Elokuvaohjaaja Claire Denis: "Mitä eurooppalaisuus on? Se on kulttuuria"

Claire Denis
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sodankylän elokuvajuhlien vieraaksi saapuva Claire Denis, 65, tietää, mitä talouden jumaloiminen tarkoittaa.

Claire Denis Kuva Wild Bunch International Sales
Ohjaaja Claire Denis Bastadrs-elokuvansa maisemissa. Kuva Wild Bunch International Sales.

Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa sai maailmanensi-iltansa Denisin uusi draama Bastards (Paskiaiset). Se oli saatu lopulliseen kuntoonsa vain paria päivää ennen gaalanäytöstä.

Siksi Denis oli vielä Cannesissa epävarma siitäkin, ehtiikö hän Sodankylään.

“Teen parhaani että ehdin. En ole kyennyt ajattelemaan muuta kuin Cannesia”, Denis sanoo uupuneen oloisena.

Hän pahoittelee myöhässä haastattelupöytään saapumistaan vilpittömän oloisesti. Lounas thairavintolassa kaupungin toisella laidalla oli kestänyt sovittua pidempään.

Tuntuu oudolta keskustella auringonpaisteessa hotellin patiolla niin kolkosta elokuvasta kuin Bastards. Se on päällisin puolin kertomus miehestä, joka janoaa kostoa.

Marco (Vincent Lindon) jättää työnsä merikapteenina, sillä jotain sanoinkuvaamattoman kauheaa on tapahtunut teini-ikäiselle siskontyttärelle. Lankomies teki sen vuoksi itsemurhan. Marco tietää, että äveriäs bisnesmies on vastuussa. Poliiseille kelpaavia todisteita pohattaa vastaan ei ole. Mutta mitä ihmettä hän voi tehdä?

Pinnan alta kuoriutuu ankara kovan kapitalismin kritiikki. Marcon ristiretki on vain machoidealismia.

“Mieleni oli maassa, kun sain elokuvan idean. Se oli aikaa, jolloin ikään kuin elin film noirin tunnelmissa”, Denis kertoo.

Inspiraationa oli Akira Kurosawan vuonna 1960 valmistunut elokuva Pahat nukkuvat hyvin.

“Vincent on kuin Toshiro Mifune Kurosawan kuvaamassa armottomassa maailmassa: kova, jämäkkä, luotettava, mutta vastassaan sellaista korruptiota ja pahaa, jota vastaan sankarillakaan ei voi olla aseita.”

Bastards viittaa viime vuosien talousmelskeisiin. Suuri raha elää omaa elämäänsä ja sen omistajat ovat omassa kuplassaan.

“Aivan viime vuosiin asti olemme kuvitelleet, että länsimainen kulttuurimme jotenkin suojelee meitä monilta asioilta. Nyt saamme kokea, mitä talouden jumaloiminen tarkoittaa”, Denis sanoo.

“Henkinen tila kaventuu. Moni ei enää voi tavoitella parempaa, vaan tyytyy ahtaaseen käytävään pysyäkseen ylipäänsä hengissä.”

Millainen elokuva on tyypillistä Denisiä?

Claire Denis on Ranskan ykkösrivin ohjaajia.

Rankka Bastards on tyypillistä Denisiä, jos tyypillistä Denisiä ylipäänsä on olemassa.

Kenties on oireellista elokuva-alan miesvaltaisuudesta, että monien menestyneimpien naispuolisten ohjaajien tyyliä nimenomaan ei voi kutsua feminiiniksi. Alan ammattilehden arviossa Bastardsista kirjoitettiin, että se olisi miehen ohjaamana altis misogyniasyytöksille.

Denis katsoo tapahtumia viileästi. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa oli Beau Travail (1999), homoeroottisesti sävyttynyt kertomus muukalaislegioonasta. Denis Lavantin näyttelemän kersantin kätketyt tunteet nuorempaa miestä kohtaan purkautuivat tuhoisina tekoina.

Denisin elokuvista ehkä lämpimin, 35 Shots of Rhum (2008) on kuvaus kahdesta perheestä pariisilaislähiössä. Paperilla se on elokuva ei-mistään, ja siitä huolimatta mitä mukaansatempaavin kokemus.

35 Shotsissa on yksi elokuvan lähihistorian lämpimimmistä jaksoista. Siinä päähenkilöt jäävät auton hajotessa kulmabaariin viettämään iltaa, ja alkoholin viedessä estot monet suhdesolmut aukeavat. Katsoja ikään kuin päihtyy päähenkilöiden seurassa, ja taustalla soi Commodoresin soul-hitti Nightshift.

Leikkausvaiheessa elokuva muuttuu todemmaksi

Ohjaajan tyylitaituruutta kuvaa hyvin se, että seuraavassa elokuvassaan White Material Denis seurasi julman viileästi ranskalaisen plantaasinomistajanaisen (Isabelle Huppert) hämmennystä, kun kapinalliset ottavat maatilan haltuunsa ja uhkaavat hänen henkeään.

“Ei ole terapeuttista tehdä elokuvia rankoista asioista, ei lainkaan. Todennäköisemmin vahingoitan siinä itseäni”, Denis pohtii.

“Elokuvanteko on kummallinen juttu. Se antaa energiaa, ja veri on aina keinotekoista. Niin pitkään kuin kuvaukset jatkuvat, kaikki on epärealistista. Mutta leikkausvaiheessa ne muuttuvat todemmiksi. Bastardsinkin kauhun rajat alkoivat konkretisoitua.”

Denisin elokuvien politiikka ja ihmiskuva ei ole koskaan yksiselitteistä. Esikuvakseen hän mainitsee kirjailija William Faulknerin.

“Luin häntä liian nuorena, teini-iässä. Hän käsitteli arjen traagisuutta. Sitä, että elämä alkaa parittelusta ja veren keskellä. Faulker käsitteli samoja asioita koko elämänsä ajan, mutta ei moraalisesti osoitellen tai liian suoraviivaisesti.”

Samaa voi sanoa Denisin elokuvista. Ne eivät tyrkytä oikeaa tai väärää. Bastardsissakin sankarihahmon toimet alkavat nopeasti näyttää katsojasta kyseenalaisilta: pakkomielle vie miehen tuhoon.

“Faulknerin romaaneissa samat hahmot vaihtavat nimeä. Ne ovat kuin peili, jossa on monta erilaista heijastuspintaa.”

“Me molemmat olemme niin vakavia”

Denis kasvoi 1950-luvulla Länsi-Afrikassa Ranskan siirtomaavaltioissa virkamiehen tyttärenä. Monien hänen elokuviensa päähenkilöt ovat afrikkalaistaustaisia.

Samat piirteet toistuvat myös tekijäpuolella. Elokuvat kuvaa palkittu Agnés Godard, ja musiikin säveltää yleensä brittiläinen rock-yhtye Tindersticks tai sen keulakuva Stuart Staples yksin.

“Stuartin kanssa yhteistyöstä on tullut iän myötä vaikeampaa. Me molemmat olemme niin vakavia”, Denis sanoo, vihdoin hymyillen.

“Aikoinaan Stuart ei ymmärtänyt ranskalaisaksenttista englantiani lainkaan ja minä sain kiinni hänen lauseistaan sanan sieltä, toisen täältä. Teeskentelimme, että tajusimme toisiamme, mutta yhteistyö musiikillisesti oli helppoa.”

Nykyään kumpikin vaatii paljon enemmän itseltään.

“Ja Bastardsin loppukohtaus löi Stuartilta jalat alta. Hän toipui sen näkemisestä parin päivän ajan.”

Huolehtiminen on aihe, johon Denis palaa. Bastardsin tekemisessä vaikein hetki oli kohtaus, jossa hyväksikäytettyä tyttöä näyttelevä Lola Creton on paennut sairaalasta kadulle itsemurhayrityksen jälkeen.

“Olin niin huolissani, vilustuuko Lola. Ja siitä, onko katu varmasti suljettu, ei kai kukaan näe. Olen kuvauksissa niin intensiivisesti kiinni, että itse kohtauksen rankkuus paljastuu minulle vasta kun viimeistelemme elokuvaa.”

Vaikka Bastardsin naiskuvaa on jo kritisoitu, Denis itse näkee haavoittuvassa tytössä jotain voimakasta.

“Minulle sanottiin, että Lola on liian hauras näyttelijä rooliinsa. Ei minusta. Hänen feminiiniytensä on jotain herkkää, jota ei kuitenkaan voi tuhota. Hän säilyy koskemattomana. Hän on teräsnainen.”

Denis vertaa rankan elokuvan tekemistä melankolisen musiikin kuuntelemiseen.

“Kuulet surun. Se ei paranna omaa suruasi, mutta tuottaa omanlaistaan mielihyvää. Uppoudut toisen suruun.”

Elokuvantekijänä 30 vuotta

Denisin filmografian perusteella Suomen elokuvalevitystilanne on ranskalaisen elokuvan suhteen heikko.

Ohjaajan elokuvista vain yksin, varhainen Päin kuolemaa (1990) on tuotu meillä valkokankaalle. Useimmat on kuitenkin nähty elokuvafestivaaleilla.

Eurooppalainen kulttuuri on vaikeassa paikassa, Denis myöntää.

“Olen onnekas, koska vahvat ranskalaiset tuottajat tukevat minua. Bastards syntyi, kun tuottajani Vincent Maraval sanoi viime vuoden keväällä melkein vitsin kuuloisesti, ehtisinkö laatia käsikirjoituksen kesäksi, hän hankkisi rahoituksen. Otin hänet tosissani, paiskin töitä, ja tässä elokuva on.”

Denis sanoo, että Maravalin heitossa parasta oli lennokkuus: se vei ratkaisevimmat suorituspaineet.

“Olen tehnyt elokuvia 30 vuotta, mutta silti ajattelen, että huomenna kaikki menee pieleen ja masennun.”
Denis naurahtaa.

“Tämä oli aika kevyttä tekemistä, vaikka lopulta tunsin kipua.”

Monien Euroopan maiden tilanne on vaikea. Elokuvatuottajat satsaavat helppoihin aiheisiin. Haastavat draamat jäävät tekemättä.

“Jos annamme elokuvan suhteen periksi, mitä jää? Mitä eurooppalaisuus on? Se on kulttuuria. Pankit ovat toinen juttu. Kulttuurin täytyy antaa elää.”