Peikko on maskuliininen, mutta sillä on vagina – Eero Milonoff tekee elämänsä hurjimman roolin hirviöelokuvassa

Ruotsalainen Gräns on synkkä fantasiatarina, jonka ytimessä on vertauskuva syrjinnästä.
Elokuva 14.5.2018 20:50

Eero Milonoff ja Eva Melander näyttelevät Gräns-elokuvassa peikkoja. © Meta Spark & Kärnfilm Ab

Kun Eero Milonoff sai käsikirjoituksen luettavakseen, hän oli hämmentynyt.

Ali Abbassin ohjaama Gräns on elokuva peikoista, jotka elävät ihmisten joukossa. Se ei ole lastenelokuva, eivätkä yliluonnollisen sävyt eivät ole tuttuja ja turvallisia.

Ruotsalaiselokuva perustuu John Ajvide Lindqvistin novelliin. Kirjailija tunnetaan etenkin romaanista Ystävät hämärän jälkeen, joka oli pohjoismaalaisen arkisiin maisemiin siirretty, vakava ja väkivaltainen kertomus teini-ikäisyydestä ja vampyyreistä.

”Kyllä sitä intuitiivisesti ajatteli, että tässä on jotain ainutlaatuista”, Milonoff muistelee terassilla Cannesissa.

”Lindqvistin tapa kirjoittaa oli siirretty käsikirjoitukseen ansiokkaasti.”

Elokuva alkaa Tinan (Eva Melander) elämän arkisena kuvauksena. Tullivirkailijana työskentelevä Tina tietää aistiensa olevan yliherkät. Hän on myös tietoinen rujohkosta ulkomuodostaan, joka kiinnittää ihmisten huomion.

Vore (Milonoff) on ensimmäinen peikko, jonka Tina kohtaa. Siihen asti Tina on luullut olevansa ihminen, jolla on kromosomihäiriö.

Peikot rakastuvat – tai voiko sitä kutsua rakastumiseksi, koska ne eivät ole ihmisiä?

Ainakin ne parittelevat. Peikkojen biologia on erilaista kuin ihmisen. Vore on maskuliininen, mutta sillä on vagina ja se synnyttää poikasia.

 

Kun Gräns sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla torstaina 10. toukokuuta, näytöksen tunnelma oli jännittynyt ja monet naurahtivat absurdeimmille kohtauksille. Lopputekstien alkaessa juhlanäytöksessä kuultiin pitkät aplodit.

Arvostelutkin ovat olleet hyvin positiivisia tai positiivisia.

”Jännittävä ja älykäs sekoitus rakkaustarinaa, Nordic noiria, yhteiskunnallista realismia ja yliluonnollista kauhua”, tiivisti elokuva-alan bisneslehden Varietyn arvostelija.

Cannesissa puhutaan paljon myös bisneksestä. Sillä saralla Gräns pärjäsi oitis hyvin: Pohjois-Amerikan oikeudet nappasi viime vuonna perustettu levitysyhtiö Neon. Sen muita elokuvia ovat kolmen Oscarin ehdokas I, Tonya sekä espanjalainen kauhuelokuva Colossal.

”Mentiin syvälle eläimelliseen intuitiivisuuteen, reaktiivisuuteen.”

Gräns on kauhuelokuva, jos sitä haluaa katsoa kauhuelokuvana. Sitä voi kutsua hirviöelokuvaksikin.

Milonoff ei kuitenkaan lähestynyt sitä niin.

Synkän fantasiatarinan ytimessä on kertomus syrjinnästä.

”Jos halutaan kertoa meidän aikamme ongelmista, pitää löytää koskettava kulma. Kun niitä ongelmia käsitellään uutisissa joka päivä, niistä suoraan puhuminen voi turruttaa”, hän pohtii.

Näyttelijän näkökulmasta olennaisinta oli kuitenkin luoda yhdessä Melanderin kanssa aivan uudenlaisen lajin edustajia. Miten peikko käyttäytyy? Milloin sen yritykset sopeutua ihmisten joukkoon epäonnistuvat?

Milonoff on tehnyt paljon teatteria, televisiota sekä esimerkiksi Remu Aaltosen roolin Ganes -elokuvan pääosassa. Koskaan ennen häneltä ei ole edellytetty sellaista muuntautumista kuin nyt.

”Jo ennen kuvauksia auttoi se, että hankin painoa 15-20 kiloa lisää. Auttaa olla skrodessa kunnossa”, Milonoff sanoo.

Peikot ovat rotevia. Kroppaan tarvittiin sekä rasvaa että lihaksia.

”Mutta kun oksennat punttisalilla, ei siinä sillä hetkellä ajattele roolia. Söin 8000 kaloria päivässä.”

Viikkoa ennen kuvauksia päänäyttelijät tapasivat ja alkoivat suunnitella peikkoutta Abbassin kanssa. Olentojen olemus syntyi yhdessä, ja sen viimeisteli maskeeraus, jota tehtiin jopa neljä tuntia kuvauspäivien jokaisen kuvauspäivän aluksi.

”Mentiin syvälle eläimelliseen intuitiivisuuteen, reaktiivisuuteen, siihen että olet koko ajan valppaana, haistat ja tunnet enemmän kuin ihminen.”

 

Elokuvan maailmassa ihmiset ovat aina vainonneet tai ainakin kohdelleet kaltoin peikkoja. Ne yritetään muuttaa ihmisten normien mukaisiksi sekä ulkoisesti – leikkaamalla häntä jo poikasilta – että henkisesti.

Peikot ovat kuolleet lähes sukupuuttoon.

Sille voi olla inhimillisessä mielessä, siis ihmisen katsantokannasta hyviäkin syitä. Ajviden tarina viittaa legendoihin lapsia varastavista peikoista ja elokuvassa tämä juonne viedään todella pitkälle.

Elokuvaan on myös lisätty viittauksia Suomeen, jossa Voren mukaan vielä asuu peikkoklaani vapaana. Nimenomaan Ruotsin-laivalla Vore saapuukin satamaan, jossa Tina sen haistaa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että olento olisi suomalainen.

”Se on peikko, ei sillä ole kotimaata. Ali nimenomaan halusi, etten yritä ruotsinruotsia enkä suomenruotsia, vaan aksenttia joka ei ole ehkä mistään.”

Ehkä Milonoff kuitenkin pääsi improvisoimaan repliikkejään myös itse, sillä hänen omat maneerinsa ja katajanokkalainen klangi kuuluvat kielten läpikin joissain sanavalinnoissa?

”Skatta tulee läpi ruotsalaisleffassa? Ihan mahtava huomio”, Milonoff sanoo nauraen.

”En voi kehuskella, että osaisin improta ruotsiksi.”

Elokuvan tarina viittaa mutkan kautta esimerkiksi natsien hirmutekoihin ja pakolaiskriisiin.

Cannesin gaalanäytökseen saapuessaan Milonoff oli ennen kaikkea väsynyt. Näytös oli alkuillasta Ranskan aikaa, ja näyttelijä oli lähtenyt kotoa vaimoineen samana aamuna. Herätyskello oli soinut aamuviideltä.

Cannes oli tavallaan jo tuttu. Milonoff oli kutsuttu maailman arvostetuimmille elokuvafestivaaleille jo kerran aiemmin, kaksi vuotta sitten, kun hänellä oli sivuosa managerin roolissa Hymyilevässä miehessä.

Kööpenhaminassa asuva iranilaissyntyinen ohjaaja Abbassi oli keksinyt Milonoffin nimenomaan tuosta elokuvasta, jota esitettiin vahvan Cannes-avauksen jälkeen useimmissa läntisen Euroopan maissa.

Elokuvan päättyessä ja aplodien jatkuessa olo oli helpottunut. Milonoff myöntää olleensa elokuvan suhteen hieman epävarma vielä katsoessaan sen keskeneräistä versiota muutamaa viikkoa aiemmin läppäriltä kotonaan.

”Oli ihana nähdä se valkokankaalta”, näyttelijä sanoo huojentuneena.

”Uppouduin itsekin.”

Hän palaa muistelemaan kuvausvaiheen jännitystä ja innostuu puhumaan intuitiivisuuden löytämisestä: kun päästät otteen itsekontrollista, tulee ennenkokematonta läsnäoloa.

Siitä peikkoudessa oli kyse, irti ottamisesta. Kaikki se, mitä Milonoff osaa tehdä on lähtöisin ihmisyydestä, joten muuksi muuttuminen on melkein mahdotonta.

”Mutta mä ajattelen, että me kaikki ollaan eläimiä. Sieltä me ollaan tultu. Ihminen on osa luontoa, kuten muurahainen.”

 

Myös Abbassi on sanonut, että hän on enemmän kiinnostunut tutkimaan ihmisen biologisia peruspiirteitä kuin tämän ajan kulttuurisia aineksia ja vaikkapa eurooppalaista sivistystä, joka on pelottavan helppo raapaista pois.

”Ei tämä kontrolloimattomuus ja impulsiivisuus ole päässyt tässä määrin läpi näyttelijäntyössäni koskaan ennen. Aiemmin olen näytellyt ihmisiä. Mutta on hyvä kysymys, mitä ihmisyys on. Onko ego ottanut vallan, ollaanko me erkaannuttu luonnosta?”

Gränsin peruskysymys ei ole se, mikä meitä peikosta erottaa, vaan se mikä meitä yhdistää. Se, miksi vaistojensa hirviömäisiin tekoihin vetämä ja arvaamaton Vorekaan ei ole varsinaisesti epäinhimillinen.

Elokuvan tarina viittaa mutkan kautta esimerkiksi natsien hirmutekoihin ja pakolaiskriisiin.

Eriarvoisuuden skaalat vain muuttuvat. Kuka on hirviö?

”Minusta on okei, että elokuva pakottaa ajattelemaan sen sijaan että se selittäisi, millainen maailma on. Silloin voi miettiä omaa suhdettaan asioihin, myös sellaisiin jotka eivät ole pinnassa elokuvassa. Silloin taide on dialogissa katsojan kanssa.”