Se näkee, joka katsoo

Taidemaalarin ja mallin draama on merkkiteos.

elokuva 20.12.2019 06:00
Kalle Kinnunen
Adèle Haenel (vas.) ja Noémie Merlant.
Adèle Haenel (vas.) ja Noémie Merlant. © Neon

Elokuva on katseen taidetta. Kyse on siitä, mitä näytetään – sekä katsotuksi tulemisesta. Elokuva tekee tähtiä heistä, jotka tietävät, miten olla toisten silmien edessä.

On luontevaa, että kaikista taiteen lajeista maalaustaiteen prosessin esittäminen on ollut elokuvallisinta. Siinä teos syntyy maalarin katseen ja työn tuloksena kameran katseen alla. Céline Sciamman ohjaama ja kirjoittama Nuoren naisen muotokuva alkaa valmiista teoksesta, joka vuosia myöhemmin herättää aatelisessa Héloisëssa (Adèle Haenel) salaisia muistikuvia.

 

1700-luvulle sijoittuvaa elokuvaa on verrattu Jane Campionin Pianoon, joka tosiaan tulee mieleen jo varsinaisen tarinan ensimmäisistä kuvista.

Taiteilija matkustaa soutuveneellä kohti kartanoa Bretagnen rannikolla. Marianne (Noémie Merlant) sukeltaa empimättä mereen, kun hänen tarvikkeitaan putoaa yli laidan.

Marianne on palkattu maalaamaan morsian – salaa. Järjestetty avioliitto on Héloïselle (Adèle Haenel) sekä vastenmielinen ajatus että vääjäämätön tosiasia. Muotokuva lähetettäisiin sulhaselle, joka ei ole vielä tavannut morsiantaan.

Hidasliikkeinen ensimmäinen puolisko esittelee naisten paikan maailmassa. Syrjäisessä kartanossa he ovat väliaikaisesti suojassa ja saavat avautua. Marianne on aluksi muka järjestetty kävelykumppani eristyksissä elävälle Héloisëlle, sitten ystävä ja – elokuvan ehdittyä jo puoleenväliin – rakastaja. Silloin elokuva irrottautuu pukudraaman kontekstista.

Sciamma kuuluu niihin elokuvantekijöihin, jotka tarkkailevat yhtä paljon sosiaalista todellisuutta kuin henkilöhahmoja. Hänen aiheitaan ovat erilaiset naisten yhteisöt: edellisessä ohjauksessa Girlhood miljöö oli Pariisin lähiö ja henkilöt älypuhelinsukupolven teinejä.

Enemmän kuvin kuin dialogilla kertova Sciamma on latautuneiden tunteiden mestari, joka tietää, että se mitä ei näytetä voi olla paljon tärkeämpää kuin se, mikä on totta kameran edessä.

Nuoren naisen muotokuva välittää totuuksia katseen voimasta, katsotuksi tulemisesta ja intohimosta, mutta myös niistä yhteiskunnallisista valtasuhteista, joista naiset ovat tässä mikroyhteisössä hetken aikaa vapaita.

Kylmää elokuvassa on vain yhteiskunnallinen hierarkia.

Se, että homoseksuaalinen rakkaus on kiellettyä, on vain yksi asioista, joita ei sanota ääneen. Sciammaa kiinnostavat myös palvelija Sophien (Luana Bajrami) paikka ja tulevaisuus. Sophien tarvetta aborttiin käsitellään elegantisti sekä luokkaeroja että naisten liittolaisuutta osoittaen.

Pohjavire saattaa olla emansipatorinen, mutta mitään ei julisteta, eikä kaipuun kuvauksessa ole häivääkään sentimentaalisuudesta. Silti kylmää elokuvassa on ainoastaan yhteiskunnallinen hierarkia, joka pakottaa jokaisen rooliinsa. Eräänlainen huipentuma on irtiotto siitä, yöllinen kohtaus kylän naisten rakentaman kokon ympärillä rannassa. Hetkeksi läsnäolijat vapautuvat ikiaikaiseen hurmokseen – ja laulavat latinaksi siitä, ettei mikään muutu. Girlhoodissa vastaava nostattava kohtaus liittyi Rihannan musiikkiin.

Mariannen roolit ja päähenkilöiden läheisyys elävät tarinassa, mutta kaksi tasoa säilyy. Naiset ovat taiteilija ja malli. Ulkoelokuvallista seikkaa ei voi olla mainitsematta: Sciamma ja Haenel olivat pitkään parisuhteessa.

Taustatietona se ei ainoastaan selitä kameran vuoroin herkkää ja palvovaa suhdetta Héloisëen, vaan avaa myös teoksen tasoja ohjaajan ja näyttelijän suhteen luotauksena. Yhtä kaikki, tunteet ovat väkevät.

Céline Sciamma: Nuoren naisen muotokuva. Elokuvateattereissa. ★★★★★

Valinnat
muistelmat

Rocktähti-kirjailijan elämäkerran ensimmäinen osa etenee poikavuosien tunnelmista läpimurtoon.

tietokirja

Saksan johtavien ajattelijoiden elämä oli kaukana normaalista.

romaani

Anna-Leena Härkösen henkilöillä riittää paheksuttavaa.

dekkarit

Patrik Berghäll yhdistää historiaa ja fiktiota.

Gourmet

Pohjoiskalotin raaka-aineet hurmaavat yhä useammassa helsinkiläisravintolassa. Lapissa ravintoloiden taso nousee.

Kirjat

Vaikka kirjan aihe olisi mikä, Antti Heikkinen kirjoittaa aina omasta elämästään.

Sisältö