Hän: Jukka-Pekka Valkeapää

ihmiset
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
jukka-pekka valkeapää

Elokuvaohjaajan unelma toteutui, kun esikoisteos Muukalainen esitettiin Venetsian festivaaleilla. Viikonvaihteessa elokuva voitti Göteborgin filmijuhlien pääpalkinnon.

Joulukuinen yö Tallinnassa on pilkkopimeä. Neuvostoajalla rakennetusta elokuvateatteri Kosmoksesta poistuu hiljaisia ihmisiä. Kello on liki kaksitoista. Kylmää vettä tihuttaa.

Jukka-Pekka Valkeapää seisoo kadulla ja hengittää syvään. Hän on poissa tolaltaan.

“Voi helvetti”, Valkeapää manaa, eikä kyse ole säästä.

“Tiesihän, että se on järkyttävä. Mutta alun rock-meininki johdatti ihan muualle. Sitten loppu vei mukanaan. Järkyttävin elokuva, mitä olen nähnyt vuosiin.”

Kosmoksessa on juuri päättynyt Tallinnan elokuvafestivaalien näytös Waltz with Bashir. Se on animaationa toteutettu dokumentti Sabran ja Shatilan verilöylystä vuonna 1982.

Valkeapää kutsuttiin festivaaleille esittelemään esikoiselokuvaansa Muukalainen. Sen ensimmäiseen näytökseen on vielä kolme päivää, mutta ohjaaja on jo saapunut kaupunkiin.

Miksi?

No katsoakseen mahdollisimman monta elokuvaa.

Sateen pieksämänä takaisin Tallinnan keskustaan kävelevä 31-vuotias helsinkiläinen on aito filmihullu, cinephile. Waltz with Bashirin nähtyään hän on yhtä kauhistunut sen kertomasta tarinasta kuin innostunut elokuvantekijöiden taitavuudesta. Tuhansia elokuvia nähnyt Valkeapää osaa ammattilaisena analysoida ja eritellä niitä pieniä kerronnan keinoja, joita harva huomaa. Mutta ennen kaikkea hän haluaa tuntea, kokea suuret tarinat sydämessä.

Suuri unelma toteutui. Valkeapään esikoiselokuva sai maailmanensi-iltansa elokuussa Venetsian festivaaleilla, joka on alan tärkeimpiä tapahtumia. Muukalainen on valittu myös monien muiden nimekkäiden elokuvajuhlien viralliseen ohjelmistoon. Nyt se saa Suomen ensi-iltansa.

Muukalainen on poikkeus viime aikojen kotimaisten elokuvien joukossa. Se on kuin vastakohta näyttelijöiden tuttuudella ja sisällön helppoudella itseään tyrkyttäville Päätaloille ja Rööpereille. Ensimmäisissä kansainvälisen lehdistön arvioissa hengenheimolaisiksi mainittiin Andrei Tarkovskin elokuvat.

“Se on satuelokuva, kerrottu lapsen näkökulmasta”, Valkeapää itse määrittelee.

“Arvoituksellinen synkkä satu.”

Ja mitä Muukalainen ei ole – se ei ole lastenelokuva, vaikka pääosassa on 13-vuotias Vitali Bobrov. Eikä se ole järin suuren yleisön elokuva. Suomessa sitä levitetään kolmella kopiolla. Vertailun vuoksi Rööperin kaltaisista hiteistä tehdään heti jopa 70 kopiota.

Kuten Aki Kaurismäen elokuvat, Muukalaisen näkee todennäköisesti useampi ulkomailla kuin Suomessa. Se on esimerkiksi myyty jo muutamille Keski-Euroopan merkittäville televisiokanaville. Eikä tällainen elokuva edes synny ilman kansainvälistä tukea ja rahoitusta. Kummisetänä on Alain De La Mata, Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa vaikuttava kulttuuribisneksen moniosaaja, joka neljä vuotta sitten näki Valkeapään lyhytelokuvan Keinu ja päätti antaa tulokkaalle mahdollisuuden.

“Ilman De La Mataa tätä elokuvaa ei olisi olemassa”, Valkeapää myöntää.

De La Mata on johtohahmo Euroopan suurimmassa art house -elokuvien myyntiorganisaatiossa, Wild Bunchissa.

Keinussa minut vakuutti tapa, jolla Jukka-Pekka käyttää valoa. Se ja kuvien sulavuus”, De La Mata kertoo puhelimessa Lontoosta.

“Siinä oli jotain herkkää. Se oli niin sanottua puhdasta elokuvaa. Jukka-Pekka ei ole kiinnostunut kertomaan dialogilla, vaan kuvilla ja äänellä. Minulle tuli mieleen Carl Th. Dreyer.”

Valkeapään elokuvaharrastus alkoi toden teolla videonauhurin ja television ääressä Porvoossa parikymmentä vuotta sitten.

“Varhaisteini-iässä olin intohimoinen kauhuelokuvafani. Katsottiin kaverien kanssa kopiosta kopioitua Teksasin moottorisahamurhaajaa keskellä päivää ja pelättiin.”

Elettiin aikaa, jolloin Suomen poikkeuksellisen tiukka elokuvasensuuri oli estänyt monien modernien kauhuelokuvien videolevityksen kokonaan. Luonnollisesti kielletyn hedelmän ympärille syntyi myös innokas alakulttuuri.

“Meillä oli kaverien kanssa nauhoittelu- ja keräilypiiri. Elokuvia vaihdettiin ja niistä luettiin underground-elokuvalehdistä, kuten Gorehoundista. Niiden arvosteluista puuttui kyynisyys. Innostus tarttui, ja vaikka valtaosaa esitellyistä elokuvista emme koskaan nähneet, kuvittelimme, millaisia ne olisivat.”

Lue lisää SK:sta 5/2009 (ilm. 30.1.2009)

Teksti
Kalle Kinnunen
Kuva
Petri Kaipiainen

Lue mitä Kalle Kinnunen kirjoittaa blogissaan Muukalaisen saamasta vastaanotosta.