhaiten juttua.»

Syvintä ihmisessä on nauru

Kun Hannu Väisänen kirjoitti itseään ja koko lähiympäristöäkin suuresti rasittaneesta tuhrimisestaan, se oli rankkaa. Isän Lasarus Lökämäksi ristimä poika kakkasi vielä 12-vuotiaana housuihinsa ja joutui itse pesemään ne. Selkään tuli aina.

Väisänen pohtii kirjassa, »oliko se paholainen vai joku kirkkoisä joka pani minut laskemaan alleni».

»Pikkuveli joutui taluttamaan vaikeasti löntystävän veljen koulusta kotiin.»

»Itkin ja nauroin yökaudet kirjoittaessani asiasta. Kirjoitusteknisesti oli hallittava yhtä aikaa äärimmäinen tragiikka ja komiikka. Ranskalainen kirjailija Paul Valery sanoo, että ihmisessä syvintä on hänen ilonsa.»

»Ajattelen vielä, että ihmisessä syvintä on hänen naurunsa. Se on filosofisesti merkittävä asia, joka ei kuulu länsimaiseen eksistentialismiin. Itämaisessa kulttuurissa sitä tunnutaan ymmärrettävän.»

»En voinut ongelmalle mitään. Psykiatrit ovat kaikki ongelman syistä eri mieltä. Oma selitykseni on, että minua kiinnosti oman saastaisuuteni kokeminen pohjia myöten.»

Sisarukset ovat yhdessä muistelleet huvittuneena sitä kertaa, kun Hannu viimeisen kerran laski allensa. Se tapahtui Rokualla leirillä. Hän oli kakannut makuupussiin ja joutunut arestiin Sopu-telttaan. Siellä syntyi päätös, jota toiset eivät olleet sanelleet.

Siipiä voi venyttää

Kohtalo johdatti Hannu Väisäsen kansakoulunopettajaksi Aune Kääntän. Hän oli profeetta, joka näki pienessä oppilaassaan suuren mahdollisuuden, ja joka avasi ovet kasarmin ulkopuoliseen maailmaan, ihmettelemään koko luomakuntaa.

»Jos ihmisellä on guru, olen oman guruni hänessä kohdannut.»

Väisänen kävi tapaamassa vanhaa opettajaansa vielä 1980-luvulla. Tämä piti seinällään muotokuvaa, jonka Hannu Väisänen teki hänestä koulupoikana.

»Hän on vaikuttanut toimintani siipiväliin. Siipiä voi venyttää, levittää vielä leveämmälle.»

Suuri juttu oli voitto seurakunnan järjestämässä piirustuskilpailussa. Hannu Väisänen oli silloin 8-vuotias. Porukan autoviritelmät jäivät toiseksi. Hannu-pojan omaperäinen valinta, kuva suolla seisovasta kurjesta toi ensimmäisen sijan.

Mutta isä, ylpeyttään ja ymmärtämättömyyttään, sai idean tuoda pojan kotinäyttelyä arvioimaan pölvästin seurakuntasisaren, kirjan »Hjördis Tykyn». Että mikä olisi kirkon kanta? Taiteilija odotti vierasta touhukkaana. Jospa tulisi kirkolta vaikka tilaustöitä…

»Tykkyrä» näki pojan töissä suorastaan luonnottomuutta. Ettei vain piirtäjä toiminut itse pirun välikappaleena?

»Olisin voinut purra sitä naista. Tuohon tilanteeseen on latautunut paljon tragiikkaa.» Hannu Väisäselle jäi siitä pitkäksi ajaksi trauma.

Tilaustöitä kirkolta on tullut. Väisäsen taidetta on Oulun Pyhän Tuomaan kirkossa, Oulun tuomiokirkon kryptassa, Kontulan kirkossa ja Uudenkaupungin seurakuntakeskuksessa.

Ilon varassa

Hannu Väisänen meni isän vastustuksesta huolimatta Savonlinnan kuvataidelukioon ja sieltä kuvataideakatemiaan. Seitsenvuotiaana syntynyt päätös ryhtyä taiteilijaksi piti.

»Se näky syntyi piirimielisairaalan koivukujalla. Kun koen epätoivon hetkiä, palautan itseni siihen samaan paikkaan. Saan takaisin sen saman tunteen, kun olin rinta edellä menossa huomista kohti.»

Vanikan paloilla Väisänen ponnahti kerralla myös suomalaisten kirjailijoiden eturiviin suuren yleisön ällistykseksi. Kulttuuripiireissä hänet tunnetaan myös kirjoittajana.
Mediarumbaan hän joutui edellisen kerran vuonna 1999. Silloin Väisänen teki uuden kuvitukseen Kalevalaan.

Seuraava kirja on tekeillä. Väisänen rupeaa syksyllä kirjoittamaan myös kolumneja Helsingin Sanomiin.

Väisäsellä on työhuone Pariisissa. Hän on remontoinut itselleen kodin vanhasta Lounais-Ranskassa sijaitsevasta pappilasta.

»Minulla ei ole kotia, kotikaupunkia ja kotimaata. Ne ovat minulle liikkuvia mentaalisia tiloja. Jos jokin paikka on muodostumassa kodiksi, huolestun ja vaihdan paikkaa.»

Hän haluaa säilyttää tarkkailijan asenteen ja ulkopuolisuuden myös kaikenlaiseen tunnustuksellisuuteen, olipa kysymys uskosta Jumalaan tai ateismista.

»Elämäni pettymys on se, että kuvataiteilijan ammatti on yksinäistä tekemistä. Olen luonteeltani sosiaalinen, suorastaan seurankipeä.»

»Inhoan sitä Eino Leinon ajatusta, että kellä aarre on se aarteen kätkeköön. Toteutan vanhan intialaisen viisauskirjan sanontaa, että kaikki luominen syntyy ilosta, ilo sillä on tukenaan, iloa kohti se kulkee ja iloon se on palaava.»

Ja verilettuja Väisänen ei koskaan enää syö vaan keittää hilloa viikunoista ja tekee hanhenmaksaa. Sitä syödään hänen suunnittelemiltaan lautasilta.