Viiden tähden elokuvahullu

Tapani Maskulan näkemyksekkäät arvostelut koottiin kirjaksi.

Tapani Maskula Turun Kinopalatsissa. © vesa tyni

Vaikka Tapani Maskula oli aina tiennyt, että kritiikillä on väliä, joskus työn painoarvo näyttäytyi hämmentävillä tavoilla. Esimerkiksi sen jälkeen, kun hän arviossaan kutsui Talvisotaa ”ulkokohtaiseksi spektaakkeliksi” ja arvioi, että Suomen tuohon asti kalleimmasta elokuvasta ”puuttui humaani kosketus”.

Levitysyhtiö osti Turun Sanomista ilmoitustilaa kertoakseen lukijoille, että Maskula oli väärässä. Levittäjän edustaja soitti kriitikolle saadakseen hänet pyörtämään näkemyksensä julkisesti.

”Enhän minä voi kirjoittaa muuta kuin sen, mitä elokuvasta ajattelin”, Maskula muistelee. ”En perääntynyt. Luojan kiitos Turun Sanomien päätoimittaja asettui puolelleni, myös pääkirjoituksessa.”

Kiista ei ollut ensimmäinen. Jo 1960-luvulla Maskula joutui napit vastakkain elokuvateatteriväen kanssa. Turussa oli parhaimmillaan 14 elokuvateatteria. Useimpien omistajat eivät Maskulan mukaan olleet elokuvaa ymmärtäviä ihmisiä.

Pari kertaa Maskulalta otettiin mielipiteittensä vuoksi pois arvostelijan vuosikortti.

”En antanut sen häiritä. Ostin lipun ja kirjoitin arviot uutuuksista silti. Nykyään on neutraalimpaa. Ala on korkealta johdettua liiketoimintaa, jossa ei ole aikaa puuttua pikkuasioihin, kuten kriitikkoon.”

 

mielikuva yhden tähden Maskulasta syntyi Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä. Se julkaisi 1996–2011 kriitikkotaulukkoa, jossa arvostelijat pisteyttivät elokuvauutuuksia.

”Arvostelijana olen vastuussa elokuvaharrastajille, vaikka köyhille opiskelijoille, joilla on vain kerran kuussa varaa elokuvalippuun. Miksi antaa huonolle elokuvalle kolme tähteä, jos se raha menee hukkaan?”

Nytin palstaan Maskula suhtautuu ristiriitaisesti. Hän antoi tähtiä kitsaasti, mutta painottaa, että tähdet eivät ole kritiikin kiteytys.

”Yhden tähden elokuvissakin on tasoeroa. On myös sellaisia, joissa oli hyvääkin ja joista olisin halunnut perustella, miksi ne ovat huonoja. Turun Sanomien arvosteluissani asiat perattiin, mutta Nytin lukija ei sitä pystynyt tarkistamaan.”

Nyt Maskulan argumentointiin on helppo paneutua. Juri Nummelinin toimittama kokoelma Intohimosta elokuvaan (Sammakko, 2018) sisältää kritiikkejä kuudelta vuosikymmeneltä. Kirjasta piirtyy kuva näkemyksellisestä ja suorasanaisesta kriitikosta. Jyrkkyydenkin taustalla on rakkaus elokuvaa kohtaan. Elokuvat kontekstoidaan yhteiskuntaan ja taiteenlajin historiaan. Usein Maskula myös pohtii tekijöiden motiiveja.

Kriitikolla on aina ollut kaksi selvää periaatetta.

”En kerro juonta. Ottaa aivoon, jos kirjoittajalla ei ole muuta sanottavaa kuin juonen kuvailu. Toinen on se, että kerron selväpiirteisesti oman mielipiteeni. Pakotetusta kompromissikritiikistä ei ole hyötyä kenellekään.”

 

Maskula kehuu edesmennyttä ystäväänsä Peter von Baghia ja etenkin tämän kykyä ”propagoida elokuvan puolesta”, mutta mainitsee vieroksuneensa ”ylisanojen viljelyä ja pateettista tunteellisuutta”. Suomalaisiksi suosikkikriitikoikseen hän valitsee rohkean Seppo Heikinheimon ja kansanvalistaja Jukka Kajavan.

Kirjasta käy ilmi Maskulan kiinnostus amerikkalaiseen elokuvaan. Hän näki westerneissä ja pienen budjetin rikoselokuvissa yhteiskuntakriittisyyttä. 1960-luvulla sekään ei aina riittänyt.

”Kun olin Ylioppilaskunnan Kinokopla-elokuvakerhon hallituksessa, sen kaappasivat stalinistit, jotka ottivat ohjelmistoon ainoastaan neuvostoelokuvia. Jättäydyin vapaaehtoisesti pois.”

Kirjasta ei voisi päätellä, millainen maine Maskulalle Nytin kautta syntyi. Tähditykset puuttuvat. Vain 15 sivua lähes neljästäsadasta on varattu lyttäyksille.

Juri Nummelinin valitsemia arvioita lukiessaan kriitikko totesi asian, jota oli usein aiemminkin pohtinut.

”En häpeä tunnustaa, että olen muuttanut mielipiteitäni vuosikymmenien mittaan. Ei kriitikon arvio ole jumalan sana. Kriitikko on erehtyväinen siinä kuin kaikki muutkin.”

Sisältö